Meillä oli viime viikolla Villa Kivessä keskusteluhetki palkituista lasten- ja nuortenkirjoista. Kaivelimme siis vanhoja esiin. Sain udella menneitä ja nykyisiä Tuula Kallioniemeltä, Leena Laulajaiselta ja Ritva Toivolalta. Jokaisen palkintolista on pitkä, mutta me keskityimme lähinnä Suomen nuorisokirjailijoiden Topelius- ja Lydecken-palkintoihin. Topelius-palkintohan on Suomen vanhin nuortenkirjapalkinto, jaettu ensimmäisen kerran jo 1946, siis 55 vuotta sitten.
Luin tietysti nyt kaikki kirjat ja oli hauskaa katsoa sitäkin, mikä käsitys minulla niistä oli ja miten paljon niistä vielä muistin.
Tuulan Toivoton tapaus? järkytti yhä. Suosittelen sitä lämpimästi, tai suosittelen tietysti jokaista muutakin, mutta tässä oli hämmästyttävintä se, että ravistava kirja nuorten syrjäytymisestä olisi hyvin voinut olla juuri kirjoitettu. Sen aihe on täysin ajankohtainen eikä, niin järkyttävää kuin se onkin, oikein mitään näy tapahtuneen yli kolmessakymmenessä vuodessa. Puhetta vain varsinkin näin vaalien alla. Kirja on Tuulan toinen, julkaistu jo vuonna 1978, ja perustuu pitkälti hänen omiin kokemuksiinsa harjoittelutyöpaikassa. Hänellä oli tallella jopa käsikirjoituksen korjaamiseksi annetut ohjeet, joita Tuula tosin näin jälkikäteen olisi mielestään voinut noudattaa paremminkin. Aloitteleva kirjailija ei esimerkiksi pystynyt poistamaan sivuhenkilöä, joka oli kirjoittajalle tullut jo liian rakkaaksi.
Keskustelussa esiin noussut hauska piirre olikin se, että suurin osa meistä kirjailijoista varoo vanhojen kirjojensa lukemista. Jos sen joskus joutuu tekemään vaikkapa tämmöistä tilaisuutta varten, löytää aina aivan liian paljon aihetta kritiikkiin. Ammattitaito on kasvanut. Tosin löytää niistä joskus myös hauskoja juttuja, joista saattaa ilahtuakin. Jos kirjailijat joutuisivat tenttimään omia vanhoja kirjojaan, pärjäisimme varmasti paljon huonommin kuin tutkijat tai fanit. Ja aina on yhtä hankalaa palauttaa mieleensä aiemmin ilmestynyttä kirjaa, josta joutuu puhumaan, kun mielessä pyörii vain työn alla oleva. Itselläni on pian edessä juuri tällainen hetki. Katri Vala -seura ja Työväenliikkeen kirjasto järjestävät 18.4. Katri Vala -illan, jossa puhun nuoresta Katrista. Kirjani ilmestyi jo 2005, joten aika paljon joudun tekemään työtä asioiden palauttamiseksi mieleen. Hirvittää!
Mutta takaisin Villa Kiveen. Leenan Taikarumpu kertoo ei pohjaudukaan vanhoihin lappalaisiin taruihin, vaan on kirjailijan omaa tuotantoa alusta loppuun. Kirjan hieno kieli ja tunnelma ovat niin täynnä Lapin taikaa, että menivät ainakin minuun aikoinaan täydestä, vaikka olen sentään lapsena asunut napapiirin pohjoispuolella Kemijärvellä. En tosiasiassa ole edes koskaan niistä ajoista täysin toipunut, sillä sain silloin käyttää talvet porotossuja, jotka olivat niin kevyet, etten edelleenkään siedä raskaita kenkiä. Lappi menee veriin monilla tavoilla, niin se on mennyt Leenallekin. Hän tosin pystyy välittämään tunnelman kauniisti myös muille.
Ritvan kirjassa Kummitusjuna minua viehätti kovasti hänen tapansa kertoa vanhoja perinnetarinoita, siirtää niitä hauskasti tähän päivään. Viime vuoden Lukuvarkauden voittaneessa Tuomas Karhumielessä liikutaan myös taitavasti perinnetarinoiden maailmassa, siinä tosin menneessä ajassa.
Väistämättä tällaisessa keskustelussa nousee esiin myös kysymys siitä, miten lasten- ja nuortenkirjallisuus on muuttunut viime aikoina. Kirjan lyhyt ikä surettaa kaikkia. Kun tieto kirjasta ehtii siihen parhaaseen, eli suusta-suuhun -levitykseen, sitä ei enää ole saatavilla. Toinen asia on tietysti se, että vaikka eri titteleitä julkaistaan enemmän kuin koskaan ennen, vain suosituimpia mainostetaan. Nämä kaksi asiaa yhdessä vahvistavat sitä, että hyvätkin kirjat vain katoavat, loput painoksesta jopa makuloidaan, ennen kuin ihmiset ovat ehtineet edes kuulla niistä. Tarjonta kapenee näillä eväillä väistämättä. Ei tarvita tikkua silmään vanhojen kaivelijoille, kun jo pari vuotta "vanhaa" kirjaa ei saa mistään. Kirja on siis silloin vanha, vaikka tämä Villa Kivenkin tilaisuus osoitti, ettei käsittelemissämme kirjoissa ollut vanhentunut mikään.
Runoudestakin tietysti puhuttiin, sillä Leena on saanut palkintoja myös hienoilla runokirjoillaan. Runot ovat oma niin tärkeä kirjallisuuden lajinsa, että ne kaipaisivat myös omaa palkintoa. Kuka keksii sponsorin lasten ja nuorten runokirjapalkinnolle?
Kiitos Raili, mainiosta postauksesta.
VastaaPoistaToden totta, Villa Kivessä oli kiinnostava ja mukava ilta. Sääli, että väkeä vain oli niukahkosti. Eipä kaatosade varmaan houkutellut kuulijoita liiemmin paikalle.
Tuo, mitä kommentoit vanhojen kirjojen elinkelpoisuudesta, on tärkeä asia, jonka puolesta kannattaisi enemmänkin lyödä rumpua. Rouva Huu omassa blogissaan palaa kiitettävästi aika ajoin myös "vanhoihin" kirjoihin.
Kun itse luin tuon oman vanhan kirjani, huomasin toki ne (raskauttavatkin) puutteet. Mutta eniten hätkähdin sisällön ajankohtaisuutta. Kuten sanot, on kamala todeta, että yli kolmessakymmenessä vuodessa ei mikään ole muuttunut. Lienetkö kokenut saman oman Koukussa -kirjasi kanssa?
Eipä meistä varmaan kukaan kuvittele voivansa muuttaa maailmaa kirjoillaan. Mutta keskustelua ne voisivat nostattaa varsinkin näistä syrjäytyneiden ja ongelmiensa kanssa kamppailevien nuorten asioista.
Runot ovat kieltämättä aina olleet marginaalitavaraa. Kuten Leena illan mittaan totesi, lorut ovat asia erikseen. Ne siirtyvät huulilta huulille ja isältä pojallekin. Viime vuonna sentään ilmestyi suorastaan muutama nuorten runoteos, viimeisin taisi olla Kirsti Kurosen Likkojen lipas. Tsemppiä lajityypille, tiedossahan on, että nuoret itse kirjoittavat tosi paljon runoja.
Niin se näköjään on, että pelkkä kirjoittaminen ei lopultakaan riitä. Täytyy pitää myös ääntä. Ainakin vähän. Ainakin välillä.
Tuula von Lorukuja
Hahaa, Tuula von. Ei se määrä vaan se laatu. Sanon tuon vakavissani. Ja vielä erityiskiitos aktiivisimmalle kuulijallemme. Keskustelu on aina tuollaisten tilaisuuksien toivelistalla.
VastaaPoistaKoukussa-kirjassa myös surettaa juuri se, että sitä lainataan kirjastoista ahkerasti edelleen. Se kertoo asian ajankohtaisuudesta, minkä tietysti muutenkin tiedän. Aina uusiakin huumeita tulee markkinoille väistämättä, ja valtavat rahat pyörivät niiden taskuun, joille nuoren ihmisen elämä ja tulevaisuus ovat täysin samantekeviä.
Hep,
VastaaPoistaSuomen Kirjakauppaliiton Lastenkirjapöllö-palkinnossa on tänä vuonna teemana runous, eli palkintoehdokkaiksi pyritään löytämään vähintään kymmenen vuotta vanhoja lasten- ja nuortenlyriikkakokoelmia, jotka ilmestyessään jäivät ansiottaan katveeseen ja ansaitsevat nyt uuden painoksen ja uuden "tulemisen".
Apus, korjaus: tänä vuonna teemana on lasten ja nuorten tietokirjallisuus, ja vasta ensi vuonna lyriikka.
VastaaPoistaKiitos, Rouva Huu. Kiva tieto joka tapauksessa. Runothan eivät vanhene, ja varmaan vanhoista lasten tietokirjoistakin löytyy ajankohtaista asiaa.
VastaaPoistaLastenkirjapöllö-palkinnossa on oiva idea. Siihenhän valitaan kirjoja, jotka ansaitsevat uusintapainoksen vuosien jälkeen.
Hei ja kiitos kiinnostavasta keskusteluillasta! Laitoin facebookkiin muutaman kuvan teistä, vaikka kuvat eivät onnistuneet niin hyvin kuin olisin toivonut. Linkkasin myös tämän juttusi sinne.
VastaaPoistaSara, hei! Kiva kun olit mukana. Katsoin blogiasi, mutta minulle sieltä ei auennut uusia kuvia. Ehkä ne vielä tulevat.
VastaaPoistaLämpöä!