Katselin tänä aamuna Oili Wuolteen ja Seppo Ainamon haastattelua televisiossa. He ovat Zimbabwen Aids-orvot -toiminnan perustajia, tarmokas ja aikaasaava pari. Nyt jo yli 400 ainakin puoliorpoa lasta Hararessa saa käydä koulua, muutama kymmenen täysin koditonta myös asua järjestön ylläpitämässä kodissa. Oili ja Seppo ovat rohkeita. He ovat uskaltaneet ottaa valtavan vastuun ja tekevät tätä työtä nykyisin täyspäiväisesti.
Väistämättä aina välillä on pakko miettiä sitä, mitä minä itse loppujen lopuksi teen toisten hyväksi. No, juu, onhan meillä pari kummilasta, maksan kuukausittain pienen summan kehitysyhteistyöhön, annan Kivan kautta pikkulainoja. Mutta ne ovat aika vähäistä siihen verrattuna, mitä voisin tehdä, jos viitsisin vähän enemmän. Kai ne ovat lähinnä omantunnon rauhoittamiseksi, että voin ajatella: teenhän minä nyt edes jotain. Ja toisaalta, totta sekin on. Jos jokainen Suomessa tekisi edes jotain, maailma tasaantuisi jo vähän enemmän. Silti tunnen tekeväni tosiasiassa liian vähän.
Sama koskee tekemisiä täällä omassa maassa. Aikoinaan valtiotieteellisestä valmistuttuani pidin velvollisuutenani osallistua yhteisten asioiden hoitoon kaupunginvaltuutettuna. Espoon valtuustossa oli paljon ihmisiä, jotka olivat tulleet sinne vilpittömästi ajamaan tärkeiksi katsomiaan asioita, uhraamaan oman yksityiselämänsä lähes kokonaan, sillä sitä se likipitäen on. Tietysti siellä oli sitten muutamia sellaisiakin, joiden päätarkoitus oli nostaa itseään esille, hamuta valtaa ja ajaa omia etujaan. Mutta sellaisia oli tosiasiassa vain muutamia, vaikka kuntalaisilla tuntuu nykyisin olevan se käsitys, että he ovat enemmistö. Aivan varmasti eivät ole!
Ihmettelen sitäkin, mistä oikein kumpuaa nykyinen tyyli pilkata näitä yhteisten asioiden hoitajia kaikissa mahdollisissa yhteyksissä. Kuka kohta enää haluaa valtuustoihin, jos heidät leimataan niin kuin nykyisin tehdään? Kuitenkin järjestelmämme tarvitsee luottamushenkilöitä, muuten demokratia ei toimi. Tietenkin se voisi toimia paremminkin, mutta siinäkin me voisimme katsoa peiliin. Mitä minä itse olen vaivautunut tekemään?
Juuri valtuustoaikanani aloin myös vakavissani kirjoittaa, ja siitä tuli jo mahdoton yhtälö: päivätyö, kolme lasta, kirjoittaminen ja valtuusto. Minun piti valita ja valitsin kirjoittamisen. Omalta kannaltani tämä oli hyvä valinta, mutta se oli sitä siis omalta kannaltani. Kuvittelin silloin, että meitä kirjoittajia on sittenkin vähemmän ja valtuustoon kelvollisia ihmisiä enemmän, joten minua tarvitaan enemmän kirjailijana. Näinköhän se nyt niinkään on. Yhden kirjan kanssa olen todella tuntenut, että sillä on ollut merkitystä, muiden kanssa olen lähinnä toivonut, että edes jollekin olisi. Kirjoja on yli viisikymmentä.
Se merkityksellinen on Koukussa-kirja, jota nuoret ovat kaikista kirjoistani lukeneet eniten. Heiltä olen saanut sellaista palautetta, että tosiaan uskon kirjalla olleen merkitystä. Kirjassa kerrotaan kahden huumekuntoutusklinikalla olevan nuoren tytöt tarinat, ja sillä on dogumenttipohja.
Aina välillä kirjailijat vakuuttavat, että heillä ei ole minkäänlaista halua vaikuttaa kirjoillaan mihinkään tai kehenkään eikä ainakaan ottaa mitään vastuuta siitä, mitä lukijat kirjasta saavat. Miksi ei ole? Hyvin kerrottu tarina vaikuttaa, jokainen tietää sen omista kokemuksistaan. Miksi kannattaisi kirjoittaa, jos kirjoittamisen motiivi olisi vain myynti? Tai miten kukaan voi kirjoittaa varsinkin lapsille ja nuorille kirjan, josta ei halua ottaa minkäänlaista vastuuta. Näitä lausuntoja lukiessani ihmettelen aina hartaasti. Kaiken lisäksi epäilen, että niin on nykyisin vain tapana sanoa. Minä ainakin haluan nostaa esiin ystävyyden ja toisista välittämisen tärkeyttä, olkoon se jonkun mielestä miten naiivia hyvänsä.
Vai kirjoitetaanko ihan todella kirjoja, joilla ei pyritä mihinkään muuhun kuin suuriin painoksiin? Kertokaa!
Raili, niin nappiaihe tuo vastuu! Niin tätä päivää - vastuuttomuus.
VastaaPoistaTuntuu siltä, että todellisesta ruohonjuuritason vastuunkannosta maksetaan kaikkein vähiten - itse olet kutsumusammattisi valinnut, vai mitä!
Olen itse joskus ihmetellyt elokuvantekijöitä, ohjaajia. Olen kuullut, kuinka he mainostavat, että heillä ei ole vastuuta katsojien reaktioista. He eivät kasvata, eivätkä moralisoi. He tekevät taidetta ja vastuu jää katsojalle. Miten vastuun voi jättää katsojalle, jos ikäraja on 11 tai 13? Varsinkin, jos elokuva esim. perustuu tositapahtumiin ja antaa kyseenalaisia toimintamalleja.
Vastuu syydetään liian usein myös koululle. Tehän siellä niitä oppilaita katselette (ja kuuntelette!) useita tunteja päivässä, saattavat vanhemmat tokaista. Hoitakaa homma! Emmehän me ole paikalla! Niinpä. Jos jotakuta pyytää paikalle katsomaan yhdessä touhua, ei halua yhteistyöhön löydykään. Hoitakaa homma!
Vastuu on niin paljon mukavampaa jättää jonkun muun kontolle.
Tämän vain totean, ilman sarvia ja hampaita.
Anu, olen usein ajatellut tuotakin, miten vastuu tosiaan mielellään työnnetään opettajille ja syytetään koulua. Peruskasvatus tapahtuu kuitenkin kotona, ja jos ei jotain erityissyitä ole - niitäkin tietysti on - perusvastuukin on siellä.
VastaaPoistaKouluvierailuilla kävijänä olen nähnyt, että opettajan työ nykyisin ei ole helppoa. Monille lapsille aikuinen ei ole enää minkäänlainen autoriteetti. Yhdessäkin sovitut pelisäännöt tuntuvat olevan täysin mahdottomia noudattaa, sillä juuri minua ne eivät tietenkään koske.
Nykyelämässä on paljon hyviä asioita entiseen verrattuna, mutta monta asiaa palauttaisin mielelläni myös ennalleen. Sellaisia ovat esimerkiksi yhteisöllisyys ja yhteisvastuu. Paljon lisää aatteellisuutta ja asioille hehkumistakin kaipaisin. Ehkä ne vielä tulevat.
Kyllä vain, hersyttelyä kaivataan! Se piristäisi!
VastaaPoistaPS. Koulussa kaikki aikuiset joutuvat näkemään välinpitämättömyyden kasvun, valitettavasti. Välillä nolottaa esim. se nyrpistelyn, valituksen ja haukkumisen määrä, joka lentää koulujen ruokajonoissa. Lämmintä, hyvää ateriaa ei tarvitse syödä, eikä sen valmistajaa kiittää.
Olisin minäkin saanut käydä vähän huolellisemmin kouluni, sillä aina tekstistäni löytyy jälkikäteen kirjoitusvirheitä. Kommenttia ei näköjään voi jälkikäteen korjaillakaan. Joten siis p.s. tähänkin: auktoriteetti kirjoitetaan oikein k:n kanssa.
VastaaPoistaOnneksi sentään kivoja, avoimia ja eri tilanteiden vaatimukset ymmärtäviä lapsia on edelleen valtaosa. Heillä on tietoa ja keskusteluvalmiuttakin paljon enemmän kuin vaikkapa itselläni aikoinaan.
Olen mä ainakin sanonut, että kirjoitan nuorille, koska siinä iässä ihminen on helpompi aivopestä kuin vanhempana ;) No oikeasti, siitä huolimatta mulla on kirjoittaessa _ensisijaisena_ tavoitteena kirjoittaa vain hyvä tarina, sellainen joka tempaa mukaansa ja vie ns. pois arjesta.
VastaaPoistaLisäksi mulla on sellaisia enemmän realismiin kuin idealismiin perustuvia näkemyksiä elämästä ja ihmisistä, että joudun jo nettikeskusteluissa niiden takia joskus toisten hampaisiin, niin en vaan jaksaisi sitä tuohtumusta joka voisi ainakin pienessä mittakaavassa seurata jos alkaisin kovin avoimesti "opettaa" näitä ajatuksia nuortenkirjoissanikin ;)
Mutta yleisellä tasolla kun puhutaan, niin olen sitä mieltä, että yhdenkään kirjailijan _velvollisuus_ ei ole jakaa moraalioppia. Ei edes nuortenkirjailijan.
Koukussa on muuten erittäin hyvä ja tärkeä kirja, hienoa että sitä luetaan paljon :)
Anuh, en minäkään mitään moraalioppia kirjoilta tietenkään vaadi enkä halua. En liioin opettamista niin kuin sinä sen nyt esität. Sellaisia kirjoja on ollut menneisyydessä ihan riittävästi. Eiköhän niistä ole jo päästy. Tai no, ehkä ei kokonaan, kai joissakin tiettyä tendenssiä ajavissa kirjoissa sitä on vahvasti edelleen.
VastaaPoistaOlen sen verran lukenut sinun kirjojasi, että et sinä mikään vastuuton kirjoittaja ole. Ja jo arjen helpottaminen on aika hyvä pyrkimys sekin.
Mutta se, mitä kaipaan ovat kirjat, joissa on ajatuksia ja aatteita, jotka saavat posket pikkuisen hehkumaan, nostavat sillä tavalla arjen yläpuolelle. Sellaisia, jotka panevat peilaamaan ja pohtimaan omaa elämäntapaa ja omia ajatuksia. Nuoruus on etsimisen aikaa, vaikka eipä se etsiminen ole iän mukana kauheasti vähentynyt. Luen yhä mielelläni sellaisia kirjoja. Tuntuu, että nuorille niitä ei yksinkertaisesti uskalleta kirjoittaa. Enkä suinkaan tarkoita, että lukijan tarvitsisi olla edes samaa mieltä kirjailijan kanssa, kunhan joutuisi miettimään asioita.
Ok, ei kaikkien kirjojen tarvitse eivätkä ne voikaan olla tuollaisia "isojen" ajatusten kirjoja, mutta saisi niitä kuitenkin olla nykyistä selvästi enemmän.