torstai 29. maaliskuuta 2018

Yksi tusinasta vai kahdesta?

Olen tehnyt kiinteästi töitä Minna Canthin kanssa jo reilusti kauemmin kuin puoli vuotta. Arvasin aloittaessani, että Minnan juhlavuosi 2019 tuo tarjolle muutamankin kirjan, mutta en tosiaankaan osannut arvata niitä tulevan niin monta kuin tänä ja ensi vuonna on ilmestymässä. Eli saas nähdä, miten minun käy.

Tietenkin tällainen tulva asettaa paineita. Toistaiseksi en tiedä nuorille olevan muuta tulossa, mutta en tiedä myöskään sitä, ovatko kaikki tekeillä olevat nousseet jo esille. Voihan siis olla.

Minun oli aika luontevaa aloittaa työ Minnan kanssa, sillä suunnittelin nuortenkirjaa hänestä jo 90-luvun alkupuolella, Anneli Toijala vain ehti ensin. Hänen Myrskylintunsa ilmestyi jonkin aikaa sen jälkeen, kun olin aloittanut tutkia taustoja omaani varten ja aloittaa jo kirjoittamisenkin. En sitten jatkanut sillä erää. Kymmenen vuotta sitten ilmestyi selkokirjani Suomalaisia suurnaisia, ja itseoikeutetusti Minna oli yksi heistä. Niinpä kertasin sitä tehdessäni taas hänen vaiheitaan. Ja nyt jälleen. Sykli näyttää olevan noin kymmenen vuotta.

Silti työtä Minnan kanssa on tehtävä taas enemmän kuin riittävästi. Enhän minä ole hänestä tutkimusta tekemässä vaan elämäkertaromaania, mutta kun tiedän olevan niin monia, jotka tietävät, se niitä paineita lisää. Enkä tosiasiassa oikein osaa näissä yhteyksissä kirjoittaa täysin tuulesta temmattuja mukavia tarinoita. Toisaalta, kun nyt näin moneen kertaan olen jo törmännyt Minnaan, on korkea aika tehdä kirja vihdoin aivan valmiiksi asti. Lupaan ihan pikkuisen tanssia edessänne, kun sen julkistustilaisuus  toivottavasti joskus jossain on. Muistuttakaa, jos en satu muistamaan!

Hirtorialliset romaanit ovat aina olleet korkealla lukulistoillani. Lukiessani olen toivonut voivani luottaa tietoihin siellä taustalla. Fantasiat ovat oma juttunsa ja ilman muuta pidän niistäkin, olen aina pitänyt. Minusta lukijan täytyy vain tietää, kumpi laji on kysymyksessä.

Ja kaikista näistä kirjoittajan normaalihuolista päästään sittenkin siihen, että WAU! Minna on mahtava nainen ja kaiken lisäksi tehnyt vielä paljon enemmän kuin olen ennättänyt aiemmin oppiakaan. Mistä joku saa sellaisen voiman kaikista vastuksista huolimatta jatkaa tiellä, jonka tuntee ainoaksi oikeaksi? Miten kauan me naiset olisimme vielä saaneet odottaa oikeuksiamme ilman häntä. Minna on totisesti rautaa! Kaiken lisäksi hän puhui tasa-arvosta, ei vain meidän naisten oikeuksista.

Mutta nyt: Toiveet täyttävää pääsiäistä, joko lepoa tai menoa, paaston jälkeistä ylensyömistä tai juuri sopivaa nautiskelua, yhteisöllisyyttä tai rauhaa monenlaisten kiireiden lomassa. Niin tai näin: AURINKOA!






maanantai 19. maaliskuuta 2018

Sapiskaa tuli

Menin kuuntelemaan tiedotustilaisuutta Hilja Pärssisestä. Hänestä on nyt ilmestynyt kolmen kirjoittajan voimin tehty tietokirja. Loppujen lopuksi poistuin paikalta aika hämmentyneenä. Omaa kirjaani ei suinkaan mainittu, enkä sitä ollut odottanutkaan. Erehdyin kuitenkin esittelemään itseni yhdelle tekijöistä, Hiljan sukulaiselle. Kuulijakunta olikin vahvasti suvun edustajia, mikä oli tehty selväksi muillekin paikalle tulleille nostattamalla heidät seisomaan.

Kirjaa Hiljasta tehdessäni oli tarkoitukseni nostaa esille paljon tehnyt mutta unohdukseen vaipunut Hilja. Enkä tietenkään tiennyt kenenkään muun olevan samalla asialla. Olin pahoittanut sukulaisten mielet väärillä tiedoilla Hiljan ja hänen vanhimman veljensä keskinäisistä väleistä.

Kenenkään mielen pahoittaminen ei suinkaan ole ollut tarkoitukseni, mutta siltä osalta aikalaisten antamat tiedot poikkesivat melkoisesti veljen jälkeläisten nyt antamista. Valitettavasti kirjailija kirjoittaa saamiensa tietojen pohjalta, eikä minulla ollut mitään syytä epäillä niitä.

Yleisellä tasolla jäin miettimään sitäkin, miten luotettavia noin yleensä ovat kaikki sukulaisten tai omaisten antamat tiedot. Tämä ajatus tulee oikeastaan omasta äidistäni. Minulla on ollut varsin kiinnostava vaari, eli äidinisä. Äidin kertomukset hänestä olivat aivan toisenlaisia kuin myöhemmin sukujuhlissa muilta kuulemani. Vaarin tekemiset ovat olleet huomattavasti huimempia ja riskejä ottavampia kuin äiti oli antanut ymmärtää. Ison talon laiskanpulskea poika on muuttunut turhankin yritteliääksi liikemieheksi. Hän vain kuoli niin aikaisin, että minulla ei ole minkäänlaista mielikuvaa hänestä.

Ja varmuuden vuoksi: nämä olivat omia pohdintojani noin yleensä tästä aiheesta. En siis ole osoittelemassa sormellani Hiljan sukulaisia.

Yksi iso ihmetyksen aihekin osui tässä jokin aika sitten eteeni. Kuinka moni meistä kirjastoapurahojen hakijoista tietää, että tänäkin vuonna noin 660 hakemusta lukeva kaunokirjallisuusraadin jäsen saa vain pienet kokouspalkkiot + matkat halvimman mukaan Helsinkiin, ei mitään palkkiota hakemusten määrän mukaisesti. HUH!

Millä perusteella tällainen käytäntö on otettu? Eikö Suomen kirjailijaliitto ja muiden osalta Suomen tietokirjailijat sekä Arvostelijain liitto voisi saada muutosta tähän asiaan. Miksi kirjoihin liittyvää työtä vaaditaan aivan liian usein tekemään ilmaiseksi? Kysyn vaan!

Mutta nyt, työ odottaa. Tämä jokseenkin ilmainen tämäkin.

maanantai 5. maaliskuuta 2018

Unen merkitys

Julkisen sanan uusi lempiaihe näyttäisi olevan uni ja sen merkitys. Sitä kun nyt kaikkialla tutkitaan. No, hyvä tietysti, että tutkitaan, mutta ihan tavallinen öitään nukkuva tai valvova ihminen on jo kauan tiennyt unen merkityksen. Tärkeä on, perin tärkeä.

Itselläni on viime aikoina ollut itsestäni riippumattomista syistä aivan liikaa heräämisiä kesken unen. Viisikin kertaa yössä rassaa hermoa ja aivoa, varsinkin kun en koskaan saa unta kuin aikaisintaan puoli tuntia heräämisen jälkeen. Usein menee tunti, puolitoista. Nyt olen saanut kolmena yönä nukutuksi kunnolla ja tunnen itseni aivan toiseksi ihmiseksi, tai pikemminkin entiseksi aktiiviseksi ja virkeäksi itsekseni. Pitkästä aikaa sain katsella pitkää ja huvittavaa untakin niin, että muistan sen.
Joka-aamuiset selkäsärkynikin ovat poissa. Ostin uuden kovan sängyn. Tässä siis tärkeä suositus jokaiselle selkäsärkyiselle: Mieti, onko ainakin osasyyllinen aamuvaikeuksiin sittenkin patja.

Kirjoittamisen eri vaiheisiin liittyy tietysti usein myös valvomista, mutta sen tietää loppuvan aikanaan. Lisäksi se yleensä on käsikirjoituksen kannalta tuottoisaa aikaa. Silloin ei päivisin harmita.

Toinen hurjan tärkeä asia itselleni on päivittäiset vähintään tunnin reippaat lenkit koiran kanssa. Viimeisinä pahimpina pakkaspäivinä en ole voinut viedä pikkukoiraa ulos kuin käväisemään. Huomasin taas varsin selvästi, miten kroppani hermostui moisesta velttoilusta. Tänään on vihdoin lämmennyt niin paljon, että lenkin voi tehdä jo kunnolla. Aah! Iloitsen jo etukäteen.

Yksi hyvä liike sentään on voinut olla päivittäisessä käytössä. Olkapäiden levyinen haara-asento, ryhti suoraksi, pään taivutus taaksepäin ja syvä sisäänhengitys, mistä uloshengityksen mukana rullaamalla jalat suorana sormet lattiaan. Tämä muutamaan kertaan ei vie paljon aikaa, mutta tekee selälle ja koko kropalle niiiin hyvää. Kokeile, jos et tätä jo päivittäin kirjoittamisen tai minkä vain istumatyön lomassa tee.

Ja muuten, taustatyön tekeminen kirjaani varten jatkuu, jatkuu ja jatkuu, mutta on ta-vat-to-man mielenkiintoista. Ja kyllä kirjoittamiseenkin jää aikaa. Joten, jatkakaamme!

Joskus lätäkkökin voi olla näin kaunis.