tiistai 29. maaliskuuta 2011

Preesenssiä ja minää

Olen ryhtynyt uhkarohkeaan puuhaan. Tiedän hyvin, että monille minä-muoto ja preesensin käyttö romaanissa on punainen vaate, mutta niinpä vain olen muuntamassa jo loppuun asti kirjoitettua aikuisten kirjani tekstiä preesensiin ja minään. Työhön tuli vähän yllättäen lisäaikaa, julkaisuaika muuttui syksystä aluperin ajattelemaani ensi vuoden alkuun, ja nyt olen siis tekemässä tämmöistä koetta.

En ole koko aikana ollut tyytyväinen minä-kertojaan, tässä tapauksessa se mielestäni etäännytti liikaa tapahtumista ja tuoreista tunteista. Nyt kuvaan astuu minä-kokija, ja ainakin tällä hetkellä se tuntuu paljon paremmalta ratkaisulta. Aion tehdä työn loppuun asti, jättää seisomaan vaikka kuukaudeksi ja sitten katsoa, toimiiko juttu. Jos ei, edessä on uusi raahustaminen. Mutta tämmöistähän tämä työ on, muokkaamista ja muokkaamista. Joskus se on vain lopetettava, ei oikein tyytyväisenä itseensä, mutta useimmiten onneksi sentään tietää lopettaessaan, että tämmöiseksi minä sen halusin, joten tämmöiseksi se jää.

Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1916 loppuun ja -17 alkuun. Nyt tarvitsisin ihmisen, joka tietää junien kulusta tuohon aikaan. Itse olen tullut siihen tulokseen, että en oikein uskalla panna ihmisiäni matkustamaan läpi Euroopan, sillä I maailmansota sotki vielä silloin perusteellisesti kaikkea. Toisaalta Euroopassa kulki ratoja ristiin rastiin ja kyllä silloinkin silti matkustettiin. En vain tahdo millään saada selvää siitä, pääsikö vuoden -17 keväällä haluamaani kohteeseen. Tämmöisten ongelmien edessä olen näitä historiallisia kirjoittaessani jatkuvasti. Niistä on kuitenkin vain yritettävä selvitä tai vahdettava määränpäätä. Tässä tapauksessa sekin onneksi käy, mutta vielä en ole luovuttanut. Jos kuitenkin joku tietää, kuka tietää, ole hyvä ja valista minuakin. Kiitollisuus taataan!

lauantai 26. maaliskuuta 2011

Odotuksia kirjoille ja lukemiselle


Grafomaniassa keskustellaan siitä, mitä odotuksia nykyisin asetetaan nuortenkirjalle. Ovatko ne edelleen aikuisten asettamia kasvatusvelvollisuuksia, vai joko nuorelle saa kirjoittaa yhtä monenlaista tekstiä kuin on nuoriakin?

Ainakin kouluopetuksessa ja kritiikeissä taidetaan turhan usein sortua tähän aikuisnäkökulmaan. Kouluopetuksessa kasvatusvelvollisuuden vuoksi ja ehkä vähän siksikin, että oppimistavoitteiden asettajat ja äidinkielen opettajat ovat oman alansa asiantuntijoita, tässä tapauksessa uransa sen vuoksi valinneita, että itse ovat kirjaihmisiä. Heille saattaa lukematon nuori olla helposti vain toivoton tapaus, johon ei jaksa uhrata liikaa ruutia. Näinkin siis voi olla, vaikka onneksi tiedän monia ihania opettajia, jotka tekevät kaikkensa lukemisen lisäämiseksi.

Entä kenelle kritiikkejä loppujen lopuksi kirjoitetaan? Nuorille itselleen, kasvattajille, kirjoja ostaville aikuisille? Pelkään, että liian usein juuri aikuisille, jolloin nuori ei saa kritiikistä toivomaansa ja epäilemättä myös tarvitsemaansa tietoa. Kirjoja ilmestyy nykyisin niin valtavasti, että hakuammuntaan saattaa väsyä jo kauan ennen kuin ne omat kirjat ovat löytyneet. Kirjastoväki on avuliasta, mutta osaako nuori pyytää heiltä apua, jos ei ole kirjaston vakituinen ja tottunut käyttäjä.

Itse pidin nuorena ja pidän edelleen eniten kirjoista, joista saan jotain uutta ajateltavaa, vaikka vain yhden silmien raottamisen, yhden pienen oivalluksen. Taidan saada hyvästä tekstistä enemmän tyydytystä kuin juonellisesti täydellisestä tarinasta. - Niin se tosiaan on, sillä enhän minä jäykkää tekstiä jaksa lukea muutamaa sivua pitemmälle.

Juonikin tosin saattaa ärsyttää, jos huomaan jatkuvaa laskelmallista koukuttamista. Sitä tuntuu olevan jo luvattoman paljon ja se tuntuu vain lisääntyvän kaiken aikaa. Kaipa se tulee kustantajien myyntivaatimuksista ja saahan sitäkin toki jossain määrin olla, mutta mutta… Se nyt vain ärsyttää! Mielestäni nykyisin ilmestyy ehdottomasti liikaa kirjoja, joissa kieleen ei ole kiinnitetty riittävää huomiota, mutta juonellista koukuttamista riittää kappaleesta toiseen.

Tuosta tulikin mieleeni, että olenko jo vanhanaikainen tässä hyvän kielen vaatimuksessani? Onko sillä todellista merkitystä, kun monet nuoret lukevat jo aika varhaisessa vaiheessa kirjansa mieluummin englanniksi kuin suomeksi. Miten tärkeää äidinkielen vaaliminen tosiasiassa on? Kumpi on tärkeämpää: että ylipäänsä lukee, vai että äidinkieleltään suomalainen lukee suomeksi?

Minulle vastauksessa ei ole vaihtoehtoja, mutta saatanhan olla väärässä. Ehkä meillä jo kohta on maailmanlaajuinen yhteinen kieli, ja omat kielet ovat vain katoavia erikoisuuksia, joita kielifriikit vaalivat kammioissaan. Onko se todennäköinen vaihtoehto vaiko vain mörkö, jolla meitä pelotellaan? Kehittyykö tasapainoinen ihminen pitkälti oman kielen kautta, vai onko sekin vain mantra, kansallista toiveajattelua?

Minulla saattaa olla näihin kysymyksiin varmoja omia mielipiteitä, minähän rakastan kirjoja ja äidinkieltäni, mutta ovatko ne vastaukset oikeita, sitä mietin välillä ankarasti. Ehkä lukemiseen pitäisikin suhtautua aivan uudella tavalla. Jotenkin paljon paljon laajemmin. En vain tiedä, miten. Sanokaa te viisaammat mielipiteenne.

tiistai 22. maaliskuuta 2011

Kirjailijavierailuilla on kivaa

Olin Lukuviikon merkeissä Kauniaisissa Mäntymäen koululla kirjailijavieraana. Koulu on ala-aste. Sain eteeni jumppasalin lattialle yli puolitoistasataa lasta kahteen otteeseen, kaikkiaan siis yli kolmesataa lukijaa. Voisi ajatella, että tilanne oli levoton, kirjailijalle likipitäen tuskainen, mutta ei tosiaankaan ollut. Ihania lapsia ja kiva vierailu. Rakastan kirjailijavierailuja ja uskon vakaasti, että niistä saa iloa kumpikin osapuoli. Molemmilla tunneilla aika tulla tupsahti täyteen aivan odottamatta. Olimme vielä lasten kanssa täydessä vauhdissa

Ilahduttavin kuulemani kommentti tällä kerralla tuli neljäsluokkalaiselta tytöltä. Ensin hän kertoi lukevansa vain sarjakuvia. Sanoin, että hyvä, kunhan aikasi luet niitä, siirryt varmasti kirjoihin. Sitten hän tutki Hopearenkaan taikaa, neliosaisen 1600-luvulle sijoittuvan historiallisen sarjan viimeistä, sarjan lopettavaa kirjaa. "Minä haluan lukea tämän." Vielä vähän lisää tutkittuaan hän totesi: "Äitikin tulee iloiseksi, kun luen kirjan."

Toivoisin tosin hänen lukevan ensin sarjan ensimmäisen, Kahdentoista valan, jossa tähän viimeiseen jo nuoriksi neidoiksi kasvaneet kirjan sankarittaret ovat vielä tyttöjä. Ettei vain ensimmäinen vapaaehtoisesti luettu kirja olekin liian vaikea. Mutta lukipa hän nyt ihan mitä ja kenen kirjaa vain, pääasia, että pikkuinen kipinä syttyi. Juuri siihenhän me näillä käynneillämme pyrimme.

Hauskinta käynneissä on vuorovaikutus. Minä kyselen heiltä ja he kyselevät minulta. Kysymyksiä riittää. Osa toistuu samoina kerrasta toiseen, mutta se ei haittaa yhtään. Jokainen kysymys on kysyjälle tärkeä, vaikka toiset olisivatkin vastaajan kannalta mieleisempiä. Lapsia vartenhan me vierailulle menemme. Minua ärsyttää aina, kun vaikkapa televisiossa vastaaja huudahtaa: Hyvä kysymys! - Kaikki kysymykset ovat kysyjän kannalta hyviä, koska hän toivoo saavansa vastauksen juuri niihin.

En tiedä, mitä viimeisimmät lukututkimukset osoittavat, mutta ainakin kirjailijasta näyttää, että lukeminen on taas muotia. Ankeampi vaihtoehto olisi, että meitä kutsutaan vain kouluihin, joissa muutenkin korostetaan lukemisen merkitystä, joten ilmapiiri on otollinen lukemiselle. Mäntymäen koulu oli jopa juuri saanut Kopiostolta palkinnon luovuudestaan lukemisen edistämiseksi. Luvassa oli mukava summa rahaa koulukirjastoon. Kuulin siellä myös jo toteutetusta mahtavasta ideasta: kaikki parilliset luokat olivat eilen vinkanneet luokkaa alemmilleen omia mielikirjojaan. Niin kuin arvata saattaa, vinkkaus oli onnistunut loistavasti. Lisää tämmöistä!

Ja hurjasti lippua salkoon kouluvierailujen puolesta! Lukukeskuksen ja Kauniaisten kirjaston yhteistyönä toteutettu vierailu onnistui ainakin kirjailijan näkökulmasta hienosti.

perjantai 18. maaliskuuta 2011

Väräjääkö sielusi mahla?

"Keskitalven kevät on oma vuodenaikansa
iankaikkinen joskin auringonlaskua kohden vetistyvä
viipyessään ajassa navan ja kääntöpiirin välissä.
...
Sulamisen ja jäätymisen välissä
väräjää sielun mahla." T.S. Eliot

Seköhän se nyt on. Ainakin tuo panee miettimään oman sieluni mahloja. Makeita, elämää tihkuvia ajatuksia? Omaa tuotantoa ja miksei muidenkin? Oma on pikemminkin työtä, toisten mahloista saa itse vain ja ainoastaan nauttia. Vaikka onhan myös omassa kirjoittamisessa paljonkin nautintoa.

Väräjäköön siis sielujemme mahla!

Tänään olen tosin tuntenut oloni lähinnä neulatyynyksi. Olin pikku operaatiossa, en botox-hoidossa kuitenkaan, joten valitettavasti on turha odottaa näkevänsä minua lähes tuntemattomaksi silottuneena. Jalkojani pistettiin neuloilla kerran toisensa jälkeen. Kipukynnykseni on matala, joten pääsin nauttimaan aivan koko rahan edestä. Huh-huijaa! Uskon, että lopputulos on kärsimyksen arvoinen, vaikka sitähän en tietenkään vielä tiedä. Paikkalappuja näyttäisi ainakin olevan riittävästi.

Tuntuu oikeastaan vähän turhalta puhua tämmöisistä pikkujutuista, kun maailmassa on kaiken aikaa ja monella suunnalla niin paljon hätää. Ne eivät kuitenkaan minun puheillani muuksi muutu. Eivät myötätuntoisilla ajatuksillani liioin, jotka kai vain vähän helpottavat omaa oloani ja omaatuntoani. Enkä tällä suinkaan tarkoita, ettei pitäisi välittää ja ajatella. Pitää, tietysti, kaikesta huolimatta, kaikella sydämellä.

Leena Lumi innostuu blogissaan Lasten omasta linnakirjasta: http://leenalumi.blogspot.com/ Häkeltyneet kiitokset!

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Oodi keväälle

Kirjoitin runon keväälle ihan tuosta vaan, vauhdikkaasti ja tunteella.
Poistin turhat sanat. Poistin itsestäänselvyydet. Jäi yksi kelvollinen ilmaisu, ei sitä kannata esille panna. Tehkää itse! Keväällä kuuluu runoilla, laulaa ja tanssahdella.

Parina viime päivänä olen pitänyt pientä taukoa kirjoittamisessa ja lukenut paitsi faktaa, joka liittyy tulevaan aikuistenkirjaani, myös Leena Parkkisen Sinun jälkeesi Maxia. Jostain oudosta syystä luulin sen jo lukeneeni, vaikka en muistanut mitään sisällöstä. Paljon lukevalle, ainakin minulle, käy usein niin, että en muista luetusta kirjasta vaikkapa vuoden jälkeen paljoakaan. Ne tietysti muistan, jotka ovat onnistuneet koskettamaan jollain tavalla ja niitäkin on. Monia. Tämä kirja jää onneksi mieleen. Olen iloinen, että huomasin lukemattomuuteni.

Tässäkin kirjailijat ovat ilmeisesti aika erilaisia: toiset lukevat paljonkin oman kirjan kirjoittamisen aikoihin, toiset eivät. En edes tiedä pelkäänkö vaikutteita, siis lähinnä sitä, että huomaamattani matkisin toisen tyyliä, vai hajottaako lukeminen vain omaa keskittymistäni. Vai molempia?

Minulla on muuten yhdessä parikymmentä vuotta sitten ilmestyneessä kirjassani jokseenkin samanlainen alku kuin yhdellä saksalaisella kirjassa, jota en ollut nähnyt ennen omaani. Ne ilmestyivät jokseenkin samaan aikaan, ja olin vähän aikaa huolissani asiasta. Kuinkahan paljon tämmöisiä sattumuksia on, ja miten paljon taas on sellaisia, että itse sitä tajuamatta käyttää jotain kauan sitten lukemaansa ideaa, jonka on ominut. Olen aivan varma, että osa syytetyistä plagioinneista on tämmöisiä tahattomuuksia.

Mutta toisaalta, eikö väitetä, että kaikki, aivan kaikki on kirjoitettu jo ainakin kertaalleen. Mitään todella omaperäistä ei sen mukaan edes voi kirjoittaa. Onko tosiaan näin?

perjantai 11. maaliskuuta 2011

Siellä ja täällä

Tällä viikolla on ollut kaksi kohokohtaa, täysin erilaisia.

Päiväkoti Histamiinin kummitäti, siis minä, vieraili kummilastensa luona ja sai melkein kyyneliä silmiinsä heitä katsellessaan. Näin se meni:
Kummitäti istutettiin nojatuoliin kunniapaikalle ja lapset esittivät monenlaisia lauluja ja leikkejä. Jokseenkin kaikki olivat minulle uusia ja lähes kaikissa oli aiheena ystävyys. Liikuttavinta oli katsoa, miten isommat lapset, aika pieniä hekin, auttoivat ja ohjailivat kaikkein pienimpiä. Kummitäti nautti, ja niin näyttivät tekevän lapsetkin. Lopuksi minulle esitettiin ovelia kysymyksiä, kuten: Missä Histamiini on syntynyt? Ja kun vastasin nuken syntyneen Prahassa mutta sen elävän Histamiinin minun päässäni, seuraavaksi kysyttiin: Miten päässä voi syntyä?

Nii-in. Vastatkaapa tähän, te minua viisaammat.

Kun tilaisuus loppui, pieni tyttö tuli aivan eteeni, katsoi minua kauniisti silmiin ja sanoi: "Kummitäti, sinä voit tulla meidän luo vierailemaan aina milloin haluat." Eikä tämä ollut harjoiteltu juttu, vaan tytön spontaani toivomus. Että tuntui kivalta!

Seuraavan päivän tilaisuus oli Tanner-säätiön juhlaseminaari, jossa viisaat historioitsijat puhuivat Tannerin merkityksestä Suomelle. Minulle asia on ollut aika hämärä, joten oli todella kiinnostavaa kuunnella erilaisia mielipiteitä asiasta. Sali oli täynnä mustapukuisia miehiä, jopa pari presidenttiä vaimoineen ja yksi presidentin mies istuivat kuuntelemassa hyvin tarkkaavaisina. En tuntenut aivan sulautuvani joukkoon, mutta olin hyvin tyytyväinen, että sain osallistua tilaisuuteen.

Vanha historioitsija Hannu Soikkanen otti esiin historian tutkimisen kannalta tärkeän asian, jota olen paljon itsekin miettinyt: Me katsomme aina menneisyyttä tämän päivän tiedon pohjalta.
Usein minusta tuntuu, että asioita myös tulkitaan ja tuomitaankin tämän päivän todellisuudesta, jolla ei välttämättä ole paljonkaan tekemistä sen aikakauden tilanteen, tapojen ja moraalin kanssa, josta puhutaan.

Historiallisia romaaneja kirjoittaessani tiedostan asian kyllä selvästi, mutta eihän minulla tietenkään ole mitään mahdollisuutta yrittää asettua aivan oikealla tavalla vaikkapa 1600-luvulla eläneen ihmisen nahkoihin. Sellaista en kuvittele. Yritän vain kuvata aikaa niin hyvin ja todesti kuin pystyn ja sitä varten teen paljon pohjatyötä. Kun tullaan aikaan, jolloin on jo saatavissa kuvattavien kirjoittamia kirjeitä, tilanne helpottuu merkittävästi.

Olen tietysti lukenut useammin kuin kerran Le Roy Ladurien: Montaillon ranskalainen kylä 1294 - 1324. Vatikaanin arkistoissa on inkvisition kuulustelupöytäkirjoja, joissa kyläläiset kertovat yksityiskohtaisesti elämästään. Niistä on kirjaan kerätty kylän ja kyläläisten tarinaa. Niitä lukiessa pääsee sentään aika lähelle myös tuon ajan ihmisten ajattelua, vaikka kuulustelutilanne ei totisesti taida olla paras mahdollinen paikka kertoa elämästään.

Historiallisten kirjojen kirjoittaminen on juuri tänään mielessäni siitäkin syystä, että uusi Onnimanni tuli juuri. Maria Loikkanen kirjoittaa siinä niin kauniisti Hopearenkaan taika -kirjastani, että sain nieleskellä vähän aikaa. Kiitos!

maanantai 7. maaliskuuta 2011

Aurinkoa mielen täydeltä

Tänä aamuna tuli viikko täyteen Suomen lasten linnakirjan ilmestymisestä. Yllätys oli siis melkoinen, kun kuulin Kauppalehdessä jo olevan pienen kritiikin kirjasta. Lehtihän piti oitis hankkia, sillä minulle on turhaa tulla sanomaan, ettei kritiikeillä ole merkitystä. Totta kai niillä on, vaikka eivät niin kovin suuria nykyisin olekaan. On sekä itselle peileinä lukijoiden suuntaan, kriitikko on vieläpä ammattilukija, että tiedon levittäjinä.

Tällä kerralla tosin en ollut ehtinyt sellaista vielä edes odottaa. Tämmöinenkin lause Kauppalehdestä löytyi: Raili Mikkasen ja Laura Valojärven Suomen lasten linnakirja on hieno paketti, voisi sanoa jopa kulttuurityö.
Nöyrä niiaus.

Jotenpa tämäkin viikko alkoi loistavasti. Olo on kevyt ja iloinen. Vähän niin kuin jaloista olisi muutama kilo painoa pois, niin keveiltä tuntuvat.

Tarkoitukseni oli tänään blogata muusta, mutta ei tässä nyt muuta tarvita. Kun on aika iloita, siitä pitää keskittyä nauttimaan.

Jaathan taas iloni!

perjantai 4. maaliskuuta 2011

Pyyhekumin elämää

Oikeammin olen juuri nyt sellainen kynä, jonka toinen pää pyyhkii ja toinen kirjoittaa. Aioin ensin sanoa sellainen vanhanaikainen kynä, mutta onhan minulla upouusikin, jonka toinen pää kirjoittaa huopakynämäisesti ja toisen pään kumilla voin antaa katumukselle vallan.

Anneli kirjoitti Grafomaniassa ensimmäisen ja toisen kirjoittamiskerran eroista. Huomasin niiden itselläni olevan aivan päinvastaisia. Minulla ensimmäinen kerta on yleensä vauhdikas. Odotan itsekin uteliaana, mitä seuraavaksi tapahtuu. Suunnitelma on, mutta käsikirjoitus alkaa usein elää omaa elämäänsä.

En kuitenkaan ole vuolas kirjoittaja, joten vaikka tietysti joudun kumittamaan paljonkin toisella kierroksella, lisään tekstiä vielä enemmän. Ensimmäisellä olen luonut tarinan, toisella eläydyn kunnolla monien vauhdikkaasti kirjoitettujen kohtausten maisemiin, tuoksuihin, tunnelmiin. Jo kouluaineissa olin aika niukkasanainen ja se tuntuu olevan tyyppini edelleen. Pidän toisen vaiheen eläytymisestä, mutta vielä enemmän pidän ensimmäisen vaiheen tarinan synnystä.

Itsestään selvää lienee, että kirjoittaessani näen tapahtumat edessäni, olen jollain kummallisella tavalla joukossa mukana, tuntemassa ja näkemässä heidän silmillään. En siis voisi kuvitella kirjoittavani raakaa dekkaria, huumenuorista kertova Koukussa-kirjakin oli melkein liikaa. Kirjoitin aikoinaan paljonkin televisiolle. Siinäkin elin tapahtumien mukana, mutta näin niiden aina tapahtuvan ruudussa. Aikamoinen ero kirjoittamisella, miten se lopputulokseen vaikuttaa, en osaa itse sanoa.

Tällä hetkellä minulla on meneillään syksyllä ilmestyvä aikuisten kirjani. Siispä muuntaudun tästä taas pyyhekumiksi.

keskiviikko 2. maaliskuuta 2011

Kaiken nähnyt kirjailija herkistyy

No, ehkä ei aivan kaikkea, mutta aika paljon kumminkin. Ja mistä se muka herkistyi? No, omasta juuri tulleesta kirjastaan. Se on niin kaunis. Kuvittaja Laura Valojärvi on taitava ja vaikka tietysti olen katsellut kannen kuvaa jo monet kerrat, se pystyi valmiina yllättämään täysin.

Kai omaa kirjaansa, Suomen lasten linnakirjaa Minervalta, on lupa kehua näinkin vahvasti, jos kerran on näin ilahtunut. Eihän se edes ole yksinomaan omatekoinen. Lauran kuvat ovat niin tärkeä osa kokonaisuutta. Edes idea ei alunperin lähtenyt minulta, vaan Renkomäen kirjastosta kerrottiin tällaisen kirjan tarpeellisuudesta. Aihe tuntui heti omalta ja lähti muhimaan siltä lukemalta. Sitä oli kaiken lisäksi hyvin hauskaa tehdä. Tarinoita olisi löytynyt vaikka kuinka paljon, tosin lapsille sopivia aika paljon vähemmän. Missään vaiheessa ei ole tuntunut hankalalta. Ja tuossa se nyt on!

Kuten huomaat, minulla on selvä tarve puolustella kehumisiani. Tämmöisiä me täällä Suomessa nyt vain olemme. Hus, puolustelut! Ei teitä tässä tarvita. Kai.

Aurinko paistaa houkuttelevasti. Kohta lähden ladulle, pysähdyn välillä, suljen silmäni, nostan kasvot kohti aurinkoa ja olen onnellinen. Näitä hetkiä varten kannattaa olla kirjailija.

Jakakaa iloni!