Huh-huijaa!

Nyt on ollut sen verran vauhtia, että tännekään en ole ehtinyt. Tällä viikolla yksi kokonainen päivä, jolloin olisin voinut tehdä melkein mitä vaan. Paitsi, etten voinut, sillä syksyn kirjat vaativat jatkuvaa huomiota. Ne ovat nyt niin samassa tahdissa, että tämmöistä ruuhkautumista täytyy muistaa välttää tulevaisuudessa.

Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää on sentään jo taiton tarkastuksessa. Selkeästi voiton puolella siis olemme. Tammella oli tiistaina kesätapaaminenkin, joten pääsin oikein kunnolla halaamaan omaa ihanaa kustannutoimittajaani ja istumaan nenäkkäin samassa pöydässä. Hyvät kustannustoimittajat ovat lahja, niin se vain on.

Mukavaa Klippanilla oli muutenkin, vaikka vähän muinaisjäännökseksi itseni siellä tunsin. Onneksi oli joku muukin, joka tunsi samoin. Vertaistukea!

Sunnuntaina taas olin Träskändan kartanossa osaavan ja mukavan Teresia Volotisen haastateltavana Raija Orasen kanssa. Olemme kumpikin kirjoittaneet Aurora Karamzinista, Raija aikuisille, minä nuorille. Aika harvoin on niin koko ajan täysin mukana olevaa yleisöä kuin siellä vanhan viljamakasiinin täydeltä. Tuollaiset tilaisuudet antavat uskoa tähän työhön.

Hylkykirjan kanssakin on ollut kiva työskennellä, sillä olen saanut Museoviraston vedenalaisen kulttuurin tietäjiltä ja taitajilta hyviä tarkennuksia käsikirjoitukseen. On muuten metkaa, millä vauhdilla hylyn tiedot saattavat muuttua. Dendrokronologinen tutkimus, (lyhennettynä dendrologinen, mitä paljon käytetään) on antanut uutta tietoa monen haaksirikkoutuneen laivan rakennuspuiden iästä. Puut ovatkin vielä kasvaneet aikana, jolloin laivan on luultu uponneen. Ette usko, miten hurjasti kiinnostavaakin kiinnostavampaa tietoa olen saanut hylkykirjaa lehdessäni. Tuntuu melkein, että pitäisi tehdä vielä jatko-osa, sillä tähän kirjaan mahtui vain kymmenen hylkyä.

Kuvan lisäsin tähän kertomaan, että onneksi minulla on pieni koiruus. Maisemas on juuri asuintaloni alapuolelta Jyrängönvirran reunalta. En kävisi päivittäin ihailemassa tämmöisiä rauhallisia näkymiä ilman sitä. Näistä saa voimaa. Samanlaisia voimahetkiä toivon sinunkin suuntaasi!

Kässärihellettä

Totta, aikamoista vauhtia olen saanut työskennellä tässä viime aikoina. Hellettä ei välttämättä ole ollut ulkona, vaan jossain aivojeni tienoilla. Kun yksi käsikirjoitus on lähtenyt, toisen sauraava vaihe on tullut. Ja väliin tunki vielä aivan yllättävä teksti, joka sitten etenikin yhtä yllättävällä vauhdilla.

Joskus kauan sitten on ollut samanlaista haipakkaa. Olin töissä, kirjoitin sekä kustantajalle että Ylelle, kävin töissä ja kolme lasta, mies ja koirakin vaativat huomiota. Kirjailijatutuissani on muutamia, joiden Facebook-sivujen seuraaminen kertoo vastaavasta elämäntilanteesta. Tässä vaiheessa välillä ihmettelen, miten he ehtivät ja jaksavat ja sitten muistan, että selviäähän siitä, mutta kiirettä pitää.

Nyt on pitänyt kiirettä ilman niitä lapsia ja miestäkin. Koira tosin on, ja onneksi se on. Kävelen sen kanssa päivässä keskimäärin pikkuista vaille yhdeksän kilometriä.  Ilman sitä en varmasti niin tekisi. Jos unohdun kirjoittamaan liian pitkäksi aikaa, kuuluu vierestä matalalla äänellä ilmaistu huomautus. Fritin ääni on normaalisti korkea, mutta huomautukset se antaa aivan ihmismäisellä äänellä.

Tämän syksyn kaksi kirjaa ovat jo hyvässä vaiheessa. Ensi vuodelle on yksi aivan selvä, toinen sovittu ja kolmas apurahasta riippuvainen. Aloitan selkoistaa omaa tyttökirjasarjaani, mutta selkopainokset ovat niin pieniä, ettei sitä luultavasti tehdä, jos ei apurahaa tule. Tämä on kustantajan ja minun yhteinen etu. Jonkinlaista palkkaa työlleen olisi saatava, vaikka tuntipalkkaa ei kannatakaan kaskea. Samoin kustantajan on saatava menoilleen katetta. Aloitan silti työn, mutta tulos selviää vasta ensi vuoden puolella.

Selkokirjat ovat tärkeitä ja ovat tulleet koko ajan tärkeämmiksi. Muunkielisten suomenkielen opiskelijoiden määrä on kasvanut, lasten lukivaikeudet lisääntyneet ja ikääntyneetkin tarvitsevat helpotettua kieltä entistä enemmän. Ihan vain siksi, että heidän, vai pitääkö minun sanoa meidän, määrä kasvaa koko ajan. Alunperin selkokieli suunnattiin lähinnä kehitysvammaisille.

Olin pitkään selkokielityöryhmässä ja näin, miten valtava kehitys selkokirjojen kohdalla on tapahtunut. Niitä voi nykyisin huoletta lukea oikeastaan kuka vain. Hauska sattuma oli, että kun pyysin kustantajalta pari hyvää uutta kirjaa luettavakseni, lapsille suunnatun nimi on Käppänät. Oma Fritinihän on käppänä, eli kääpiösnautseri.

Heinola on osoittautunut melkoisen huimaksi kesäkaupungiksi. Koko ajan tapahtuu jotain. Talvi on varmaan aika toisenlainen, mutta saa se olla. Tänään oli kalamarkkinat, mutta sieltä löysin itselleni vain oksista punotun kukkasarven. Se on hauska parvekkeella. Juuri nyt huomasin ripustuskoukun parvekkeen katossa, joten sille näkyy olevan paikkakin valmiina. Entinen ripustusmahdollisuus on jo varattuna.

Miten voisinkaan olla pettynyt uuteen Heinolan kotiini, kun täällä rannassa on jopa oma tanssiva sateenkaari.