tiistai 24. huhtikuuta 2012

Kouluvierailulla

Ne katsovat kirkkain silmin ja kysyvät: Minkä ohjeen haluaisit antaa nuorille elämää varten?

Oh, ei tämmöistäkään ole ennen kysytty. Nielaisen muutaman kerran. Kuka minä oikeastaan olen antamaan elämänohjeita? Olenko osannut elää oikein itsekään? Ehkä olen sentään välttynyt aivan mahdottomilta virheiltä, mutta pikkumokia mahtuu matkan varrelle riittävästi.

Keksin kuitenkin nopeasti sen mielestäni tärkeimmän. Löytäkää oma luova itsenne ja toteuttakaa sitä. Ala voi olla mikä vain: kirjoittaminen, kuvan teko, musiikki, liikunta, kunhan se on juuri sitä, mitä itse haluatte tehdä. Kun olette omanne löytänyt, toteuttakaa rohkeasti itseänne.

Olen sanonut saman ennenkin, mutta ei sen tärkeys ole mihinkään kadonnut. Ennen kuin itse aloin vakavissani kirjoittaa, olin aika tyytymätön elämääni. Kirjoittanut olin silti koko ikäni, mutta ilman päämäärää. Erityisesti nyt sirkuskirjaa tehdessäni olen nähnyt, miten luovaa voi olla liikunnallisen itsensäkin toteuttaminen. Vaikka olen aina itse liikkunut mielelläni, vasta nyt tämä puoli aukeni minulle kunnolla. Voimme olla lahjakkaita niin monella tavalla.

Pystyin siis antamaan yhden vastauksen nuorten kysymykseen. Vastauksia on tietysti monia muitakin, vastaajan arvostuksistahan ne aina riippuvat. Tämän vastauksen olisin kuitenkin voinut antaa minkä ikäiselle vain, sillä koskaan ei ole liian myöhäistä antaa omalle luovuudelleen mahdollisuus.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Entä jos en olisikaan kirjailija

Niin, jospa minusta ei koskaan olisi kirjailijaa tullutkaan. Miten se vaikuttaisi elämääni? Arvailujahan jossittelut aina ovat, mutta olen melko varma, että elämäni olisi paljon paljon tylsempää. Taidankin seuraavaksi antaa plussia ja miinuksia asioille, jotka kirjoittaminen tuo tullessaan.

Lukisin tietysti paljon, epäilemättä enemmän kuin nyt, sillä oma kirjoittaminen vie lukemiselta liiankin paljon aikaa. (-) Lisäksi kirjoittamiseeni kuuluu paljon "pakollista" lukemista. Vaikka kirjoittaisin romaania, on etsittävä monenlaista aiheeseen liittyvää tietoa. Osa tästä pakkolukemisesta on suorastaan tylsää, huonosti kirjoitettua tai asian vierestä (-). Osa taas on niin kiinnostavaa, että on pakko aina välillä juosta lukemaan sitä ääneen kumppanille. Ja koska kirjoitan vain aiheista, jotka itseäni kiinnostavat, tulen nuuskineeksi tietoa, jota muuten en ainakaan yhtä perusteellisesti muuten etsisi (+).

En eläisi kirjoittajan sykleissä, eli välillä tuskaillen päivästä toiseen (-), välillä flowssa, kun kirjoittaminen sujuu kuin tanssi (+). En odottaisi kynsiä pureskellen toimittajani palautetta, kun hän lukee ensimmäisen kerran käsikirjoituksen (-), mutta en myöskään saisi sitä suunnatonta iloa, jonka saan hyvästä palautteesta (+).

En koskaan saisi jännittäviä puhelinsoittoja, joissa kerrotaan jostain hienon hienosta asiasta, kuten vaikkapa jostain suuresti arvostamastani palkinnosta (++). Niitäkin on onneksi tielleni osunut. Mutta en myöskään lukisi kritiikkiä, josta näkisin, ettei kirjaani ole kunnolla luettu eikä ainakaan lainkaan ymmärretty (-).

En pääsisi aiheita tutkiessani tutustumaan uusiin ihmeen auttavaisiin ihmisiin (++), ympäristöihin, joihin en muuten pääsisi (+) ja luvanvaraisiin arkistoihin (+). Enkä kävisi koulu- ja kirjastovierailuilla, joista tulen aina pois onnellisena nähtyäni niin monta kirjoista ja lukemisesta innostunutta ihmistä (++). Tietenkin kouluissa kuulijoissa on mukana niitäkin, joita lukeminen ei kiinnosta vähääkään, mutta ehkä nekin lapset vierailuista sentään jotain saavat. Niin ainakin uskon.

Sitten tulevat tietysti vielä hurjan oivaltavat ja fiksut kollegat ja toimittajat, joiden tapaaminen ilahduttaa aina (+).

Tätä listaa voisi jatkaa vielä pitemmäksi, mutta olen näköjään jo niin paljon plussan puolella, että on loppuhenkosen aika. Onneksi olen kirjailija! M.O.T.

keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Kirjailijallako vastuuta?

Upea harakka kiskoo tuossa ikkunani takana kukka-amppelin turvepohjasta pesäntekotarpeita. Tarmokkaasti ja tehokkaasti. Vaikka ulkona on taas aika viileää, harakka näyttää tietävän, mitä tekee. Se on paitsi tarmokas myös hyvin kaunis. Ääntä sen sijaan ei ihmiskorvalla oikein voi kauniina pitää, mutta epäilemättä harakkauroksen laulua kauniimpana ei lajineidon korvissa soi mikään.

Eilen TV:n Prismassa oli hauska koe. Jokseenkin laulutaidoton nuori mies opetteli kuukauden ajan Tein sulle kotiviinin -laulua ja lauloi sen lopuksi koko katsojakunnalle. Ei laulu konserttitasoa ollut vielä kuukauden harjoittelun jälkeen, mutta koe näytti, että meissä on potentiaalia paljon enemmän kuin usein itse uskomme. Tosin on sitten niitäkin, jotka uskovat sitä olevan itsellään paljon enemmän kuin onkaan. Tai mistä sen tietää? Ehkä heissäkin on, kukaan ei vain ole ollut kaivamassa sitä oikealla tavalla esiin.

Kuinkahan paljon me jätämme mahdollisuuksiamme käyttämättä vain sen vuoksi, että emme usko itseemme? Ja miten paljon heitetään kesken, jos ei heti onnistu?

Olen kirjoittanut aika monesta historian merkkihenkilöstämme. Yhteistä heille on näyttänyt olevan itsepäisyys, oman pään pitäminen tärkeissä itseä koskevissa asioissa. Mutta mistä se piirre heihin on tullut, synnynnäisenä ominaisuutena vai kasvatuksella tuettuna? Ainakin entisajan naisten kohdalla näyttää tärkeältä se, että hänelle on perheen sisällä ollut vähintään yksi vahva tukija. Laskin juuri, että viiden naiseni kohdalla puntit menevät tasan, kahdella oli vahva isä, kahdella äiti ja yksi joutui itse vastuuseen jo nuorena. Veli hänelläkin tosin oli tukena.

Kasvattajan vastuu on hirmuinen. Onneksi sitä ei ymmärrä ajatella lapsia tehdessään, muuten minullakaan ei olisi kolmea omaa rakastani. Yhtenä pienenä osana kasvamisessa ovat myös kirjat, joita me kirjailijat kirjoitamme. Väistämättä ne ainakin ajatuksen pisaroita antavat, olivatpa kirjoitettuja millä mielellä hyvänsä. Miten usein tätä puolta tulee ajatelleeksi, vai pitääkö sitä liikaa ajatellekaan, etteivät sormet jäykisty? Minkä suuruinen on kirjailijan vastuu?

maanantai 2. huhtikuuta 2012

Ilmestyykö lasten- ja nuortenkirjoja jo liikaa

Yli 1400 lasten- ja nuortenkirjaa julkaistiin Suomessa viime vuonna. Sen ymmärtäisi, jos tämä olisi suuri kielialue, mutta tälle meidän joukollemme. Yli 1400!

Vakuutan aina kouluvierailuilla, että kirjoista löytää jokainen omansa, vaikka pari ensimmäistä käteen osunutta ei kolahtaisikaan. Olisi kuitenkin kiva nähdä vielä jonkinlainen jako eri aihealueisiin. Mutulla veikkaan fantasian osuutta melkoiseksi. Enkä suinkaan tarkoita, että minulla olisi jotain fantasiaa vastaan, mutta kun jokin tulee muotiin, se kaventaa yleensä selvästi muuta tarjontaa. Varmaan tässä määrässä ei kuitenkaan tarvitse pelätä edes sitä. Jokaiselle löytyy tosiaan pienellä vaivalla jotain.

Entä onko tässä määrässä jo liikaa? Hajonta tulee niin suureksi, ettei ostajia riitä kaikille hyvillekään kirjoille. Täytyy olla jo valmiiksi nimi saadakseen kirjansa kaupaksi. Tai täytyy kirjoittaa varman päälle, juuri sitä, mikä nyt myy.

Suuri osa kirjoista näkyy vain vilahduksena kustantajan luetteloissa, jotka eivät osu kaikkien käsiin. Ja kun niitä ei ole näyttävästi esillä kaupassa eikä ehkä edes kirjastossa, ne unohtuvat saman tien. Sen jälkeen kirjailijalle ilmoitetaan, ettei tämä nyt oikein onnistunut, kirjasi ei myynyt riittävästi. Miten kauan tilanne mahtaa jatkua tämmöisenä, sen aika näyttää.

Oli tässä luvussa onneksi hyväkin puolensa. Kotimaisia kirjoista oli jo yli puolet. Olenko siis turhaan huolissani? Onko vain hyvä, että kirjoja ilmestyy vuosi vuodelta enemmän? Mitä mieltä sinä olet?