maanantai 27. heinäkuuta 2015

Silmälaseista, kirjoista ja viisivuotiaasta

Haa, ei enää mitään tekosyytä olla kirjoittamatta tänne lievästi laiminlyötyyn blogiini. Taitto tarkastettu pariin kertaan, kantarelleja kerätty, samoin mustikoita, koiraa koulutettu, ommeltu jopa miehen pudonnut nappi. Uudet silmälasitkin ovat nenälläni helpottamassa elämää.

Niin, silmälasit. Minulla on laseissani sylinterikorjaus (toivottavasti tämä on oikea termi), jota on vaihdettava suunnilleen kolmen vuoden välein, sillä virhe silmissäni vaihtaa paikkaa. Joskus olin siitä melkeinpä tyytyväinen, oli aina hyvä syy hankkia uudet lasit, jotka sentään vaikuttavat ulkonäköön jonkin verran. Iloisuus on kuitenkin selvästi vähentynyt tulojen putoamisen myötä. Pokista selviäisin suht pienin kustannuksin, mutta lasit maksavat. Onneksi lasien kanssa näkö on hyvä, joten en sittenkään valita. Maailmassa on niin paljon katseltavaa.

Ja luettavaa, sitäkin on. Paljon. Viimeksi olen lukenut Holmila - Mikkosen: Suomi sodan jälkeen. Pelon, katkeruuden ja toivon vuodet 1944-49. Aika liittyy tulossa olevaan kirjaani, joten tiesin siitä tässä vaiheessa jo huomattavasti enemmän kuin ennen tätä työtäni. Silti kirja antoi vielä paljon uutta.

Tuntuu siltä, että ryhdynpä lukemaan mistä ajasta tahansa, se tempaa aina mukaansa. Kuinka paljon luetusta lopulta jää tarkasti mieleen on epävarmaa, mutta oikea käsitys asioista varmasti vahvistuu. Olen kovasti samaa mieltä tutun sloganin kanssa: Lukeminen kannattaa aina.

Juuri nyt surullisesti esillä oleva Pohjolan lastensuojelulaitos oli muutaman kilometrin päässä kodistani vuoden verran Muhoksella asumisemme aikoihin. Sen nimi oli silloin Pohjolan poikakoti ja sen sanottiin olevan vaikeimpien poikien sijoituspaikka. Olin pikkutyttö ja pelkäsin vähän paikkaa, josta kävimme aina välillä ostamassa kai vihanneksia. Kotona keskusteltiin kovasti pienestä kiltin tuntuisesta viisivuotiaasta pojasta, joka oli talon nuorin asukas. Mitä viisivuotias teki laitoksessa, mitä hän siellä oppisi, minkälaiseksi kasvaisi. Säälin poikaa kovasti. Minkälaiseksi hänen polkunsa tosiaan mahtoi muodostua, nousee aina mieleeni Pohjolan laitoksesta puhuttaessa.

tiistai 14. heinäkuuta 2015

Milloin teksti on valmis, vai onko koskaan?

Olen siis viettänyt lomaa. Lomaa? Mitä on kirjailijan loma. Eikö silloin muka mietitä tekstejä, käydä välillä sormiharjoittelemassa koneella ja taas mietitä?

Kyllä, totta kai. Mutta vähän puolihuolimattomasti sentään. Lauantaina ajoin mökiltä kaupunkiin ilman oikeastaan mitään kunnon syytä. Syy selvisi vasta seuraavana päivänä. Sunnuntaina koneelleni tupsahti taitto, ja sitä olen nyt punakynä kädessä tavannut.

On suorastaan kummallista, miten moneen kertaan luetusta tekstistä näkee viimeiset virheet vasta taitosta. Jos näkee, sillä ainahan ainakin se yksi painovirhe tekstiin jää, lukipa sen miten moni hyvänsä. Ja jos vain yksi, saa olla hyvin tyytyväinen.

Itselläni tilanne on aika hyvä, sillä olen ollut vuosikymmeniä toimittajana ja toimitussihteerinä ja varsin tottunut oikolukemaan tekstiä. Monille kirjailijoille oikolukeminen on tuskan takana ja heitä kohtaan tunnen suurta sympatiaa. Eihän sen oikeastaan pitäisi olla kirjailijan hommaa, niin kuin ei ennen ollutkaan. Vaan nytpä on kaikissa kustantamoissa. Tottahan kustannustoimittajakin lukee, mutta ennen työn tekivät sitä varten palkatut oikolukijat, varsin tarkat sellaiset. Onkohan heitä enää missään?

Toisaalta tämä oikolukemisvaihe on hyvää aikaa. Kirja on jo niin pitkällä, että vaatii enää vain pientä viilaamista, sillä yhä vain tästäkin tekstistä löytyi pari tautologiapaikkaa. Millä konstilla ne ovat siellä piilotelleet, voin vain arvailla. Ja piilotteleeko siellä vieläkin jotain? Uskallanko lähettää tekstin käsistäni, vai vieläkö se pitäisi kahlata läpi ainakin yhteen kertaan? Milloin lapsi on äidin mielestä oikeasti valmis maailmalle, vai onko se vain tyrkättävä sinne ja toivottava, että se pärjää?

Juu, on se. Koskapa omaan tekstiinsä olisi täysin tyytyväinen, ainahan siitä jotain räpellettävää tuntuu löytyvän. Mutta paraneeko se sillä, vai alkaako tuoreus häipyä?

Hätäisiä kysymyksiä riittää, ja silti olo on aika mukava. Tätä se on tässä vaiheessa!