sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Joulu on

jos ei nyt aivan vielä läsnä, ainakin lähistöllä. Joulukuusi pihalla on saanut ihanasti lunta oksilleen. Se on jäätynyt jo niin tukevasti paikalleen, että irronnee vasta noin huhtikuussa. Mutta saa olla, kaunis se on myöhemmin ilman koristeitakin vain tuikut oksillaan. Jotka sentään eivät tuiki, valaisevat vain vienosti.

Työn olen siirtänyt syrjään jo pari päivää sitten, vaikka ajatuksia en pysty estämään puikkailemasta siihen aina välillä. Puikkailkoon. Jouluhan on suvaitsevaisuuden juhlaa. - Vai onko? Jos joku tuttuni sanoisi, ettei vietä joulua mitenkään eikä edes välitä siitä, enkö vähän sentään ihmettelisi.

Kollega kyseli blogissaan lapsuuden joulumuistoja. Yksi hassu tulee mieleen juuri nyt niin vahvasti, että tunnen aika ikävän hajun nenässäni. Minulla oli hyvin kihara tukka tiukoilla leteillä. Höytyvät niistä kuitenkin aina karkailivat, joten niitä oli usein otsallani. Kynttilät ja höytyväiset kiharat eivät olleet hyvä yhdistelmä, ja lähes joka joulu jossain vaiheessa tuntui vahva palavien hiusten haju, minkä jälkeen joku ryntäsi kiireesti sammuttamaan minua. Se ei ollut erityisen kivaa. Mutta ei se joulumieltä onnistunut viemään, joten se on tallella edelleen.

Siispä jouluisia tunnelmia siinä muodossa kuin ne sinusta parhaalta tuntuvat. Yksi hyvä vaihtoehto on ehdottomasti lukeminen. Lapsuudenkodissani joulupäivänä paistettiin vain uunipuuro ja sen lisäksi kylmiä leikkeitä oli tarjolla kaiken päivää. Yleensä istuimme kaikki nenät uusissa joulukirjoissamme kiinni, eikä talosta kovin monia vuorosanoja päivän mittaan kuulunut. Se oli meistä kaikista melkoista onnea.

Onnea myös sinun jouluusi!

lauantai 15. joulukuuta 2012

Käyttöä pikku aasille

Nii-in. Olen raahannut erinäisiä kirjakasoja tekeillä olevan taustatietoja varten. Miksi tietokirjojen pitää olla niin valtavan paksuja ja painavia? Toisen pikku aasin puutteessa käteni venyvät ja selkäni vääntyy. Ehdotin jo kirjastolle, että kirjojen tiedoissa voisi olla maininta myös painosta. Osaisin edes varautua.

Toisaalta olen tietysti tavattoman iloinen, että tietoa löytyy. Jossain vaiheessa täytyy kuitenkin panna stoppi ja päättää kuvitella loput. Enhän minä mitään tietokirjaa ole tällä kertaa tekemässä. En liioin tiedä tapahtuman sankareista muuta kuin kylmät oikeudenkäyntipöytäkirjoista löytyvät faktat. Kun kuitenkin puhun tietystä kaupungista ja tietystä tehtaasta, liian moni tulee huomauttamaan pienistäkin virheistä. Teetin jopa kopion kaupungin noiden tapahtumien aikaisesta opaskartasta reiluun kokoon, että osaan kävellä pitkin katuja. Vaikka kaupunki on tuttu lapsuuden ajoilta, muistot ja todellisuus näyttävät olevan aika kaukana toisistaan.

Olen tietysti taas muutamaankin kertaan miettinyt tätä himoani kirjoittaa romaaneja, jotka sijoittuvat tosipohjalle. Joku väitti joskus sen olevan helpompaa kuin kuvitella itse kaikki tapahtumat. En usko, mutta itselleni on vain jotenkin mielekkäämpää kertoa muillekin tapahtumista, joista itse kiinnostun. Nauroin tässä juuri yhtenä päivänä miehelleni, että pääni on jatkuvasti täynnä kysymyksiä, joihin toivoisin vastauksia. Eikö se kuulu pikemminkin lapsuuteen ja nuoruuteen? Nythän minun pitäisi olla jo viisaiden vastaajien joukossa. Jospa yritän kirjojeni avulla edes leikkiä sitä viisasta vastaajaa.

Totuus on joka tapauksessa, että näihinkin 1940-50 -lukujen vaihteessa tapahtuneisiin törmäsin taas sattumalta ja kiinnostuin hurjasti. Unet aina häiriintyvät, kun niin innostun. Nyt pystyn jo nukkumaan, mutta into ei ole yhtään vähentynyt. Pääsen kaiken lisäksi liikkumaan tutuilla seuduilla, mikä tekee kirjoittamisesta vielä hauskempaa.

Joten, mitä minä tässä taas näitä naputtelen. Tehtaan tuotantoahan minun piti tutkiskella.

perjantai 7. joulukuuta 2012

Intia tyrmäsi

Pari viikkoa on humahtanut, niin kuin ne nyt silmät pyöreinä ihmetellessä humahtavat. Kaksi väsynyttä laahusti kotiin ja miettii nyt näkemäänsä. Intia on minulle liian suuri pala purtavaksi millään ajalla, saati sitten parissa viikossa. Olen käynyt kerran aikaisemmin, mutta tähän saavat käynnit nyt jäädä.

Ihmisiä, ihmisiä ja ääntä, joka vain heikkenee hetkeksi sydänyöllä, mutta ei lopu koskaan. Nyt oli vielä hääjuhlien kuukausi, ja niistä vasta ääntä lähteekin. Komeutta toki myös, kuten vaikkapa valkoisella kultasatuloin koristetulla hevosella ratsastava valkoisiin puettu kaunis sulhanen matkalla tapaamaan morsiantaan. Harmittaa, että takana oli kokonaisen päivän matkustaminen siinä vaiheessa, kun saimme kadun varressa kutsun lähteä yhden kulkueen mukaan. Juhlista ei olisi kuitenkaan malttanut lähteä pois pikapikaa, ja seuraavana päivänä oli taas luvassa tiivis ohjelma. Korvatulpatkin puuttuivat taskusta, vaikka öisin olivat aina tiiviisti käytössä.

Olemme matkustelleet paljon, mutta Intia tyrmää. Vaikka ihmiset ovat tietysti ystävällisiä sielläkin, kaikki ne likavuoret masentavat. Juu, tiedän, tiedän, ettei turistin pitäisi mennä minnekään nenäänsä nyrpistelemään, mutta kun mies halusi vielä välttämättä nähdä Taj Mahalin. Ja upeahan se on. Kaikki retkemme antimet liittyivät vain menneeseen, hallitsijoiden ja orjien aikakausiin, taisteluihin ja verenvuodatuksiin. Sikäläinen oppaamme ei pyynnöistä huolimatta kertonut juuri mitään tämän päivän Intiasta.

Poikani mukaan kohtuullisesti elävä keskiluokkakin maassa on, mutta se vain ei näy katukuvassa. Meille näkyi köyhyys, mytyt aamuisin katujen vierellä, äidit pienine lapsineen koko omaisuus vierellään, pienet likaiset lapset taputtamassa käsivarteen: Money. Temppelialueilla ja muistomerkeillä näkyivät sentään myös kauniit vaatteet ja värit, puhtaat koulutytöt ja -pojat, mutta kun heitä oli niin vähän. Ja kaaosmaisessa liikenteessä on toki paljon kalliitakin autoja.

Haluaisin puolueettoman näkemyksen siitä, mitkä Intian todelliset tulevaisuuden näkymät ovat. Tiedän huippukorkeakoulujen tähtityöntekijät, ohjelmoijat vallankin, mutta riittävätkö he? Miten saastevuoret ja lieteojat ikinä voidaan saada puhtaaksi? Päässäni pyörii kysymyksiä, mutta löydän niihin varsin vähän vastauksia.

Onneksi minulla on kirjoitustyöni. Olen taas löytänyt lisää taustamateriaalia ja kunhan tästä kunnolla tokenen, työ jatkuu. Tai jatkuu se tietysti jo nyt, mutta pikkuisen puoliteholla.

perjantai 23. marraskuuta 2012

Tietoa löytyi, sittenkin!

Olo on taas suorastaan kihisevä. Pitäisi päästä kirjoittamaan, kirjoittamaan, kirjoittamaan, sillä viimeinkin löysin tietoa, jota olen kaivannut. Kahdesta taistelevasta käsikirjoituksesta lepäämään jätetty on sittenkin seuraavan kirjan aihe.

Kävin jo kerran Kansallisarkistossa etsimässä tietoa, mutta silloin sain vesiperän. Harmitti, kun lehdistäkään ei löytynyt juuri mitään. Sen vuoksi aloin työskennellä toisen käsikirjoituksen kanssa, vaikka tämä oikeastaan koko ajan kiinnosti enemmän. Nyt taivas aukesi! Korkeimman oikeuden pöytäkirjoissa oli tietoa täysin riittävästi, oikeastaan enemmän kuin olin uskaltanut toivoa. Suunnattoman paksu mappi oli vain odotellut siellä minua. Mihin joutuisin ilman Kansallisarkistoa!

Soitin varmuuden vuoksi kirjailijaliiton aina auttavaiselle lakimiehellekin ja sain vahvistusta ajatuksilleni. On parempi, että en käytä kirjassa oikeita nimiä, sillä loppujen lopuksi vain tietopohja on oikea, elämä kirjassa on pitkälti fiktiota. Kun sitten aikanaan puhun kirjasta - josta näköjään nyt jo puhun kuin itsestään selvästi joskus valmistuvana asiana - voin kertoa, että tarina pohjautuu vahvasti todellisuuteen. Luvassa on rakkautta ja tragediaa, mutta myös jollain lailla huvittava kertomus 1940-luvun lopusta - 1950-luvun alkupuolelle.

Ainoa mutta matkassa juuri tällä hetkellä on, että olen lähdössä kymmenen päivän matkalle. En siis pääse vielä töihin käsiksi. Voihan se olla hyväkin. Aivot minulla on kuitenkin matkalla mukana, ja olen varma, että ne työskentelevät kaiken aikaa. Vaikka näkisimme ja kokisimme monenlaista uutta, kuten oletettavaa on, tietojen löytyminen oli niin ihana asia, että en voi kieltää niiltä juonen kehittelyn oikeutta.

Näissä vahvasti historiaan pohjautuvissa kirjoissa juuri tämmöinen vaihe on parasta. Voisin hyppiä ilosta, jos ei juuri matkan alla olisi iskenyt keuhkokatari. Lähden liikkeelle vahvasti doupattuna, mutta uskon sentään olevani jo voiton puolella. Vaikenen siis kahdeksi viikoksi ja palaan palstalle joulukuun puolella.

Hyviä pikkujouluja!

perjantai 16. marraskuuta 2012

Epävarmoja vastauksia historiallisten kirjojen kirjoittamisesta

Olin eilen Uudenmaan kirjoittajien Kirjakahvilassa Työväenliikkeen kirjastossa puhumassa historiallisten kirjojen kirjoittamisesta. Haastattelijana oli toimittaja Jorma Hyvönen. Monenlaista pohdintaa siellä kumpusikin, sillä moni kuulijoista kirjoittaa itse. Toiset ensimmäistään, toiset ovat jo julkaisseet.

Tällaiset keskustelut ovat itsellekin antavia, sillä jouduin miettimään uudelleen, miksi oikeastaan olin tässä kirjassa valinnut tämän tavan esittää asioita ja tässä taas toisen. Onhan niille tietysti perustelut olemassa, vaikka kaikkiin en osannut vastata muuta kuin: Tämä vain tuntui parhaalta ratkaisulta. Keskustelun aikana taisi myös auetua yksi solmu tekeillä olevasta käsikirjoituksesta.

Minkälaisia kysymyksiä sitten esitettiin? Ainakin seuraavat ovat jääneet mieleeni:
Miten valitset tapahtumia pitkältä aikajanalta? Miksi jossain on minä-muoto, toisessa taas ei? Miten murre menee perille, vähän vai paljon sitä? Entä sen aikainen kieli, pitääkö sellaiseen pyrkiä? Mistä tiedot löytyvät? Miten samaistuminen kuvattavaan tapahtuu? Onko vaarana monen kirjan jälkeen, että kaikki päähenkilöt alkavat olla toistensa kaltaisia? Miten helppoa oli ylittää julkaisukynnys?

Kaikkiin näihin kysymyksiin taitaa olla yhtä monta vastausta kuin on kirjoittajaakin. Monenlaisia päätöksiähän kirjoittaessaan aina joutuu tekemään. Esimerkiksi murretta omasta mielestäni pitää varoa, varsinkin jos repliikkejä on paljon, mutta toisaalta murrebuumi on viime aikoina ollut melkoinen. Toiset siis pitävät. Murteet ovat ehdottomasti kielen rikkautta, joten hyvä niitä on käyttää. Vanhat sanonnat kuuluvat samaan sarjaan, maltillisesti niitä, ja ne tuovat kuvattavaa aikaa hyvin esille. Itse en kuitenkaan jaksaisi lukea kokonaista kirjaa vieraalla murteella, joita juuri minulle tosiasiassa on aika vähän, sillä olen asunut lähes joka puolella Suomea.

Tapahtumien valintakin on täysin kirjoittajasta kiinni. Jos kirjoitan oikeista, aiemmin eläneistä ihmisistä, omaan kirjailijantyyliini kuuluu valita oikeista tapahtumista sellaisia, joista muodostuu kirjaan jännite. Minulle on tosiaan tärkeää, että lukija voi uskoa tapahtumien, jos ei nyt kaikkien olevan täysin tosia, ainakin hyvin mahdollisia. Oma juttunsa ovat sitten kirjailijat ja kirjat, joissa kirjailija luo aivan toisen henkilön löyhästi oikeiden tapahtumien ja nimien pohjalta. Kai siihen liittyy itselläni jonkinlainen kunnioitus kuvattavaani kohtaan. En tohtisi lähteä tekemään hänestä täysin omaa luomustani. Päinvastoin, etsin aina aika pitkään ja perusteellisesti hänen tyyppiään, missä kirjeet ovat parasta pohjamateriaalia.

Entä samaistuminen sitten. Se on vain löydettävä, tai kirjoittamisesta ei tule mitään. Olen jo vuosia miettinyt yhtä aihetta, joka kiinnostaisi tavattomasti, mutta pelkään, että en millään pääse niihin nahkoihin. Luultavasti se kirja jää tekemättä.

Kysymys siitä, miten saa päähenkilöt pysymään omanlaisinaan nostatti melkoisen epävarmuuden mieleeni. Mistä minä tiedän, vaikka he olisivatkin muuttuneet kynsissäni samanlaisiksi? Lohdutan itseäni, että kun suurin osa heistä tosiaan on oikeita ihmisiä, kuvittelen löytäneeni heidän omaa persoonaansa riittävästi. Tosin sekin mahdollisuus on, että kirjailija valitsee itselleen mieleisiä henkilöitä, ja sen vuoksi kuvattavat ovat samankaltaisia. He siis ovat sitä jo alunperin.

En tiedä, mitä muut lopulta eilen saivat, mutta itse viihdyin ja nautin illasta. On aina antoisaa, kun syntyy vilkasta keskustelua, jossa uskalletaan välillä vaatia lisää perusteluja tai olla eri mieltä.

Kaiken lisäksi ennen tätä ohjelmaamme kirjastossa avattiin hieno, jouluna 90 vuotta täyttävän Heikki Kiljanderin kokoama Exlibris-näyttely, jossa on lähinnä kirjailijoiden ja kustannusalan ihmisten exlibriksiä. Ilokseni omanikin oli siellä, sattumalta ymmärtääkseni. Nämä Heikki Kiljander on valinnut yli 20 000 kirjanomistajamerkkiä käsittävästä kokoelmastaan. Hatunnostoni tälle palkitulle kerääjälle!

tiistai 6. marraskuuta 2012

Kahden käsikirjoituksen loukussa

Kaksi aloitettua käsikirjoitusta taisteli monta kuukautta huomiostani. Nyt toinen on alkanut ohjata ajatuksiani, ja alan päästä siinä vauhtiin. Taustatietojen lukeminen tosin vähän hidastuttaa, mutta sama olisi ollut toisenkin kohdalla. Tiedä sitten, miten kauan tämä vie, sillä taustalla tykyttää yhä se toinenkin.

Suuret lumihiutaleet tanssivat äsken ikkunani takana. Ne vaihtoivat sivusuuntaa milloin minnekin, nousivat välillä takaisin ylös ja syöksyivät taas alas. Näyttivät keveiltä ja iloisilta. Nyt sade on jo muuttunut vetiseksi ja omenapuun oksilla kimmeltävät pisarat. Sää vaihtelee kuin mieli kirjoitustyössä. Välillä kaikki sujuu kuin hiutaleiden tanssi, ja olo on onnellinen. Välillä melkein pyrkii kyynel silmäkulmaan. Tiedän, mitä haluan, mutta miten saan sen muotoiltua oikein. Kuka minua tähän pakottaa? Antaisin olla ja keskittyisin lukemaan, sillä maailma on täynnä ihania minulle lukemattomia kirjoja.

Oikeastaan kysymyksen kai pitäisikin kuulua, mikä minua tähän pakottaa. Ikuinen ja toivon, että ikuisesti vastaamattomaksi jääväkin kysymys. Sillä vaikka sairauksien kannalta olisi hyvä tietää aivoista mahdollisimman paljon, yksilön kannalta ei ehkä sittenkään. Kuka haluaa, että häntä "luetaan kuin avointa kirjaa"? Aivojen salat ovat mielestäni ihmisessä kaikkein jännittävintä, ja toivon niiden myös sellaisiksi jäävän.

Vaikka olen tutkinut jo käsikirjoitukseni taustoja, en ole vielä päättänyt tarkkaa ajankohtaa. Itselleni on selvää, ettei juttuni voi kovin hyvin juosta, jos en ole sitonut sitä omaan aikaansa ja todellisiin historiallisiin tapahtumiin. Toinen kirjailija taas haluaa tekstistään mahdollisimman ajattoman.

Siispä nyt: ensin muutama yöllä valmiiksi muotoutunut rivi käsikirjoitukseen ja sen jälkeen taustojen kimppuun. On korkea aika päättää niistä. Juuri nyt voin päättää ainakin sen, että tämän viikon aikana tapahtuma-ajan on oltava selvillä. Muuten jatkan sitä toista, joka alunperin lähti ajasta. Sekin nimittäin houkuttelee aika tavalla.

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Messuista ja vähän "kriitikoistakin"

En aio yhtään valittaa, miten hektistä elämä taas on, kun kirjamessut alkavat. Pidän niistä, suorastaan nautin. Olen eri lavoilla kolmeen otteeseen, siis kaikki kolme tämänvuotista kirjaani ovat esillä, ja vähänhän se tietysti aina hermostuttaa. Silti pidän siitäkin. Saan puhua asioista, jotka tunnen.

Sen sijaan siitä en pidä, että joudun kertaamaan kirjojani ennen messuja. Mitähän varten sitä ei koskaan voi olla aivan tyytyväinen työhönsä tässä vaiheessa. Juuri kirjan valmistumisen jälkeen on lyhyt hetki, jolloin kaikki tuntuu hyvältä. Sitten se taas latistuu. Ähke, miksi en voisi olla parempi kirjailija, on liiankin tuttua. Mutta ehkä sen pitää niin olla, että jaksaisi yrittää aina uudestaan tehdä vihdoinkin sen Todella Hyvän, sen mihin on aina pyrkinyt.

Omat ohjelmani ovat:

pe 26.10.  klo 12 Topelius-lava, Histamiinin luolaseikkailu
                 klo 13 Eino Leino, Laulu punaisesta huoneesta
lau 27.10. klo 13.30 Louhi-lava, Mennään sirkukseen, kuvittaja Laura Valojärven kanssa
                                               lavalla myös sirkuskoululainen Ada Forsberg

Kriitikot otsikossa ovat lainausmerkeissä blogi-kriitikkoilmiön innoittamana. Nykyäänhän heitä on valtavasti ja taso vaihtelee laidasta laitaan. On todella hyviä, suuresta rakkaudesta kirjallisuuteen kirjoittavia bloggaajia, kuten Leena Lumi ja muutamia muita. Mutta sitten on myös monia aika vähäisellä sekä kulttuurisella että elämänkokemuksellisella taustalla kirjoittavia, melko hämmästyttäviä "kriitikoita". Vähän niin kuin poliiseissa on vilpittömästi työhönsä halunneita hyviä poliiseja ja sitten niitä, jotka ovat halunneet alalle, koska on kiva pamputtaa muita. Muutaman kirjoittajan suomikin on hakusessa.

Lehtikriitikon ja blogikriitikon välillä on se suuri ero, että blogikriitikolle ei kukaan ole sanomassa, että voisit nyt vähän tarkistaa tuota tekstiäsi. Ja kuitenkin, jos hakuun panee vaikka kirjan nimen, juuri blogit hyppäävät esiin ensimmäisinä.

Kaikki kriitikoista puhuminen on kirjailijalle aina vaikeaa sen vuoksi, että luullaan "sen nyt narisevan, kun joku on arvioinut sen oman kirjan ikävästi". Olen kirjoittanut jo niin pitkään, että mietin kyllä asiaa sellaisen luettuani, mutta ei se saisi minua kirjoittamaan mitään. Kaiken lisäksi tiedän itsestäni, että oma maku on oma maku. On monia arvostettuja kirjailijoita, joiden näen kirjoittavan hyvin, mutta kun ei osu niin ei osu. Mutta enpä alkaisi julkisesti heitä kritisoimaan juuri tästä syystä.

Olisi kiva kuulla muidenkin mielipiteitä tästä puolesta. Hyvä vain huono ilmiö? Mitä mieltä olet?

      

maanantai 22. lokakuuta 2012

Lepakon synty ja ihmisen värin

Meidän on nykyisin melko helppoa hankkia tietoa asiasta jos toisestakin. Esivanhempamme saivat tyytyä mielikuvitukseen, omaansa ja toisten. Syntytarinoista minua koskettavin on lepakon synty.

Kun Luoja oli tehnyt kaikki maailman eläimet ja linnut, jäi vähän tarvikkeita yli. Oli siipeä, karvaa, kynttä ja hammasta. Olihan nekin käytettävä, ja niin syntyi lepakko.

Lepakko lensi lintujen luokse. "Mene pois! Et sinä tänne kuulu. Sinullahan on karvoja ja tissit, mene lehmien luo." linnut huusivat. Lepakko totteli.

"Mene pois!" ammuivat lehmät. "Et sinä meidän joukkoon kuulu, sinullahan on siivet."

Niinpä lepakko uskaltaa lentää vain yön pimeydessä ja ripustautu oksaankin sen alapuolelle, pää alaspäin.

Samanlaisuus oli siis valttia syntykertomuksissa. Vähänkin erilainen ei kuulu joukkoon, on epäilyttävä. Eipä tuosta maailma ole paljon muuttunut.

Toinen lempisyntytarinani on Afrikasta, missä sitä kerrotaan kaikkialla. Se saattaa olla pikkuisen eri muodossa, mutta ajatus on aina sama. Ja jos me kaikki olemme sieltä ammoin lähteneet, tämäkin on kaukaisten sukulaistemme tarinoita.

Kun jumala loi ihmisen savesta, hänen piti tietysti paistaa se, että se pysyisi kasassa. Mutta kun jumala ei ollut moista koskaan tehnyt, ensimmäinen paistos epäonnistui. Ihmisestä tuli aivan liian vaalea, raa'an värinen.

Jumala yritti uudestaan. Nyt tuli jo vähän parempi tulos, mutta ei tyydyttävä vieläkään. Vasta kolmannella kerralla jumala onnistui ja ihmisestä tuli juuri oikean värinen, kauniin ruskea kuin kakku.

Eikös vain taas tarina kerro paljon kertojasta, meistä ihmisistä siis. Oma peilikuvahan se kaunein on ja sanoo, miltä ihmisen pitää näyttää. Tämäkin tarina pätee edelleen, meillä vain paistamisjärjestys olisi toinen.

Ensi viikonvaihde onkin sitten tarinoita täynnä. Minäkin olen Helsingin kirjamessuilla puhumassa perjantaina ja lauantaina kolmeen otteeseen, kaikista tämän vuoden kirjoistani siis. Siitä vielä aikatauluja viikon lopulla. 

perjantai 12. lokakuuta 2012

Wau, mikä varaslähtö Satupäivään!

Olin tänään Espoossa Soukan koululla viettämässä Satupäivää jo nyt, koska 18.10. koulu on lomalla. Ja kylläpä tulin iloiseksi. Satupäivä ei ollut mikään pieni lonkalta hoidettu juttu, vaan oikein kunnon tapahtuma, jossa koko koulu oli täysillä mukana.

Paikalla oli satuja lukemassa parikymmentä vanhempaa ja isovanhempaa. Kaksi kirjailijaa, Ilkka Auer ja minä esiinnyimme luokille, Ilkka kuudesluokkalaisille, minä neljäsluokkalaisille. Opettajat ja lapset olivat pukeutuneet teeman mukaisesti. Käytävillä vilisteli prinsessoja, haamuja, keijuja, vampyyreitä, pupuja, muumeja ja ties mitä kaikkia satuhahmoja. Oli satujen luentaa, kirjoista puhumista, kuvapajaa ja vaikka mitä. Satu oli juuri niin iso juttu kuin se ansaitsee ollakin.

Ilahduin hurjasti siitä, että vanhemmat ja isovanhemmat olivat vahvasti mukana. Heissähän on valtava voimavara, kun se vain otetaan käyttöön. He voisivat hyvin vierailla kertomassa omista lempikirjoistaan ja siitä, mitkä kirjat heidän aikanaan olivat kaikkien suosikkeja. Ja tietysti niistä pitäisi lukea myös näytteitä. Hyvän kirjan lumo ei katoa vuosikymmenten myötä.

Soukan neljäsluokkalaisissa oli mukana erityisluokka ja kielikylpyluokka. Kylpyläosaston koululaisille opettaja puhui ruotsia, vaikka minä kerroin asioista suomeksi. Kaikki lapset keskustelivat aktiivisesti, kyselivät ja olivat valppaita.

Tuollainen vierailu on kuin piristysruiske. Vaikka joskus voi tuntua, että kirjailijan työ on yksinäistä puurtamista, lukijoiden tapaaminen tekee siitä yhteisen asian. Kaikki ensimmäiset kirjani olen kirjoittanut juuri Soukassa, joten siellä oli varsin helppoa puhua niistäkin. Tapahtumapaikat olivat jäljellä edelleen.

Eivätkä tämän päivän ilot tuohon loppuneet. Ehkä hyvinkin sopivasti posti oli kantanut laatikkoomme kaksi DVD:tä, Ylen tuottamat Histamiini ja merenneidon aarre ja Histamiini ja Pirpo salaratsupoliiseina. Kun vuosina 1989 ja 1993 tehdyt ohjelmat vielä kelpaavat DVD-tuotantoon, en totisesti voi kuin iloita. Lasissa on, aivan kuten minut tuntevat arvaavatkin, vielä tilkka sampanjaa.

Vasta ensi viikolla 18.10. on Sadun päivä. Silloin lähetän onnittelut Saksaan. Esikoistyttäreni on, tietenkin, Satu!

tiistai 9. lokakuuta 2012

Turkuun ja takaisin

Olen käynyt Turun kirjamessuilla joka syksy alusta asti. Oikeastaan olin mukana jo ennen alkua, sillä osallistuin muutamiin messuja suunnitteleviin kirjailijayhdistysten kokouksiin. Turun messut kuuluvat siis syksyyni niin luontevana osana, että syksy tuntuisi oudolta ilman niitä. Ajomatkakin osuu aina heleimpien värien aikaan.

Tänä vuonna vedin paneelia, jonka otsikko oli Ihan perheestä! Perhekuvioita lasten- ja nuortenkirjoissa. Onko ydinperheen aika jo ohi? Keskustelijoina olivat Paula Havaste, Tuula Kallioniemi ja Jukka Laajarinne.

Aihe oli siis varsin kiinnostava, mutta puoli tuntia sen käsittelyyn aivan liian lyhyt aika. Tuntuu, että pääsimme vasta alkuun. Ehdittiin siinä sentään jotain sanoa. Jos vetäisin tähän lyhyen yhteenvedon, tuntuisi siltä, että itsestäänselvyyksiähän nuo ovat. Keskustelussamme asioita ehdittiin sentään vähän perustellakin, mutta tyydyn tässä vain pikku raapaisuihin. Annan sentään vinkin tilaisuuksien järjestäjille. Tässä olisi hyvä aihe vähän pitempäänkin keskusteluun, johon ehtisi ottaa myös yleisön mukaan. Nyt siihenkään ei jäänyt aikaa.

Kirjoja ilmestyy nykyisin jo ainakin omasta mielestäni valtavasti, Suomen kustannusyhdistyksen tilaston mukaan viime vuonna kaikkiaan 1248 lasten- ja nuortenkirjauutuutta. Näistä kotimaisia lastenkirjoja on 287 ja käännettyjä 725, nuorten kotimaisia 93 ja käännettyjä 144. Senpä vuoksi kirjoista puhutaan lähinnä pienen julkisuudessa näkyvän osan perusteella, kokonaiskäsitystä taitaa olla jo melkein mahdoton muodostaa. Vaikka lukisin kolme kirjaa päivässä, en vielä saisi vuodessa luettua kaikkia saman vuoden uutuuksia. Hurjalta tuntuu! Epäilemättä moni hyvä kirja jää kokonaan vaille julkisuutta. Miten se silloin löytää lukijansa?

Kaikkien keskustelijoiden mielestä lasten- ja nuortenkirjojen perhekuvioiden pitäisi olla luontevasti mahdollisimman monenlaisia. Myös omalle kulttuurillemme aivan vieraita malleja on hyvä tuoda esiin. Esimerkiksi nousi Jukan nuortenkirja Jäiset jumalat, jossa perhekulttuuri on sherpoilta Nepalista. Siellä moniavioisuus on sallittua, naisella voi olla monta miestä.

Paula huomautti, että kirjailija antaa kirjoissaan, kuten vaikkapa hän hyvin realistisen oloisissa Henkka-valokuvakirjoissaan, sen kuvan, minkä haluaa antaa. Realismi kirjoissa on sittenkin lähes aina kuviteltua. Samaa vakuutti Tuula, joka tosin on kirjoihinsa "varastanut" paljonkin omasta perheestään, mutta ei Tossavaisetkaan suinkaan Kallioniemen perhe ole.

Tietyt trendit ovat jotain sellaista, joka vain jostain syystä liikkuu ajasta, Harva kirjailija tietoisesti tarttuu aiheeseen sen vuoksi, että sitä ovat käsitelleet muutkin. Eiköhän sellaista pikemminkin yrittäisi välttää. Esimerkiksi kuoleman kuvaaminen ja käsittely näyttää viime aikoina lisääntyneen. Se kuuluu osana elämäämme ja on ehdottomasti tarpeellista, paneeli totesi. Kuoleman kuvaamisessa lastenkirjoissa on kuitenkin syytä olla tarkkana, ettei lopputuloksena olekin vain syvä ahdistus.

Perheet ovat muuttuneet paljonkin viimeisten vuosikymmenten aikana, saman ne ovat tehneet lasten- ja nuortenkirjoissa. Tietenkin. Mutta onko kirjan tehtävä vain kuvata tosiasioita, vai antaa untelmia ja ratkaisumalleja vaikeisiin perhetilanteisiin?  Vai sekä että?

Mutta onko ydinperheen aika siis ohi? Ei, ei tietenkään, eihän ydinperhekään ole ohi. Itse olen miettinyt, että ehkä uutisointi pitäisikin muuttaa otsikoinniksi: Noin puolet pääkaupunkiseudun avioliitoista kestää.

Ehkä jossain pääsemme vielä jatkamaan keskustelua. Siihen asti ja varmasti senkin jälkeen: Yritetään kirjoittaa juuri niin kuin meistä hyvältä ja merkitykselliseltä tuntuu!


torstai 4. lokakuuta 2012

Tietojen metsästystä

Ensin tuli idea, joka alkoi kiinnostaa tavattomasti. Olisiko siitä aiheeksi, löytyisikö minulle tarpeellista tietoa? Eikö siitä tosiaan ole kukaan vielä kirjoittanut? Huomasin myös, oikeastaan ikäväksi yllätyksekseni, että asianosaiset saattavat vielä elää. Miten aihetta silloin voi tai on lupa käsitellä?

Heti alkuun tuli yllätys. Hyvä ystäväni on kauan sitten hämärästi tuntenut "sankarittareni". Osui siis aika lähelle. Kaikkien aikuistenkirjojeni syntyvaiheisiin liittyy tällaisia yllättäviä osumia, jotka vahvistavat haluani tarttua aiheeseen. Hän ei kuitenkaan pystynyt antamaan kuin pienen vinkin tapahtumien taustoihin. Mistä lisää? Entä jos lisää ei löydy. Annanko kiinnostukseni herättäneiden tapahtumien olla vain antamassa viitteellisesti taustaa kirjalle vai luovunko suosiolla?

Kansallisarkistossa olen jo käynyt. Vesiperä. Kansalliskirjasto on meneillään. Sieltä löytyi jotain ja toivottavasti löytyy vähän lisääkin tuon ajan lehdistä.

Nyt on vielä mietittävä aikaa. Haluanko tulla näin lähihistoriaan, vai pysyttelisinkö sittenkin viime vuosisadan alkupuolella, jonka jo tunnen aika hyvin? Toisaalta, näiden tapahtumien aikaa olen itse elänyt, vaikka en vielä kovin yhteiskuntaa havainnoivasti.

Meneillään on siis työvaihe, joka saattaa ottaa aikaa, mutta loppujen lopuksi olla pelkkää turhaa haparointia. Penkomatta en kuitenkaan voi tietää, alanko töihin tämän aiheen kanssa vai en. Tavallaan jännittävää.

Ensi viikonvaihteessa ohjelmassani Turun kirjamessut ja siellä esiintymiset:
Suomen nuorisokirjailijoiden osastolla pikku haastattelu lauantaina klo 15.45 
Radio Tutkassa sunnuntaina kahdentoista jälkeen.
Tämän tarkempaa aikaa haastattelun ulostulosta nettiradiossa en tiedä. Radio toimii toimittajaopiskelijoiden vetämänä koko messujen ajan. Oma osuuteni siellä kuuluu sarjaan Miten minusta tuli kirjailija. Perjantaina haastateltavana on esikoiskirjailija, lauantaina vähän kokeneempi ja sunnuntaina konkari. Olen siis se konkari. HUH!
Vinski-lava sunnuntaina klo 12 Ihan perheestä. Juonnan ohjelmaa, jossa keskustellaan perheen asemasta nykyisessä lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Mukana Paula Havaste, Tuula Kallioniemi ja Jukka Laajarinne.

Seuraavalla viikolla avautuvat Frankfurtin kirjamessut, nuo maailman suurimmat. Siellä en ole, mutta kolme kirjaani on, mistä olen iloisen hämmentynyt.

Mutta nyt: Mars! kohti Kansalliskirjastoa. Pitäkää peukkua!

keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Jännitin taas niin

Olin eilen Lahden kirjastossa vierailemassa. Aihe oli niin vaativa, että jännitin monta päivää etukäteen. Vuodet 1916-1922 Suomessa. Onko niistä vieläkään selvitty? Ilmoitin tosin, että aion puhua aiheesta kirjojeni kautta, sillä oikea historioitsijahan minä en suinkaan ole. Olen vain tyydyttänyt omaa tiedonhaluani penkomalla noihin aikoihin liittyviä tapahtumia ja tietoa niistä ja yrittänyt välittää sitä muillekin kirjojeni kautta.

Pelkäsin unohtavani kesken kaiken jotain erityisen tärkeää, sillä tapahtumia noille vuosille totisesti riittää, eikä niistä aivan kiihkottomasti puhuta aina vieläkään.  Onneksi en unohtanut, ja onneksi auditoriossa oli ilahduttavan monta muutakin kuulijaa mieheni ja kolmen serkkuni lisäksi. Kaiken lisäksi alustukseni jälkeen otettiin monta puheenvuoroa. Näimme jopa kopioita aidosta ja varsin järkyttävästäkin päiväkirjasta, jota yleisön joukossa ollut nainen meille luki. Muutamia pieniä pätkiä tosin vain, mutta ne toivat ajan elävästi paikalle. En ehtinyt kiittää häntä henkilökohtaisesti, joten toivottavasti kiitokseni löytää hänet tätä kautta.

Ennen kirjastoa olin Ylen Lahden paikallisradiossa lyhyessä haastattelussa. Hurjan kiva juontaja Vihtori Koskinen kysyi lopuksi, onko jokin asia, joka on hämmästyttänyt minua noihin aikoihin tutustuessani. Mieleeni nousi ensimmäiseksi meidän vaalijärjestelmämme. Mehän tapaamme kovasti röyhistellä rintaamme sillä, että olemme maailman ensimmäisiä yleisen ja yhtäläisen ääniokeuden toteuttajia. Niinhän me olemmekin eduskuntavaaleissa. Kuntavaaleissa sen sijaan olimme suorastaan jälkijunassa, sillä vasta itsenäistymisen mukana uudistui kunnallislaki. Sitä ennen äänet ansaittiin veroäyreillä, eli noin kymmenesosa asukkaista, siis ne varakkaimmat, saivat päättää kunnan asioista.

Asiaa oli yritetty korjata jo toistakymmentä vuotta siinä onnistumatta. Ne, joilla oli päätösvalta kunnissa eivät olleet kovin auliita luopumaan siitä. Jostain syystä kukaan ei yleensä muistele tätä puolta vaalihistoriastamme. Käsi ylös, jos olit kirkkaasti selvillä siitä.

Seuraavaksi onkin sitten jo vuorossa Turun kirjamessut. Vedän siellä sunnuntaina 7.10. klo 12 keskustelua Ihan perheestä Perhekuvioita lasten- ja nuortenkirjoissa. Onko ydinperheen aika ohi? Odotan keskustelua innokkaasti, sillä mukana ovat Paula Havaste, Tuula Kallioniemi ja Jukka Laajarinne, kaikki hyviä keskustelijoita ja ajattelevia ihmisiä.

tiistai 11. syyskuuta 2012

Mitä niitä vanhoja kaivelemaan

Voi, että tämän oman maamme historia on kiinnostavaa! Olisi tietysti monen muunkin maan, mutta kunpa nyt ehtisi tutustua edes osaan omasta. Luen taas tapahtumista, joista tosin voisin tietää, ne eivät ole olleet kätkössä, vaan pikemminkin paljon puhuttuja, mutta joista en silti tiedä mitään. Olen sentään itse jo elänyt noita aikoja.

En ollut kovin kiinnostunut historiasta kouluaikana. Jos puhun luokka-asteista tämän päivän mukaan, yhdeksännellä keksin opettajani ansiosta, että historiassa puhutaan oikeasti eläneistä ihmisistä ja omaankin elämääni vaikuttaneista tapahtumista. Silloin ovi jo vähän raottui. Lukion kahdella viimeisellä Mikkelissä meillä oli ihana historian opettaja. Hän, nainen, käytti kaksi numeroa liian suuria kenkiä, koska "ne ovat niin mukavat jalassa". Historiasta hän kertoi elävästi ja innostavasti. Silloin ovi aukeni jo puoleen väliin. Aloin lukea historiallisia romaaneja aikaisempaa enemmän.

Mikkelissä tosin oli pieniä hankaluuksia kirjojen lainaamisessa. Äidin luokkatoveri kouluajoilta Lappeenrannasta, kirjastonhoitaja neiti Saima Kananen katsoi velvollisuudekseen valvoa lukemisiani. Jos pinossa oli hänen mielestään arveluttava kirja, hän nappasi sen armotta syrjään. Onneksi hän ei ollut aina vuorossa, joten niitä lievästi arveluttaviakin onnistuin aina välillä lainaamaan.

Ilahduin kerran lukiessani Heikki Hietamiehen haastattelua ja kertomusta lapsuuden pelottavasta kirjastonhoitajasta, joka vahti, mitä sai lukea, mitä ei. Sama Saima Kananen oli varjostanut hänenkin lapsuuttaan. Näin aikuisena tietysti ymmärrän, ettei Saimamme suinkaan tehnyt sitä ilkeyttään vaan velvollisuudentunnostaan. Minkälaisia me Heikin kanssa mahtaisimme ollakaan ilman Saima-kirjastotädin huolehtivaisuutta?

Aika moni aine koulussa avautuu tai sulkeutuu oppilaille opettajan myötä. Huh, mikä vastuu heillä tosiaan on! Historia on ehdottomasti yksi näistä. Mutta voisi kai sitä joku muukin innostaa nuorta tutustumaan menneisiin. Riittävän hurjia tarinoita vain kehiin, niin eivätköhän ne pärjää puhtaasti kuvitteellisille kertomuksille. Ja niitä hurjia tarinoita historiassa ainakin riittää.

Kyllä vain, vanhoja kannattaa kaivella. On se vaan niin innostavaa puuhaa!

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Yhteiskunnallisuutta nuorten kirjoissa ja itsekritiikkiä

Olin eilen Tampereella Työväen kirjallisuuden päivien paneelissa. Kolmannen kerran järjestettävillä päivillä oli ensimmäisen kerran mukana myös lasten- ja nuortenkirjallisuus. Otsikon Anarkiaa, aatteita ja arjen haasteita alla luvattiin keskustelua lasten- ja nuortenkirjojen yhteiskunnallisuudesta. Puhetta johti Päivi Heikkilä-Halttunen ja me: Siri Kolu, Kari Levola ja minä, keskustelimme. Teltta ei aivan täyttynyt kuten Tarja Halosen avatessa päivät, mutta melkoisesta viileydestä piittaamattomia kuulijoita oli sentään enemmän kuin olin uskaltanut toivoa.

Aihe on vallan monipuolinen ja aika monipuoliseksi muodostui sen käsitteleminenkin. Vaikka ei olisi täysin samaa mieltä Sirin kanssa siitä, että kaikki lastenkirjallisuus on yhteiskunnallista, paljon sitä siinä tietysti aina on. Kirjaperheen rakenteen, aseman ja sijainnin valinta on jo yhteiskunnallisuutta. Lasten kirjoissa se on vielä aika erilaista kuin nuorten kirjoissa.

Tai voisi olla. Aika vähän selkeää yhteiskunnallisuutta mielestäni nuortenkirjoissa juuri nyt esiintyy. Jäin oikein miettimään omalta osaltanikin sitä, mitä kirjoitan nuorille, mitä aikuisille. Aikuisten kirjoissani olen pysytellyt maamme vaikeissa vuosissa 1900-luvun taitteessa ja alkupuolella, ja kun halusin puhua noista ajoista, minulle luonteva valinta oli kirjoittaa aikuisille. Miksi ihmeessä?

Esimerkiksi itsenäistymisemme aikoja ei ole juurikaan nuortenkirjoissa taidettu suoraan kuvata. Sanokaa jos on, haluan heti lukea sen kirjan. Enkä nyt tarkoita, että pitäisi kuvata sisällissodan julmuuksia raaimmillaan, mutta tuonaikainen aatemaailma oli hurjan mielenkiintoista. Sitä oli kiihkeästi puolin ja toisin. Eikä siitä ole annettu oikeaa, mahdollisimman puolueetonta ja lait tuntevaa todistusta, ennen kuin aivan viime aikoina, eikä kovin paljon nytkään.

Juuri muutama päivä sitten Ulkoasiainministeriön ulkoasiainneuvos hyökkäsi Mervi Kantokorven kirjoitusta vastaan, kun Kantokorpi oli pannut "vapaussodan" lainausmerkkeihin puhuessaan Teuvo Pakkalasta. Oikein hätkähdytti se, miten tuollaisessa asemassa oleva Pekka Säilä on historiansa lukenut. Onneksi hän sai jo parin päivän kuluttua kolme erittäin maltillista ja järkevää vastausta. Varsinkin vaikeista ajoista maamme historiassa pitäisi nuorillekin puhua mahdollisimman selvästi ja ilman kovin väritettyjä silmälaseja.

Kasvoin itse perheessä, jonka sukutarinoihin kuuluivat äidin isä ja monet veljet sekä hänen valkoisten tukipisteenä toiminut lapsuudenkotinsa Lappeenrannan vieressä. Vasta opiskellessani valtiotieteellisessä kuulin luennoitsijani puhuvan ensimmäisen kerran siitä, että punaisetkin olivat isänmaallisia ja halusivat kotimaansa parasta. Se oli minulle ällistyttävä ja herättävä huomautus. Mutta olisi se ajatus voinut jo vähän aikaisemminkin nousta esille. Kun joku edes jossain olisi niin kertonut!

tiistai 28. elokuuta 2012

Eivätkö ne tosiaan huomaa?

Olimme Varsovassa kolmena päivänä nuorisokirjailijoiden ja kotikriitikoiden seurueessa. Kaupunki oli minulle uusi tuttavuus uudelleen rakennettuine vanhoine kaupunkeineen. Paikka oli viehättävä, mutta sittenkin oudostutti. Miksi? Aika suuri osa muistomerkeistämme ja historiastammehan on tosiasiassa uudelleen rakennettua. Samaahan me historiallisten kirjojen kirjoittajatkin teemme koko ajan. Onko siinä nyt sitten suuri ero, että toinen on käsinkosketeltavaa uusvanhaa, jopa kaikkialta Puolasta tuoduista vanhoista tiilistä rakennettua, tai vaikkapa minun päässäni kuviteltua, taatusti huomattavasti enemmän alkuperäisestä poikkeavaa kuin Varsovan vanha kaupunki.

Esimerkiksi inkojen vanhat rakennukset ja linnat Meksikossa ja Guatemalassa olivat nekin suurelta osin uudelleen rakennettuja, mutta niissä oli selvästi merkitty, mikä oli vanhaa ja mikä uutta osaa. Siitä pidin. Ehkä minua tökkikin Varsovassa se, että kaikki näytti liian aidolta. - Tätä kaikkea täytyy selvästikin vielä pohtia. Ja etten antaisi väärää käsitystä kaupungista: se oli kiinnostava käyntikohde, ehdottomasti.

Puolan kirjailijoilla yleensä ja nuorisokirjailijoilla erityisesti tuntuu olevan sama ongelma, mistä ovat valittaneet jo liettualaiset kirjailijat viime vierailulla ja entisen Itä-Saksan puolen kirjailijat Saksan vierailuillani. Sosialistisissa maissa nuorisokirjallisuutta pidettiin hyvin tärkeänä, palkkiot saattoivat olla jopa parempia kuin aikuisille kirjoittavilla. Nyt tilanne on päinvastoin. Julkinen sana ei liioin kritisoi eikä esittele lasten- ja nuortenkirjoja.

Myös meillä on taipumus valittaa nuorisokirjallisuutta näkymättömäksi, vaikka mielestäni kyse on suurelta osin siitä, että muutamat suurimmista päivälehdistämme ovat selvästi vähentäneet nuorisokirjallisuuden käsittelyä. Sen sijaan tarkkaan luettavissa maaseutu- ja paikallislehdissä kritiikkejä edelleen ilmestyy, samoin monissa suurlevikkisissä aikakauslehdissä ja ilmestyyhän meillä useita puhtaasti kirjallisia aikakausjulkaisujakin: Tyyris Tyllerö, Onnimanni ja Virikkeitä kiinnostuneille aikuisille ja Lukukeskuksen Lukufiilis ja Vinski nuorille ja lapsille. Viimemainituissa haastattelijat ja kriitikot ovat juuri niitä, joille kirjat on suunnattu. Uusia aktiivisia kirjablogeja pulpahtelee esiin tuon tuosta. Myös kirjallisuustutkimus käsittelee lasten- ja nuortenkirjallisuutta.

Olen katsellut lasten- ja nuortenkirjallisuuden kenttää jo aika pitkään ja voin vakuuttaa, että sen arvostus on noussut valtavasti 1970-luvulta. Nuorisokirjailijaa pidettiin jonkinlaisena kirjailijaksi harjoittelijana, nykyisin tämä jo ymmärretään omaksi lajikseen kirjoittamista. Varsin suuri osa nuorisokirjailijoista kirjoittaa lisäksi kaikkea muutakin lehtijutuista aikuistenkirjoihin. Kaikissa eri lajeissa on omat vaatimuksensa, jotka joko oivaltaa tai ei. Kaikki vaativat työtä ja tekstin rakastamista, jokaisen lajin kirjoittaja toivoo tulevansa luetuksi.

Tarinan voi kertoa tai tiedon tarjota niin monella tavalla ja niin monenlaisille lukijoille. Juuri siinä piilee ainakin minulle kirjoittamisen viehätys.

maanantai 20. elokuuta 2012

Ruman esineen viehätys

Istun ja ihmettelen posliinista pientä kastelukannua. Ostin sen joskus vuosia sitten Hietaniemen torilta vain siksi, että se oli niin kauhean värinen. Myyjien, äidin ja tyttären, myyntitavarat olivat muuten tyylikkäitä, joskin aika kalliita. Jompikumpi, en vain muista kumpi, loi toiseen voitonriemuisen silmäyksen, kun aloin kaivaa kolmea euroa esiin.

Epäilen, että he olivat ainakin keskustelleet tai ehkä jopa lyöneet vetoa siitä, että sitä ei varmasti kukaan osta. He olivat saattaneet saada sen lahjaksi, ja se oli kauhistuttanut heitä aivan yhtä paljon kuin sen värit kauhistuttavat nyt minua.

Miksi sitten ostin sen?

Luulen melkein, että vain ihmetelläkseni. Aina kun silmäni osuvat siihen, ihmettelen. Mietin, että onko joku maalannut sen vakavissaan vai valinnut tahallaan keskenään sotivia värejä. Jos tekijä on pitänyt sitä kauniina, onko se sittenkin sitä jonkun silmissä? Millä taivaallisella määräyksellä minulla muka on varmuus oman makuni osuvuudesta?

Jos lähden ajatuksesta, että joku on tehnyt tahallaan ruman esineen, voisiko joku kirjoittaa kokonaisen kirjan samalla periaatteella? Onko kukaan kirjoittanut sellaista? Jaksaisiko viedä kokeilunsa niin pitkälle, että tosiaan kirjoittaisi kirjan, vaikka sitten pienenkin, jossa tekisi kaiken päinvastoin kuin itse lukijana haluaisi? En oikein usko enkä ikinä moiseen ryhtyisi, mutta jos joku tietää sellaisen kirjan, tahtoisin lukea sen. Ja ihmetellä.

Tietysti kirjan kirjoittaminen on vähän toista kuin pienen posliinisen kastelukannun maalaaminen. Sen lukeminen olisi myös yhtä turhaa kuin tuon kannun ihmetteleminen. Ja silti se on juuri sellaista turhaa ajankäyttöä, johon on hyvä aina silloin tällöin syyllistyä. Ihmetteleminen yleensäkin on ehdottomasti antoisaa.

Enköhän tuijottele sitä taas tovin.

keskiviikko 8. elokuuta 2012

Mistä niitä aiheita oikein tulee?

Viime viikkoina täällä työhuoneessa on piipahdellut joku laiskiainen. Mitään järkevää se ei ole yrittänytkään tehdä, kunhan haahuillut. Nyt tartuin sitä niskasta kiinni. Ensin huoneen siivousta, outoja löytöjä, jotkut ilahduttavia, monet pois heitettäviä. Alan jo mahtua pöydän ääreen, joten nyt: sormet näppiksille. Aah!

Eilen sain pinon tämän vuoden viimeistä kirjaani. Mennään sirkukseen hehkuu punaisena ja iloisena edessäni. Olen kehunut Laura Valojärveä ennenkin, eikä se toivottavasti tähänkään lopu, mutta siis: pidän hurjasti hänen oivaltavasta tyylistään. Laurasta muutenkin, kyllä!

Olen haastatellut kirjaan monia sirkusesiintyjiä. Vasta noin kuukausi sitten yksi heistä, Marko Karvo, saavutti estraditaikuuden maailmanmestaruuden ensimmäisenä suomalaisena. Mukava asia kirjankin kannalta, sillä tässä hän kertoo hauskan tarinan ensimmäisestä ulkoilmaesiintymisestään. Alusta ne maailmanmestaritkin aloittavat.

Yksi ensi vuonna tuleva kirja on jo pitkällä, mutta seuraava aikuisten kirja vasta pohtimisvaiheessa. Minulla oli jo varma ja kiinnostava aihe luupin alla, mutta sitten jostain mieleeni nousi aivan toinen. Ja eikös tämä toinen tönäise muina aiheina ensimmäisen tieltään ja ala viedä ajatuksiani. Yritin piipittää itselleni järkeä, sillä ensimmäistä aihetta olen mietiskellyt jo muutamia vuosia. Vaan auttaakos tuo. Aihe n:o 2 hallitsee jo täysillä. Kai tässä on viisainta vain nostaa kädet ja antaa sen viedä. Ainakin pitää katsoa, onko se nyt tosiaan niin hyvä kuin väittää olevansa. Mokoma!

Tämä onkin yksi ikuisuuskysymyksiä kirjailijan mielessäni. Usein tuntuu siltä, että aiheet valitsevat minut, enkä minä niitä. Miten se oikein tapahtuu? Miksi joku alkaa kiinnostaa niin paljon, että sitä alkaa vatvoa, kerätä aineistoa, kirjottaa ideanpätkiä muistiin, huomata aamulla, että yöaikaan asia on taas edistynyt? Miten paljon tämä tosiasiassa on omassa vallassa, sillä en minä ainakaan alitajuntaani usko hallitsevani. Se on kummallinen, tahdonvoimastani riippumaton osa minua. Vai onko? Miten paljon tutkijatkaan siitä tietävät?

Ei sillä, että toivoisin aivojen salojen ikinä avautuvan tutkijoille. Tai omien aivojeni itsellenikään. Haluan yllätyksiä elämältä ja omien aivojen tuottamat ovat osa niistä. Siispä tervetuloa, Aihe n:o 2! Aion sittenkin luottaa sinuun.

sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Löytöjä kotikaupungissa, jopa Kukkenheim

Joskus oma muka tuttu ympäristö saattaa yllättää. Olen katsellut metron ikkunasta usein Kulosaaren Arabianrannan puoleisessa pikku saaressa näkyvää korkeaa kattoa ja ihmetellyt: Onko jollain varakkaalla siellä peräti oma kappeli? Tänään seurasimme tienviittaa Kulosaaren hautausmaa, ja sieltähän se löytyi. Ei yksityinen, vaan Helsingin pienin hautausmaa Armas Lindgrenin suunnitelemine kappeleineen.

Kaksihehtaarisen saaren hautausmaa on niin kaunis, että sinne melkein alkoi tehdä mieli. Sitä varten pitäisi tosin ensin hankkia asunto Kulosaaresta, liittyä sikäläiseen seurakuntaan ja kuolla vasta sen jälkeen. Ei onnistu. Mutta suloinen helmi paikka tosiaan on, ja sen löytäminen yllätti paljasjalkaisen stadilaismiehenikin. Hänkään ei ollut koskaan kuullut hautausmaasta, jonka toinen nimi on Leposaari. Elävän sielu siellä ainakin lepäsi. Muiden alueella lepääjien sielu sen sijaan on jo tainnut löytää uuden asuinsijan, jos tähän teoriaan sattuu uskomaan. Monta tuttua nimeä näkyi siinä joukossa.

Lähistöllä on Kivinokan mökkialue ja sen sisällä luontopuisto, jonka aina silloin tällöin kävelemme. Sen erikoisuus ovat polun varrelle rakennetut taideteokset, joka kesä uudet. Ensimmäiseksi osuimme kuitenkin Kukkenheim-museoon, jossa oli näyttely eri vuosien  kadonneista aarteista. Tämä Kukkenheim ei suuruudella eikä pönäkkyydellä pröystäillyt. Pikku mökki oli ehkä 14-neliöinen, mutta niinkin pienen seinille mahtuu aika monta kuvaa, kunhan ripustus on tiiviistä.

Luontopolun yhteydessä on myös Kivinokan lintulava, jolta voi ihailla Vanhankaupunginselän ruovikkoa ja siellä pesiviä monia vesilintuja. Kyllä sielläkin sielu lepäsi, joten sieluni on tänään lepäillyt vähän siellä ja täällä. Olen tällä hetkellä siis hyvinlevännytsieluinen nainen. Tämmöiseltä se siis tuntuu. Ei hassumpi olotila.

Nyt lisää suosituksia. Mitä helmet ova yllättäneet sinut?

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Entä sitten vaikka sataa

Olen saanut mitokondrioihini vahvan latauksen esiäitieni keräilykulttuurista. Nyt kun mökkiniemi punottaa mansikoista, kellertää kantarelleista ja sinertää mustikoista, olen taas onnellinen.

Tietysti mansikat voisivat paremmin, jos ei sataisi. Toisaalta, mustikat eivät olisi noin pulleita, eikä niitä tällä kuivahkolla niemellä paljon kypsyisikään. Nyt kypsyy. Oksat nöyrinä mustikat kantavat marjojaan, ja nöyrtymään joudun toki minäkin niitä poimiessani. Minä nautin, selkä ei niinkään. Kannattaa kuitenkin tuijottaa enemmän plussien ja miinusten summaa, joka kaikesta huolimatta on varsin positiivinen. Litraa mansikoita en ole saanut vuosiin. Pari litraa mustikoitakin tuli nopeasti, ja lempparipiirakkani taitaa olla juuri mustikkapiirakka tuoreista mustikoista.

Saalistamisen lisäksi olen lukenut. Pääsin juuri loppuun Austerin Sunset Parkin, jonka tyypeistä ei voinut olla pitämättä. Nyt on meneillään Saramagon Elefantin matka. Saramagon metka tapa antaa ajatustensa juoksennella välillä aivan missä sattuu, on hauska. Eivätkä ne ajatukset aina edes ole kovin kaksisia, nehän ovat milloin kenenkin kirjan hahmoista. Täytyy olla paljon kanttia kirjoittaa noin. Olisi kiva lukea hänen ensimmäinen teoksensa. Joko siinä olisi sama tyyli, tai edes vihjeitä siihen suuntaan?

Saramagohan oli Pilar-vaimoineen Tammen kirjailijatapaamisessa muutama vuosi sitten. Väsynyt vanha mies, vähän tympääntyneen oloinen. Huomattavasti nuorempi vaimo tarkkaili valppaasti vierellä hänen vointiaan. Sain muiden tavoin kirjaani nimikirjoituksen, mutta en uskaltanut sanoa sanaakaan, mutista vain kiitokseni. Olinhan minä hänen kirjojaan lukenut, mutta tuntui täysin typerältä alkaa ylistellä häntä. Mitäpä siinä sitten oli muutakaan sanomista. Tunsin jotenkin hassusti itseni koulutytöksi ankaran rehtorin edessä.

Mutta nyt espresson keittoon ja sen jälkeen taas saalistamaan! Esiäidit, kiitos tästä onnesta!

tiistai 3. heinäkuuta 2012

Unelmista tärkein

Edellinen kirjoitukseni unelmista sai ihanan kollegani lähettämään ihka oikeaa postia. Se lähes hätkähdyttää nykyisin. Ja ilahduttaa tietysti sitäkin enemmän.

MUTTA oikeastaan vasta silloin tulin ajatelleeksi, mitä unelmiani oikein tunnustin. No, niitä pieniä ja hyvin konkreettisia. Sillä suurin unelmani, sekin jo lukiosta asti mukanani kulkenut, on niin iso, että se onkin utopia. Ja sanonpa sen ääneen missä seurassa hyvänsä, järjen äänet yhtyvät oikein kuoroksi. Hyvin selväksi  tulee aina, että on naiivia edes puhua ääneen moisesta.

Senpä takia en siitä usein enää puhukaan. Kaiken uhallakin teen sen kuitenkin nyt. Ja vakuutan samalla, että on turha kertoa minulle unelmani älyttömyydestä oikeastaan mitään, ei ainakaan mitään uutta, sillä kaiken olen kuullut jo moneen kertaan. Itselleni tässä on silti kyse hyvin yksinkertaisesta asiasta. Jokaisen yksilön omasta tahdosta ja omastatunnosta. Siitä, että on olemassa asioita, joissa ei ole ehtoa: paitsi silloin kun.

Uneksin maailmasta, jossa kenellekään missään koskaan ei opeteta toisen ihmisen tappamista. 




tiistai 26. kesäkuuta 2012

Missä ne ovat kirjoitettuina?

Jossain on pakko olla kätkettyjen lakien ja määräysten kokoelma, josta löytyy esimerkiksi tämä väistämätön totuus: Kirjailijan on tekeminen kiireellisiä töitä kaikkina juhlapyhinä.

Ei nimittäin voi olla pelkkää sattumaa, että näin tapahtuu juhannuksena, jouluna, pääsiäisenä ja mitä muita pyhiä niitä onkaan, jolloin tavalliset ihmiset viettävät iloista yhteistä elämää vapaana työhuolista. Itse työskentelin kiivaasti tosin vasta toisena juhannuspäivänä, sillä juhannusaaton ja päivän omistin sentään ystäville ja juhannukselle. Muiden kirjailijoiden Facebook-sivut paljastavat niin tapahtuneen muidenkin kohdalla.

Julistan nyt kilpailun siitä, kuka ensimmäisenä löytää tämän kätkön. Sen jälkeen voisimme vaikkapa kirjailijaliiton kokouksessa yksissä tuumin vähän muuttaa sääntöä muotoon: Myös kirjailijalle olkoon sallittu yhteisten juhlapäivien huoleton vietto.

Nyt on pahin kiire nitistetty ja voin taas ihailla työhuoneeni ikkunan takana ponnistelevaa Petteriä. Petteri on pieni, toista kesäänsä ikkunamaisemassani viettävä omenapuu. En olisi koskaan voinut uskoa, että noin pieneen puuhun voi olla tulossa tuollainen määrä omenia. Se teki niitä jo muutaman viime kesänä, joten tiedän niiden olevan hyviä. Miten vain pystyn tukemaan vielä aika hennot oksat kesän lopulla. Silmieni edessä pullistuu siis tämänkesäinen satohaasteeni. Mahtavaa!

Nuorena minulla oli kolme haavetta: lapsi, hevonen ja omenapuu. Kaikkia on ollut: kolme ihanaa lasta, yksi lysti hevonen ja pari omenapuuta. Ensimmäisen omenapuun vei kaksi pakkastalvea. Toisen nostivat putkenkorjaajat paikoiltaan juurineen ja lupasivat palauttaa kesän lopussa. Eivät tehneet sitä ennen ensimmäisiä pakkasia. Nyt takapihalla on yritellyt jo neljä-viisi kesää pieni omenapuu, joka ei vain kasva eikä tuota hedelmää.

Petteri löysi heti paikkansa, vaikka jäniskin järsi sen varren melkein ympäri. Mehiläisvaha auttoi, ja tuolla on tulos. Viimeinenkin nuoruudenunelmani taitaa täyttyä. Onneksi unelmien varasto on ehtymätön, sillä muutama ihmisellä pitää aina olla. Yksi uusi on vaikkapa tuo kätkön löytyminen. Kuka ehtii ensimmäisenä?

maanantai 18. kesäkuuta 2012

Kevyttä kesälukemista?

Olin mökillä ja pesin niin monta ikkunaruutua, että en voi edes panna määrää näkyville. Siitä nimittäin voisi luulla, että omistan kartanon. Ei, se on aivan tavallinen kesämökki, mutta lintujen turvaksi talon jokaisella seinällä olevien ikkunoiden ruudut ovat pieniä ja kaiken lisäksi kolminkertaisia. Ja sehän vasta on kivaa pestävää. Kertaakaan kuitenkaan lintu ei ole lentänyt ikkunaan, joten pesen mieluummin ruudun toisensa perään kuin aiheutan linnuille vammoja tai kuoleman.

Linnut ovat minulle tärkeitä ja siksi ilahduin valtavasti, kun sain selville, kuka pesii ikivanhan hirsimökin ikkunalaudan takaisessa kolossa. Pesin ikkunaa sisältä ja kolisin sen verran, että pesijä pakeni pari kertaa lähipuun rungolle. Se oli puukiipijä, joita olen usein nähnytkin niemellämme. Ne tekevät ensimmäisen pesänsä jo varhain ja toisen pesyeen kesäkuussa, jos hyvin käy. Nyt olemme olleet niemellä sen verran vähän, että puukiipijä on pesinyt uudelleen. Se on suloinen hyppelijä, olen siitä hyvin iloinen.

Puukiipijän kannalta tilanne niemellä on oivallinen. Itikoita on niin valtavasti, että en moista muista. Viihdyn siis sisällä tavallista paremmin, mutta ei se haittaa. Juuri pestyistä ikkunoista näkee mainiosti ulos. En ehdi mökillä edes koskaan lukea riittävästi, kuten aina suunnittelen. Optimistisesti raahaan kasan kirjoja sinne, ja sitten raahaan ne taas takaisin. Tyhmä leikki. Nytkin on monta lukematonta ja hurjan kiinnostavaa kirjaa pinossa, mutta mutta... Pitäisi edes joskus vain kylmästi päättää, että luonto saa rehottaa juuri niin villinä kuin haluaa, minä luen nyt. Ja tehdä niin kokonainen viikko.

Miksi muuten aina suositellaan "kevyttä kesälukemista"? Eikö juuri kesällä pitäisi olla aikaa miettiä kunnolla lukemaansa ja nauttia siitä, että kirja panee ajattelemaan. Mitä "kevyestä" lukemisesta muutenkaan saa? Telkkarin ääressähän ei tarvitse usein ajatella senkään vertaa, joten jos keveyttä kaipaa, sitä kyllä löytyy ilman kirjojakin. Vai onko minulla eri käsitys kevyestä lukemisesta kuin muilla? Vastatkaa joku, pliis, ja valaiskaa tässä asiassa. Riittääkö kirjalle sisällöksi se, että siinä on sanoja hauskasti peräjälkeen? - Enkä nyt siis ole vinoilemassa, sillä mikä minä olen sanomaan, mitä kenenkin pitää tai saa lukea. Haluan vain tietää.

maanantai 11. kesäkuuta 2012

Arigato domo arigato!

Paljon kiitoksia!

Paljon minulla juuri nyt onkin kiittämisen aihetta. Lupasin jatkaa vielä tämän kerran Japanin matkastamme ja jatkankin, mutta ensin lähinnä sydäntä juuri nyt lämpiminä sykkivät kiitokset.

Ibby Finlandin ihanat, innostuneet, tärkeää työtä lasten ja nuorten kirjallisuuden ja lukemisen ilon korostamiseksi tekevät aktiivit, tässä tapauksessa tietysti vielä erikseen palkintolautakunta Teresia Volotisen johdolla, soi minulle kolmen vuoden välein jaettavan Anni Swan -mitalin. Itse esine on kaunis hopeinen Wäinö Aaltosen suunnittelema mitali, mutta Anni Swan -palkittujen listaan mukaan pääseminen on jo sellainen kunnia, että tiedon saaminen veti vähäksi aikaa hiljaiseksi. Suurkiitos ja syvä niiaus!

Ja kiitos myös jokaiselle, joka on minua palkinnosta onnitellut. Sen saaminen tuntuu vielä paremmalta, kun niin moni haluaa jakaa iloa kanssani. Kiitos siitä, ystävät, että olette niin ihania ja mukavia! Kiitos siitä, että olette!

Olen leijunut jonkin matkaa maanpinnan yläpuolella nyt jo niin monta päivää, että alkaa olla aika iskeä jalat takaisin maahan, nostaa sormet koskettimille ja alkaa työskennellä. Tämän kirjoitettuani käyn tosin ensimmäiseksi työhuoneen kimppuun. Kaaosteoria taitaa olla teorioista tosin. Ei tarvita kuin pieni hetki huolettomuutta, kun riemastunut kaaos ottaa vallan. Ei tämmöistä viitsi enää katsella, vaikka tiedän miten toivotonta ja loputonta tämä taistelu on.

Ja nyt vielä hetkeksi Japaniin, sillä kaksi mieleen jääneistä temppeleistä on vielä kertomatta. Ensimmäinen on Kioton keskusasemalta vartin kävelymatkan päässä oleva Sanjusangen-do. Temppeli perustettiin jo 1100-luvun puolivälissä, mutta paloi sata vuotta myöhemmin, joten nykyinen temppeli on vain 746 vuotta vanha. Sen erikoisuus on 120 metriä pitkä sali, jossa asustaa 1001 patsasta. San ju san eli 33 on tärkeä luku, sillä armon jumala tai jumalatar Kannon bosatsu muutti 33 kertaa muotoaan pelastaakseen ihmiskunnan.

Patsaat ovat hahmoltaan samankaltaisia ja saman kokoisia, mutta koska ne ovat vanhaa käsityötä, 80 eri taiteilijan veistämiä, jokaisella niistä on omat kasvot. Vanha kultaus hohtaa himmeästi patsaiden pinnassa. Pitkän salin keskellä on suuri monikätinen jumalatar ja lisäksi etualalla monta pienempää hurjan näköistä jumalaa. Aikamoisen vaikuttava jumalalauma se tosiaan on sellaisellekin, joka ei tunne buddhalaisuutta kovin hyvin. Viimeistä aikuistenkirjaani, Laulua punaisesta huoneesta varten onneksi luin aiheesta ainakin jonkin verran.

En tiedä, onko Japanin temppeleissä yleensä aina laumoittain koululaisia, mutta toukokuussa heitä ainakin oli. Pienistä kioskeista lapset ja nuoret näyttivät ostavan omia vihreitä kuuliamme vähän isompia marmalaadikarkin tapaisia makeisia. Ne on tehty vihreästä teestä, eivät pahoja meidänkään suussamme, mutta tuskin nuoret niitä kovin kiivaasti täällä ostaisivat.

Koululaisten iloinen pulina esti tehokkaasti myös Kioton Kivipuutarhan tarkoituksen toteutumisen. Kivipuutarha, Ryo-an-ji temppelissä kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin ja on perustettu 1400-luvun lopulla. Puutarhaa reunustaa vanha saviaita kolmelta reunalta ja yhdellä reunalla on porrastus, jolla kävijät voivat istua mietiskelemässä. Itse puutarhan muodostaa 15 eri kokoista ja muotoista luonnonkiveä, joita ympäröi hiekka. Katsoja voi kuitenkin nähdä aina vain 14 samaan aikaan, katsoipa miltä suunnalta hyvänsä.

Puutarhan tarkoitus on rauhoittaa katsoja mietiskelemään täyden hiljaisuuden vallitessa suuria Zen-ajatuksia. Mutta kuten jo sanoin, monien kymmenien koululaisten keskellä ei hiljaisuudesta voinut puhua. Meiltä jäi siis Zen-oivallus kokematta, mutta ehkä joskus vielä palaamme sinne ja valaistumme. Lopultakin.

Temppelin alueeseen kuului lisäksi suuri kaunis puutarha lampineen, joten oli siellä sentään muutakin puutarhakatsomista kuin vain kiviä.

Mukavista junamatkoistamme jäi vähän hurjana kokemuksena mieleen yli 16 kilometriä pitkä tunneli, jota junamme syöksyi melkoista vauhtia. Sillä vauhdilla olisi lyhyempikin hyvin riittänyt. Alkoi jo tulla tunne, ettei tunneli pääty ikinä, olemme syöksymässä suoraan ties mihin tuntemattomaan. - Mutta täällä koti-Suomessa tässä sentään ollaan.

Me saimme nähdä pienen raapaisun Japania, ja välitin sitä täällä eteenpäin vielä pienemmän siivun. Toivon kuitenkin mahdollisimman monen menevän löytämään oman Japaninsa. Se voi olla aika erilainen kuin meidän, mutta uskallan vakuuttaa, että käymisen arvoinen Japani varmasti jokaiselle on.

sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Takayama juki no kippu o kudasai

Eli lippu Takayamaan, kiitos.

Meillä oli valmiiksi ostettuna lippu rautateille viikon ajaksi. Sen saa vain maan rajojen ulkopuolelta ja sillä saa matkustaa määrättömästi. Tietenkään ei silti kannattanut istua junissa koko paria viikkoamme, joten meillä oli neljä kohdetta: Nagoya, Takayama, Kanazawa ja Kioto.

Takayama oli Japanin "Alpeilla" 500 metrissä, lumipeitteisten vuorten juurella. Ainoa luksusasumisemme osui sinne kai äitienpäivän kunniaksi. Kuohumalja olikin sitten tänä vuonna Sparkling Japanese Sake. Ei jäänyt mitenkään himoa saada sitä lisää.

Japanissahan on ymmärrettävästi tätä nykyä varsin vähän turisteja, joten hotellien hintojen uskon olevan halvempia kuin koskaan. Halvin mukava pikku Chisun Inn Nagoyassa maksoi 54 € yö ja keisariparinkin vierailullaan kunnioittama Takayama Green Hotel meidän vähän tasokkaamman hotellihuoneen verran. Ei silti viiden tähden hotellia lähellekään. Katsoin muuten juuri Green hotellin hintoja netistä. Olivat huomattavasti korkeammat kuin meidän laskussamme. Saimmekohan me maksamaamme paremman huoneen harvoina turisteina?

Hotelli oli täynnä, sillä muiden vieraiden lisäksi siellä oli varmaan parisataa naista opettelemassa perinteisiä tansseja. Kaikilla oli samanlaiset valkomustat kimonot, joissa oli punaiset vyöt tyynyineen. Mikä niiden tyynyjen merkitys muuten on? Onko parempi istua, kun on tyyny valmiiksi selän takana? Vaikka eiväthän japanilaiset yleensä nojaa mihinkään istuessaan lattialla. - Ravintoloissakin oli erikseen paikkoja tuolia haluaville ja erikseen lattialla istuville. Aamusta iltaan ihmiset kävivät ravintolan puolella aamu/kylpytakeissa, joissa oli alla vihreä pitkällä vyöllä vyötetty takki ja sen päällä leveähihainen jakku. Niitä oli valmiiksi huoneessa monta eri kokoa.

Kylpylä oli tyypillinen: monta erilaista ja eri lämpöasteista allasta ulkona ja sisällä. En oikein viihtynyt, sillä vaikka paikalla ei sattunut olemaan montakaan naista, olin ehdoton silmätikku. Ulkoaltaassa lilluin sentään tyytyväisenä katselemassa lähipuissa kukertavia kanan kokoisia kyyhkysiä. Ymmärsin äkkiä, että kyyhkysessäkin voi olla paljon syötävää.

Kylpylästä tulikin mieleen, että meidän molempien tukat olivat hyvin vaaleita ja kiiltäviä, kun palasimme kotiin. Mistä säteily mahtoi olla lähtöisin?

tiistai 29. toukokuuta 2012

Doko desuka Atsuta jingu?

Japanin matkallamme kävimme tietysti monissa suurissa temppeleissä, joista parhaiten minulle jäivät mieleen jo aiemmin mainitsemani Atsuta jingu Nagoyassa (vastaus otsikon kysymykseen missä se on), Ryoan-ji ja Sanjusangen-do Kiotossa. Kuulu Kultainen temppeli Kiotossa erosi muista vain kultaisella loistollaan, joten se ei ollut niin vaikuttava kuin odotin.

Atsuta Jingua ei erityisemmin mainosteta Nagoyan turistioppaissa, voi jopa olla, ettei sinne erityisemmin haluta turisteja. Sen valtavaan puistoon ei ollut pääsymaksua eikä englanninkielisiä tekstejä näkynyt missään. Oppaita ei liioin ollut. Meillä kävi hyvä tuuri, sillä saimme oppaaksemme englantia yllättävän hyvin taitavan vasta eläkkeelle siirtyneen insinöörin. Hän ehkä halusi verestää kielitaitoaan, sillä hän oli matkustellut työnsä vuoksi paljon Euroopassa ja Suomen ystäväkin hän oli. Hyräilimme yhdessä Finlandiaa, "teidän itsenäisyyslauluanne", kuten hän sanoi. Häneltä saimme oivallista tietoa.

Atsuta jingu on shintolaistemppeli, yksi maan tärkeimmistä. Japanilaisia käy siellä 7-9 miljoonaa vuodessa. Yhtään länsimaista emme siellä nähneet. Puistossa on monta 800-1000-vuotista valtavaa puuta. Oppaamme kehotti meitä painamaan kätemme yhden vanhuksen juurelle, jotta saisimme siltä ikiaikaista voimaa ja viisautta. Sitä on nyt saatu, joten älkää hämmästykö tavatessamme, jos se sattuisi heti loistamaan olemuksestani.

Hän esitteli meille päätemppelin lisäksi neljä pyhättöä, niitä noin leikkimökin kokoisia hirsirakennuksia, joita kuvissa usein näkee. Yksi oli Korppi-jumalan, jonka vastuulla ovat säät. Korppeja näkyikin sen ympärillä monta. Toinen oli sadon jumalan ja kolmas veden. Neljäs pyhättö oli vaatimattomasti metsän keskellä, kapean polun päässä oleva vihkimispaikka.

Vesijumala oli pieni sammaleen peittämä kivi keskellä ehkä 8-metristä matalavetistä kiviallasta. Vesi oli pohjavettä ja hyvin kylmää. Sitä otettiin pieneen päreestä kietaistuun kauhaan kolme kertaa ja heitettiin jumalan päälle, jotta se heräisi.  Vasta sen jälkeen oli pyynnön ja rukouksen vuoro. Yleensä jumalien herättämiseksi myös taputettiin käsiä terävästi yhteen tai kilisytettiin tai kumisutettiin isoja kelloja. Yksi nainen villiintyi heittämään vettä varmaan kymmenen kertaa ja sain oppaaltamme moitteet. "Eihän sitä nyt noin häiritä", hän selitti meillekin.

Suuressa puistossa oli pari lampea, joista toisen reunalle istuimme. Lammissa on aina valtavia karppeja, joissakin, niin kuin tässä, myös kilpikonnia. Iloisen yllätyksen soi pitkä piiskanohut käärme, joka ui melkein jalkojemme alla olevaan koloon. Kysyin sen nähneiltä, onko se myrkyllinen, mutta he eivät tienneet. Kolo oli lammen kivireunuksessa, joten sitä piti kurkkia vaivihkaa reunan yli, ettei se säiky. Lopulta se tuli niin uteliaaksi, että alkoi kieltään lipoen lähestyä minua. Käärmehän ei näe hyvin, mutta hajuaisti toimii. Harmitti, kun joku lapsi tömisteli juuri silloin lammen reunalle ja kaverini livahti äkkiä näkymättömiin. Olisin halunnut nähdä, miten pitkälle meidän molempien rohkeus olisi riittänyt.

Atsuta jingun modernissa päärakennuksessa on pieni museo, jossa oli vanhoja piirroksia ja hyvin vanhoja, mutta edelleen loistavan teräviä ja kauniita miekkoja sekä naamioita ja asuja. Jos siis satutte joskus Nagoyaan, junalla pääsee näppärästi temppelin lähistölle. Vierailu kannattaa ehdottomasti. Nagoyaa ei pidetä mitenkään kummoisena turistikaupunkina, mutta kyllä sieltäkin katsomista löytyy muutamiksi päiviksi.

Tämä tällä kertaa. Pian lisää noista toisista.

torstai 24. toukokuuta 2012

Donokurai kakarimasuka? - Yhdeksän tuntia

Täällä taas. Senkin uhalla, että turhan moni tunnusti FB:n puolella tykkäävänsä, kun kerroin vaikenevani pariksi viikoksi. Otsikossa kysyn kauanko kestää (lento) ja vastaus onkin jo selvempi.

En tunne oloani tyhjäksi, vaikka niinkin voisi olla. Olen toteuttanut noin puolen vuosisadan unelman. Oli pakko tarttua tilaisuuteen, kun Finnairin ystävänpäivän tarjous Nagoyaan ja takaisin oli 449 €. Jo yläasteella aloitin kirjeenvahdon japanilaisen Reisukkeen kanssa ja siitä lähtien olen haaveillut matkasta Japaniin. Nyt se on tehty. Olen nähnyt pienen raapaisun täysin ainutlaatuista kulttuuria, josta olin aika paljon tietävinäni, mutta joka pystyi silti yllättämään.

Enhän minä osannut kuvitella esimerkiksi jokapäiväistä huvin aihettamme: hotellien vessoja. Näin siellä käytiin: Vessanpönttöä lähestyessämme, kansi avautui hiljaa naristen. Yöllä hämärässä se tosin tuntui jopa vähän uhkaavalta. Istuin oli lämmin ja alkoi pian istumisen jälkeen pitää voimakasta ääntä. Sen on tietysti tarkoitus peittää ihmisen aiheuttamat äänet, nuo ilmeisesti täysin sopimattomat. Lopuksi saatoimme valita kolmen erilaisen suihkun välillä, joiden vahvuuden voi lisäksi itse määrätä. Yksi sentään puuttui. Kaiken tämän jälkeen olisimme tietysti tarvinneet lempeän kuivaavan tuulen. Sitä ei ollut! Kannen saattoi sentään sulkea nappia painamalla.

Vessa on oiva esimerkki Japanin teknisyydestä. Hotellin lähellä oleva elektroniikkakauppa oli vaatimattomasti viisikerroksinen ja aika iso kerrospinta-alaltaankin. Vaikka olen jonkin verran laitefriikki, kaikkien käyttötarkoitusta en tosiaankaan keksinyt. No, kaikkia en tietysti edes nähnyt, mutta niistäkään, joita tutkailin. Kovin tekniseltä ja kuuliaiselta näyttivät myös jonot, joihin ihmiset asettuivat automaattisesti, jos jossain oli useampia kuin pari samaan kohteeseen pyrkivää. Esimerkiksi juniin nousua varten tehtiin neljä vierekkäistä piikkisuoraa jonoa. Niihin ei sivusta pujahdeltu.

Teknisyyden vastapainoksi tulivat sitten puutarhat, joita tosiaan oli jokseenkin jokaisen talon edessä, takana tai sivuilla tai jokaisella niistä. Monimuotoiset puut ja kivet olivat niiden runko ja huolellisesti valitut kukat kuuluivat niihin tietysti myös. Senhän me tiedämme, mutta silti niitä katsellessa tuli haikea olo: Miksi ei meilläkin käytetä enemmän havupuita, jotka ovat vihreitä kaiken talvea ja kiviä, joita täällä riittää.

Huiminta oli sittenkin ihmisten ystävällisyys. Jopa miljoonakaupungeissa vastaantulijat hymyilivät ja kumarsivat ja saattoivat kysäistä meiltä, mistä tulemme. Englantia tosin puhuttiin vähän ja huonosti, mutta sen verran moni kuitenkin osasi. Suomi oli kova sana.

Vanhukset matkustelivat yllättävän paljon, aika huonokuntoisetkin. Mutta heitä autettiin, joten matkustaminen oli siinä mielessä turvallisempaa kuin täällä meillä. Konduktöörit kantoivat laukkuja, ihmiset tukivat junien ovilla. Konduktöörit muuten kumarsivat juhlallisesti aina vaunuun tullessaan ja jälleen ennen poistumistaan.

Kirjailijalle erityisen outo kokemus oli koko matkan ajan vallinnut lukutaidottomuus. Kävimme muutamissa temppeleissä, joissa ei näkynyt missään englantia. Esimerkiksi Japanin kolmeen aarteeseen kuuluvaa Kusanagi no mitsuruki -ihmemiekkaa, maan vastinetta Excaliburille, säilyttävä merkittävimpiin shinto-temppeleihin kuuluva Atsuta Jingu oli tällainen. Miekkaa tosin maalliset silmämme eivät saaneet liata, mutta lähellä kuitenkin oltiin. Monta muuta vanhaa miekkaa siellä sentään oli nähtävillä. Tuhat- ja 800-vuotiset puut toivat eläviä terveisiä aika kaukaiselta ajalta.

Japanissahan muuten eletään nyt vuotta 24, sillä vuosiluvun määrittävät keisarin hallintavuodet.

Enemmän temppeleistä, kylpylöistä, noin paristasadasta samanlaisiin kimonoihin pukeutuneesta, geishatansseja harjoittavasta hotellivieraasta ja avuliaista ihmisistä toisella kertaa. Tässä tuli vain yleiskatsaus. Pääni ei ole vielä aivan selvinnyt kuuden tunnin aikaerosta. Kysykää muuten kommenteissa, jos haluatte tietää erityisesti jostain. Vastauksesta en kuitenkaan anna takeita, sillä kaksi viikkoa on tosiaan vain raapaisu.



keskiviikko 9. toukokuuta 2012

Odotettavissa hiljaisuutta

Pariin viikkoon en nyt rupattele tällä palstalla. Kirjoitus- ja muita kiireitä, matka, kevään ihmettelyä. Ja ihana tämä kevät kyllä onkin. Tänään ajelimme täältä Helsingistä Vesilahdelle ja takaisin, ja vaikka olin ison osan matkaa ratissa, aina sentään voi kurkkia myös maisemia. Kevät on toiveikasta, rakastettavaa, herkkää, kaunista, kaikkea sitä, mitä elämältä toivoo. Ihanaa, että meillä on neljä vuodenaikaa, joista nauttia. (Pitäisiköhän tämä tulostaa synkintä syksyä varten seinälle?)

Sellainenkin ilo tässä on ollut, että olen saanut lukea taitavan kollegan käsikirjoitusta sen kirjoitusvaiheessa. En voi muuta kuin nauttia ja olla suunnattoman iloinen, että meillä on hänenlaisiaan nuoria kirjailijoita. Ja toinen ilo, valtava ja ihana sekin: Tuula Kallioniemi sai 20 vuoden jälkeen lasten ja nuortenkirjallisuudelle annetun kirjallisuuden valtionpalkinnon. Tuula, jos kuka, sen ansaitsi: ahkera, osaava, ideoita pulppuava, aina heikompien puolella oleva ja niin vaatimaton rakas ystäväni.

En usko maailman kovin suuresti järkkyvän siitä, että hetkeksi hiljenen. Onnellista hiljaisuutta tämä silti on. Nauti sinäkin, rakas lukijani, nauti ja elä täysillä! Mennyt on takana, tulevasta emme tiedä, mutta tämä päivä meillä on, juuri tämä päivä. Ja kevät!

lauantai 5. toukokuuta 2012

Ystäväni Histamiini

Pakkohan minun Histamiinista on nyt taas puhua. Niin kuin muidenkin ystävien kanssa, määrävuodet panevat ajattelemaan kaikkea niiden aikana tapahtunutta. Kaikkea en tosiaankaan aio tässä kertailla, mutta jäin pohtimaan sitä, miten joku oma hahmo pitää tiukasti kiinni oikeuksistaan elää ja tulla näkyville aina silloin tällöin. Toivon Histamiinin pysyvän tiukkana ja olevan mukanani tästä eteenkinpäin.

Tutun hahmon seurassa on helppoa istua koneelle ja alkaa kysellä sen kuulumisia. Tai no, tietenkin mietin aina ensin, mitä Histamiini nyt voisi puuhailla ja mistä asiasta minä voisin sen avulla puhua. Omat suunnitelmani saattavat silti muuttua aika perusteellisesti, kun päästän Histamiinin irti. Vaikka se on pehmo-otus, se on aika itsepäinen sellainen.

Ensin ajattelin sen esiintyvän vain ekassa Kukkaset-sarjassa televisiossa. Sepä tahtoi jatkaa. Sitten olivat joulukalenterit ja Histamiini leimautui jouluiseksi. Sepä tahtoi tehdä muutakin, lähteä vaikka etsimään merenneidon aarretta. Ensin päättelin sen olevan ruuna. Mitä vielä, pian mukaan tuli Titiina ja sitten jo Pirpo-varsakin.

Aika pian ensimmäisen joulukalenterin jälkeen halusin kirjoittaa Histamiinista myös kirjoja. Kuvittajaksi tuli ensin Masa Pulkkinen. Masa teki meidän purjeveneemme kylkeen suuren Histamiinin kuvan, sillä tietenkin veneenkin nimi oli Histamiini. Juhlallisiin kastajaisiin osallistuivat niin Raninin Irja ja Matti kuin Masa vaimoineen ja vielä Eskolan Tiina Otavasta. Enkä varmasti liiottele, jos sanon, että veneemme on saanut muutamat sadat vilkutukset vuosien varrella toisista veneistä ja rannoilta juuri tuon Histamiinin kuvan vuoksi.

Jossain vaiheessa siirryin Tammelle ja kuvittajaksi tuli Jukka Lemmetty. Histamiinin hahmo vaihtui aika radikaalisti, mutta mainio se on edelleen. Kirjailijan onni on saada hyvä kuvittaja, ja heidät olen Masassa ja Jukassa saanut.

Histamiini on minulle tosiaan jo kuin vanha hyvin luotettava ystävä, jonka seurassa viihdyn. Ihmisiässä se alkaa olla kohta keski-ikäinen, hevoseksi se on iäkäs. Onneksi Histamiini on marionetti, joten ei ole vaaraa sen päätymisestä makkaraksi. Alkuperäinen on - tai ainakin oli, en ole aivan lähiaikoina tarkastanut asiaa - Ylen Ison pajan käytävän vitriininissä esillä. Pieni, myös televisiossa esiintynyt riippuu ikkunssani ja hyllyssä on jo kaksitoista kirjaa. Aika hepo! Tämänkö tosiaan aioin lahdata heti alkuunsa!

keskiviikko 2. toukokuuta 2012

Haastateltavan ilot ja epäilyt

Olen päässyt viime viikolla kertomaan kirjastani niin television Aamun kirjaan kuin radion Viikon kirjaankin. Seppo Puttosen ja Nadja Novakin haastateltavaksi on helppo mennä, sillä he ovat lukeneet ja analysoineet lukemansa. Tiedän puhuvani heidän kanssaan samasta kirjasta, iloitsen tapaamisesta.

Niinkin on nimittäin käynyt, että jossain esiintymistilaisuudessa olen jäänyt miettimään, onko haastattelija ehtinyt tutustua kirjaan ollenkaan, puhuuko hän edes minun kirjoittamastani kirjasta. Tätä pelkoa ei Aamun kirjan haastattelijoiden kanssa ole. He ovat kirjan ja varmasti myös kirjailijan puolella.

Minulle televisio on opiskeluaikojen tuttu työympäristö, ja pystyn keskittymään siellä täysin asiaan. En ajattele hetkeäkään sitä, miten moni mahtaa katsella esiintymistäni, tai miltä nyt näytän, vaikka Aamun kirja on suora lähetys, eikä siinä tehtyjä mokia pysty korjaamaan kuin juuri sillä hetkellä. Aina siellä jotain änkytänkin, mutta tuskin se ketään hätkähdyttää sen kummemmin.

Vaikeaa omasta kirjasta puhuminen on silti sen vuoksi, että kirjailijalle tämä kirja on jo ainakin yhden kirjan verran takana päin. Tuleva on tietysti vasta tekeillä, mutta siihen etsitty ja etsittävä tieto on silti mielessä päällimmäisenä ja ajatukset vahvasti uudessa. Nyt pitääkin taas muistaa - ja muistaa varmasti, sillä haastattelussa ei ole lupa tehdä virheitä - paljonkin käsiteltävänä olevan kirjan aikaan liittyviä yksityiskohtia. Ne ovat tietysti hyvinkin tuttuja, mutta mielessä kalvaa silti koko ajan pieni epäilys: entä jos sanon jotain väärin.

Itse olen onneksi kirjoittanut kaikki viimeaikaiset aikuisille suunnatut kirjani lähes samasta ajasta, vaikka tapahtumat ovat olleet aika erilaisia. Aikakausi alkaa olla jollain lailla hyppysissä. Siihen liittyy kuitenkin niin valtavasti erilaisia tapahtumia ja suuria historiallisia käänteitä, että en usko sen koskaan tyhjenevän. Aina löytyy uutta ja siksi luulen, että kirjani sijoittuvat tähän samaan aikaan jatkossakin. Seuraava ainakin.

Ja loppujen lopuksi, kun tässä nyt asiaa oikein mietin, tunnustan lähteväni haastateltavaksi sittenkin aika pienin epäilyin. Oikeastaan lähden nykyisin suorastaan innostuneena, vaikka joskus oli pitkään aika, jolloin se tuntui hirttosilmukan pujottamiselta kaulaan. Näin sitä ihminen muuttuu, jopa kirjailija.

tiistai 24. huhtikuuta 2012

Kouluvierailulla

Ne katsovat kirkkain silmin ja kysyvät: Minkä ohjeen haluaisit antaa nuorille elämää varten?

Oh, ei tämmöistäkään ole ennen kysytty. Nielaisen muutaman kerran. Kuka minä oikeastaan olen antamaan elämänohjeita? Olenko osannut elää oikein itsekään? Ehkä olen sentään välttynyt aivan mahdottomilta virheiltä, mutta pikkumokia mahtuu matkan varrelle riittävästi.

Keksin kuitenkin nopeasti sen mielestäni tärkeimmän. Löytäkää oma luova itsenne ja toteuttakaa sitä. Ala voi olla mikä vain: kirjoittaminen, kuvan teko, musiikki, liikunta, kunhan se on juuri sitä, mitä itse haluatte tehdä. Kun olette omanne löytänyt, toteuttakaa rohkeasti itseänne.

Olen sanonut saman ennenkin, mutta ei sen tärkeys ole mihinkään kadonnut. Ennen kuin itse aloin vakavissani kirjoittaa, olin aika tyytymätön elämääni. Kirjoittanut olin silti koko ikäni, mutta ilman päämäärää. Erityisesti nyt sirkuskirjaa tehdessäni olen nähnyt, miten luovaa voi olla liikunnallisen itsensäkin toteuttaminen. Vaikka olen aina itse liikkunut mielelläni, vasta nyt tämä puoli aukeni minulle kunnolla. Voimme olla lahjakkaita niin monella tavalla.

Pystyin siis antamaan yhden vastauksen nuorten kysymykseen. Vastauksia on tietysti monia muitakin, vastaajan arvostuksistahan ne aina riippuvat. Tämän vastauksen olisin kuitenkin voinut antaa minkä ikäiselle vain, sillä koskaan ei ole liian myöhäistä antaa omalle luovuudelleen mahdollisuus.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Entä jos en olisikaan kirjailija

Niin, jospa minusta ei koskaan olisi kirjailijaa tullutkaan. Miten se vaikuttaisi elämääni? Arvailujahan jossittelut aina ovat, mutta olen melko varma, että elämäni olisi paljon paljon tylsempää. Taidankin seuraavaksi antaa plussia ja miinuksia asioille, jotka kirjoittaminen tuo tullessaan.

Lukisin tietysti paljon, epäilemättä enemmän kuin nyt, sillä oma kirjoittaminen vie lukemiselta liiankin paljon aikaa. (-) Lisäksi kirjoittamiseeni kuuluu paljon "pakollista" lukemista. Vaikka kirjoittaisin romaania, on etsittävä monenlaista aiheeseen liittyvää tietoa. Osa tästä pakkolukemisesta on suorastaan tylsää, huonosti kirjoitettua tai asian vierestä (-). Osa taas on niin kiinnostavaa, että on pakko aina välillä juosta lukemaan sitä ääneen kumppanille. Ja koska kirjoitan vain aiheista, jotka itseäni kiinnostavat, tulen nuuskineeksi tietoa, jota muuten en ainakaan yhtä perusteellisesti muuten etsisi (+).

En eläisi kirjoittajan sykleissä, eli välillä tuskaillen päivästä toiseen (-), välillä flowssa, kun kirjoittaminen sujuu kuin tanssi (+). En odottaisi kynsiä pureskellen toimittajani palautetta, kun hän lukee ensimmäisen kerran käsikirjoituksen (-), mutta en myöskään saisi sitä suunnatonta iloa, jonka saan hyvästä palautteesta (+).

En koskaan saisi jännittäviä puhelinsoittoja, joissa kerrotaan jostain hienon hienosta asiasta, kuten vaikkapa jostain suuresti arvostamastani palkinnosta (++). Niitäkin on onneksi tielleni osunut. Mutta en myöskään lukisi kritiikkiä, josta näkisin, ettei kirjaani ole kunnolla luettu eikä ainakaan lainkaan ymmärretty (-).

En pääsisi aiheita tutkiessani tutustumaan uusiin ihmeen auttavaisiin ihmisiin (++), ympäristöihin, joihin en muuten pääsisi (+) ja luvanvaraisiin arkistoihin (+). Enkä kävisi koulu- ja kirjastovierailuilla, joista tulen aina pois onnellisena nähtyäni niin monta kirjoista ja lukemisesta innostunutta ihmistä (++). Tietenkin kouluissa kuulijoissa on mukana niitäkin, joita lukeminen ei kiinnosta vähääkään, mutta ehkä nekin lapset vierailuista sentään jotain saavat. Niin ainakin uskon.

Sitten tulevat tietysti vielä hurjan oivaltavat ja fiksut kollegat ja toimittajat, joiden tapaaminen ilahduttaa aina (+).

Tätä listaa voisi jatkaa vielä pitemmäksi, mutta olen näköjään jo niin paljon plussan puolella, että on loppuhenkosen aika. Onneksi olen kirjailija! M.O.T.

keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Kirjailijallako vastuuta?

Upea harakka kiskoo tuossa ikkunani takana kukka-amppelin turvepohjasta pesäntekotarpeita. Tarmokkaasti ja tehokkaasti. Vaikka ulkona on taas aika viileää, harakka näyttää tietävän, mitä tekee. Se on paitsi tarmokas myös hyvin kaunis. Ääntä sen sijaan ei ihmiskorvalla oikein voi kauniina pitää, mutta epäilemättä harakkauroksen laulua kauniimpana ei lajineidon korvissa soi mikään.

Eilen TV:n Prismassa oli hauska koe. Jokseenkin laulutaidoton nuori mies opetteli kuukauden ajan Tein sulle kotiviinin -laulua ja lauloi sen lopuksi koko katsojakunnalle. Ei laulu konserttitasoa ollut vielä kuukauden harjoittelun jälkeen, mutta koe näytti, että meissä on potentiaalia paljon enemmän kuin usein itse uskomme. Tosin on sitten niitäkin, jotka uskovat sitä olevan itsellään paljon enemmän kuin onkaan. Tai mistä sen tietää? Ehkä heissäkin on, kukaan ei vain ole ollut kaivamassa sitä oikealla tavalla esiin.

Kuinkahan paljon me jätämme mahdollisuuksiamme käyttämättä vain sen vuoksi, että emme usko itseemme? Ja miten paljon heitetään kesken, jos ei heti onnistu?

Olen kirjoittanut aika monesta historian merkkihenkilöstämme. Yhteistä heille on näyttänyt olevan itsepäisyys, oman pään pitäminen tärkeissä itseä koskevissa asioissa. Mutta mistä se piirre heihin on tullut, synnynnäisenä ominaisuutena vai kasvatuksella tuettuna? Ainakin entisajan naisten kohdalla näyttää tärkeältä se, että hänelle on perheen sisällä ollut vähintään yksi vahva tukija. Laskin juuri, että viiden naiseni kohdalla puntit menevät tasan, kahdella oli vahva isä, kahdella äiti ja yksi joutui itse vastuuseen jo nuorena. Veli hänelläkin tosin oli tukena.

Kasvattajan vastuu on hirmuinen. Onneksi sitä ei ymmärrä ajatella lapsia tehdessään, muuten minullakaan ei olisi kolmea omaa rakastani. Yhtenä pienenä osana kasvamisessa ovat myös kirjat, joita me kirjailijat kirjoitamme. Väistämättä ne ainakin ajatuksen pisaroita antavat, olivatpa kirjoitettuja millä mielellä hyvänsä. Miten usein tätä puolta tulee ajatelleeksi, vai pitääkö sitä liikaa ajatellekaan, etteivät sormet jäykisty? Minkä suuruinen on kirjailijan vastuu?

maanantai 2. huhtikuuta 2012

Ilmestyykö lasten- ja nuortenkirjoja jo liikaa

Yli 1400 lasten- ja nuortenkirjaa julkaistiin Suomessa viime vuonna. Sen ymmärtäisi, jos tämä olisi suuri kielialue, mutta tälle meidän joukollemme. Yli 1400!

Vakuutan aina kouluvierailuilla, että kirjoista löytää jokainen omansa, vaikka pari ensimmäistä käteen osunutta ei kolahtaisikaan. Olisi kuitenkin kiva nähdä vielä jonkinlainen jako eri aihealueisiin. Mutulla veikkaan fantasian osuutta melkoiseksi. Enkä suinkaan tarkoita, että minulla olisi jotain fantasiaa vastaan, mutta kun jokin tulee muotiin, se kaventaa yleensä selvästi muuta tarjontaa. Varmaan tässä määrässä ei kuitenkaan tarvitse pelätä edes sitä. Jokaiselle löytyy tosiaan pienellä vaivalla jotain.

Entä onko tässä määrässä jo liikaa? Hajonta tulee niin suureksi, ettei ostajia riitä kaikille hyvillekään kirjoille. Täytyy olla jo valmiiksi nimi saadakseen kirjansa kaupaksi. Tai täytyy kirjoittaa varman päälle, juuri sitä, mikä nyt myy.

Suuri osa kirjoista näkyy vain vilahduksena kustantajan luetteloissa, jotka eivät osu kaikkien käsiin. Ja kun niitä ei ole näyttävästi esillä kaupassa eikä ehkä edes kirjastossa, ne unohtuvat saman tien. Sen jälkeen kirjailijalle ilmoitetaan, ettei tämä nyt oikein onnistunut, kirjasi ei myynyt riittävästi. Miten kauan tilanne mahtaa jatkua tämmöisenä, sen aika näyttää.

Oli tässä luvussa onneksi hyväkin puolensa. Kotimaisia kirjoista oli jo yli puolet. Olenko siis turhaan huolissani? Onko vain hyvä, että kirjoja ilmestyy vuosi vuodelta enemmän? Mitä mieltä sinä olet?

tiistai 27. maaliskuuta 2012

Käsikirjoitus lennähti käsistä

Juuri nyt on se helpottava hetki, jolloin käsikirjoituksen ekan vaiheen on saanut hetkeksi käsistään. Sekä toimittajani, tai paremminkin kustannuspomoni, että kuvittajani ovat saaneet tekstin. En voi tehdä muuta kuin odottaa. Hetki on sekä helpottava että pelottava. Entä jos?

Entä jos kumpikin heistä tyrmistyy, että tällainenkö siitä nyt tulikin, vaikka neuvotteluissa sain aivan toisenlaisen käsityksen. Tämä on nimittäin ollut täysin erilainen työ kuin itsekään aloittaessani aavistin. Kuten joistain vihjeistä ehkä on selvinnyt teen tietokirjaa lapsille, nuorille ja koko perheelle sirkuksesta. Nimeksi tulee Mennään sirkukseen. Luulin lukevani hyllykaupalla kirjallisuutta, tutkivani nettisivuja ja ehkä tekeväni pari haastattelua, mutta toisin kävi. Olenkin joutunut keräämään materiaalin etupäässä haastattelemalla monia alan ihmisiä.

Toisaalta on ollut ihanaa tavata aivan mahtavia tyyppejä täysin toisenlaisesta maailmasta kuin omani. Se oli toimittajantyössäkin parasta. Toisaalta taas olen joutunut moneen kertaan luopumaan ennakolta suunnittelemastani ja se tässä itseäni on häirinnyt eniten. Sirkusmaailmassa on varmaan varsin tyypillistä tietty epävarmuus tulevaisuudesta, vaikka se toisaalta on tavattoman kurinalaista ja tarkkaan suunniteltua puuhaa. Olen siis vain joutunut tekemään kirjaa alan omilla ehdoilla ja siihen on ollut tyytyminen.

Onneksi minulla on ollut suomalaisesta sirkusmaailmasta jokseenkin kaiken tietävä auttaja, muuten tästä ei olisi tullut yhtään mitään. Ja ainakin tiedän tekeväni kirjaa, jollaista ei vielä ole. Se joutuu varmasti suurennuslasin alle arvostelijoiden edessä, mutta se ei minua kauheasti huoleta. Tästä on jonkun sitten helppo parantaa, jos siltä tuntuu. Olen omalta osaltani tehnyt parhaani.

Tänään joudun kuitenkin kertailemaan aivan toista maailmaa, eli puhumaan illalla Katri Valasta. Juuri nyt tuntuu, että en muista hänestä enää yhtään mitään, mutta eiköhän tuo pienellä kertaamisella korjaannu. Aika loikkia nämä kuitenkin ovat: sirkuksesta Katri Valaan. Huh-huijaa!

keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Ne kirput ne kirput

Huups! Aika on syöksähtänyt kohti kevättä melkoisessa kiireessä. Laiminlyöty blogi on huono juttu, yritän korjata mitä korjattavissa on.

En ole koskaan aikaisemmin tehnyt kirjaa, jonka sisältö on pitkälti haastattelujen varassa. Arkistot ja kirjastot ovat hyvinkin tuttuja, tämä uutta. Toimittajana olen tietysti tehnyt paljonkin haastatteluja, mutta se on aivan toinen juttu. Olen tullut siihen tulokseen, että vaikka toisaalta on hauskaa tavata paljon ihania ja kiinnostavia ihmisiä, tämä ei sittenkään ole minun juttuni. Liian moni asia jää roikkumaan ja odottamaan ensin haastatellun tavoittamista, sitten kommenttia. Vastaukset tarkentaviin kysymyksiin saan jos saan. Kokonaisuutta on hurjan vaikea hallita ja se, jos mikä, ärsyttää. Luulen loppujen lopuksi saavani mukaan lähes kaiken sen materiaalin, mitä alun perin suunnittelin ja onneksi vähän yllättävää ylimääräistäkin, mutta aina välillä olen ollut suorastaan epätoivoinen. Ja se nyt vaan ei ole kivaa!

Pari kouluvierailuakin olen tehnyt tässä kuussa ja jäänyt taas ihmettelemään yhtä asiaa. Miksi julkisuudessa puhutaan etupäässä siitä, miten vaikeita yläasteikäiset nuoret ovat, miten heitä ei kiinnosta mikään eivätkä he lue mitään?

Täyttä puppua! Yläasteilla on edelleen ainakin valtaosa hyvin käyttäytyviä, kivoja nuoria, joita on hurjan hauskaa tavata. Tietysti tässä voi olla pieni siivu harhaa, sillä kirjailijavieraita kutsuvat vain opettajat, jotka ovat itse innostuneita lukemisesta ja koulut, joissa muitakin kuin vain äikänopeja kirjallisuus kiinnostaa. Ja tietenkin on ongelmakouluja, mutta eivät nekään pelkällä valittamisella parane ja ne ovat sittenkin poikkeuksia.

Yhdessä seurassa tässä taannoin oli puhe siitä, miten niin Facebookissa kuin blogeissakin ihmiset ottavat itselleen roolin ja luovat itsestään sen mukaista kuvaa. Epäilemättä. Tämä blogi on lähinnä kirjailijantyöstäni, josta yritän kertoa niin rehellisesti kuin osaan. Joku kirjailija tosin sanoi blogissaan, ettei ketään kiinnosta lukea jonkun kirjailijan kertomuksia omasta työstään. Hän ei sellaista harrasta, vaan puhuu toisten kirjoista ja kirjallisuudesta. Tavattoman hyvä blogi se onkin, mutta olisin minä kiinnostunut hänen omistakin kirjoittamisistaan. Ainakin vähän.

Ja nyt taas viestittämään yhdelle kadonneelle haastateltavalle. Jokohan vihdoin löytyisi.

 

torstai 8. maaliskuuta 2012

Mitä mä oikein tekisin?

Arki ei pääse nitistämään, kun koko ajan tapahtuu jotain. Sain juuri Haava-lehden, jossa on pakinani, kävin kirjailijavierailulla Norssissa ja Laulua punaisesta huoneesta käsiteltiin Kolmosen Studio55.fi-ohjelmassa. Hankikanto ei aivan jaksanut kantaa minua, kun hortoilin aina välillä humpsahdellen koiran kanssa pellolla. Kati sen sijaan huiteli pitkin hankea ja selvästi nautti. Huomenna olemme lähdössä pidennetylle viikonlopulle Istanbuliin.

Kyllä, juuri tämmöistä elämä saa olla aina välillä. Jatkuvasti en varmaan jaksaisi. Enkä ehtisi liioin keskittyä kirjoittamiseen, joten vähän levollisemmat jaksot ovat myös tervetulleita. Ensi viikko on vielä yhtä hulinaa, seuraavalla toivon vain pääseväni käymään Savonlinnassa. Mutta tässä kuussa on käsikirjoituksenkin valmistuttava. Ei siis ole vaaraa, että menisin keneltäkään kyselemään: "Mitä mä oikein tekisin?"

Yhtä kuitenkin kaipaan. Vanhaa kunnon kotitonttua, joka siivoaisi tämän työhuoneeni yön aikana. Eikö sellaisen nyt kuuluisi olla joka taloudessa? Minne meidän on karannut? Jos se on teillä kylässä, lähettäkää äkkiä takaisin. Vai onko sille voinut tulla burnout?

Vierailu Norssin seiskaluokalla latinistien luona oli hieno kokemus. Todistetusti siis edelleen on koululaisia, jotka lukevat latinaa, käyttäytyvät hyvin, kuuntelevat erittäin tarkkaavaisesti ja tekevät spontaaneja kysymyksiä. Olen toki tavannut paljon ihania nuoria muissakin kouluissa, mutta en vielä kertaakaan latinan lukijoita. En tiennyt sellaisia enää olevankaan. Asiaan kuuluvasti minulta myös kysyttiin: Oletko maisteri tai tohtori? Pihkura kun en muistanut, että Politices magister -todistukseni on silkkaa latinaa. Ovatkohan ne edelleen?

Ilahduin kovasti, siitä että Studio55 otti Laulun punaisesta huoneesta naisten päivänä esiteltävien Nalle Nybergille tärkeiden kolmen kirjailijan ja päivään sopivien kolmen kirjan joukkoon. Kirjoja ilmestyy niin mielettömän paljon, että jokainen julkisuuspisara on tärkeä. Tiedän, mistä kirjoitan seuraavan aikuisten kirjani, mutta työhön pääsen vasta aikaisintaan huhtikuussa. Sormet kuitenkin syyhyävät jo! Aihe on taas niiiin kiinnostava.

Aurinkoa jokaiselle kokoon ja säätyyn katsomatta!

maanantai 27. helmikuuta 2012

Kirppusirkuksen vankina

Niin voin tosiaan sanoa. Seuraavan lasten, nuorten ja koko perheen tietokirjani aihe on edelleen hauska ja innostava. Tavanomaisen arkistoissa ja kirjastoissa tonkimisen sijaan joudun nyt kuitenkin haastattelemaan ihmisiä, sillä haluamiani tietoja ei löydy valmiista teksteistä. Aikataulu alkaa jo kohta mättää, koska tämän alueen haastateltavat eivät tosiaankaan ole paikallaan pysyvää sorttia.

"Kuule, mä oon just Ranskassa, otetaan yhteyttä myöhemmin." "Me olemme Saksassa eikä vapaa-aikaa juuri ole. Voimmeko palata asiaan." "Olen tulossa Suomeen maaliskuun lopussa. Jutellaan silloin."

Ne ihmiset, jotka olen saanut kiinni, ovat olleet ihania haastateltavia. Kun lähetän tekstiä luettavaksi, ei enää kuulukaan vastausta. He ovat tietysti jo matkalla jossain eikä viestejä juuri nyt lueta.

En kuitenkaan aio luovuttaa. Kuten olen jo lukemattomia kertoja tunnustanut, uteliaisuus ajaa etsimään vastauksia kysymyksiin. Ja tämäkin on alue, jota en milloinkaan pääsisi seuraamaan samalla tavalla kuin nyt, jos en voisi sanoa syyksi kirjan työstämistä. Kirjojen varjolla olen jo voinut tutustua hurjan monenlaisiin asioihin ja toivon voivani edelleen. Maailmassa on suunnattoman paljon hyviä ja hauskoja asioita kerrottavaksi, pahat kerrotaan joka päivä uutisissa.

Tänään pääsen taas jututtamaan ihmistä, jota kaikki häneen tutustuneet kiittävät ja kehuvat. Kunpa nyt vain osaisin tehdä oikeanlaisia kysymyksiä.

Mutta hauskinta juuri tässä työssä on odottaa jännityksellä millainen kirjasta loppujen lopuksi tulee. En tosiaankaan tiedä sitä vielä itsekään. Sen täytyy kuitenkin selvitä viimeistään ensi kuun loppuun mennessä, joten ei tässä enää pitkään ihmetellä.

Kirppusirkuksen vanki on puhunut.

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Naputtelua hangen sisällä

Kohta alan tuntea itseni muumiperheen jäseneksi, jolla on lupa peittyä lumeen ja joko nukkua tai puuhailla omassa rauhassaan mieleisiään asioita. Meiltä ei nimittäin kohta enää pääse minnekään. Aura-autoa ei ole näkynyt, ei kuulunut. Usein se ensimmäiseksi juuri kuuluu, sillä koiralla on tarkat korvat ja aura-auton outoja ääniä on tietysti haukuttava äänekkäästi.

Sisareni asuu Bostonin lähistöllä Cambridgessa Ma, lähes Harvard Universityn alueella. Siellä lumi tulee kunnon sateina, teille muodostuu metrin kerros, koulut suljetaan eikä työpaikoillekaan pääse kuin lähimmille kahlaamalla pitkin kapeita polkuja keskellä katua. Kun me siis taivastelemme näitä määriä, muistan aina verrata tätä sikäläisiin oloihin. Silti se ei auttanut tänäänkään yhtään kahlatessani koiran kanssa hangessa läkähdyksiin asti. Minä olin se läkähtyjä, koira nautti.

Otsikoin nämä puheenvuoroni usein Kirjailija tekee sitä tai tätä, koska olen päättänyt kirjoittaa kirjoittamisestani. Se vain tahtoo unohtua tuon tuosta. Otsikko vaatii minua pysymään asiassa, mutta en aina kuule kunnolla. Ex-äänitarkkailijan kuulossani ei tosiasiassa ole mitään vikaa, vika on valitettavasti korvien välissä.

Elän parhaillaan kirjailijan osani ikävintä vaihetta eli aikaa kirjan ilmestymisen jälkeen. Luen joskus jonkun muun vakuutteluja siitä, etteivät kriitikit vaikuta elämään millään tavalla, joku ei edes halua lukea niitä. En valitettavasti kuulu tuohon joukkoon enkä ole aivan varma, kuinka moni vakuuttelijoistakaan kuuluu. Tosin vielä en ole odottanutkaan mitään, mutta vähitellen tiedän hermostumiseni lisääntyvän. Minulla on ratkaisuihini perustelut, mutta kukapa niitä kyselee. Jokainen pitää tai ei pidä aivan oman ajattelunsa ja mieltymistensä mukaan. Eikä kukaan kysy minulta, miksi näin. Niin se kuuluukin olla, mutta joskus se silti on vaikeaa hyväksyä.

Onneksi teen täyttä vauhtia työtä seuraavan kanssa. Tänään näin jo kuvittajan ensimmäisen ehdotuksen kanneksi sekä läpi kirjan seikkailevaksi hahmoksi. Pidin niistä taas hurjasti. Laura Valojärvi on taitava ja täynnä ideoita. Tulin niiiin iloiseksi. Olen siis hautautumassa lumeen iloisella mielellä. Se nyt on ainakin hyvä!

sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Kirjailija urakoi

Terhi puhui tuolla FB:n puolella kirjojen urakoimisesta. Vastustin ajatusta, mutta myöhemmin jäin miettimään asiaa. Tottahan se on. Urakkatyöntekijöitä me olemme, ei siitä mihinkään pääse.

Sillä näinhän urakka menee:
Joko urakan tekijä tai teettäjä ottaa yhteyttä toiseen osapuoleen ja ehdottaa työtä. Tässä tapauksessa siis kirjan tekemistä jostain tietystä aiheesta. Osapuolet neuvottelevat asiasta ja löydettyään yhteisen hengen tekevät urakkasopimuksen. Siinä määritellään ajankohta, jolloin urakan pitää olla valmis ja palkka, mikä siitä maksetaan. Kumpikin osapuoli allekirjoittaa sopimuksen ja sen jälkeen puuttuu enää valmis työ. Meidän kohdallamme paperia tosin kutsutaan kustannussopimukseksi.

Joku urakoi niin, että antaa vasta valmiin urakan nähtäväksi, toiset näyttävät keskeneräistä ja neuvottelevat jatkosta. Mennäänkö eteenpäin juuri näin, vai viilataanko vähän toiseen suuntaan? Taitonsa jo näyttänyt tekijä saa varmasti työhönsä vapaammat kädet kuin sellainen, jonka taitoja työn teettäjä ei oikein tunne. Ammattitaitoinen työntekijä tietää jo tehdessään, että valmiiseen työhön toinenkin osapuoli voi olla vain tyytyväinen.

Tässä se iso ero sitten tulikin. Monta kirjaa kirjoittanutta kirjailijaa voi varmaankin pitää ammattinsa osaavan työntekijänä, mutta silti me olemme aina yhtä epävarmoja taidostamme. Miksi? Urakoiminenkin tuntui ajatuksena tökkivän. Mehän olemme sydänverellä kirjoittavia Taiteilijoita, jotka Luovuus pakottaa kirjoittamaan. Teemme työmme varsin usein ilman sopimustakin ja tarjoamme pamppailevin sydämin valmista työtä ostettavaksi. Kaiken lisäksi meidän ei tosiaankaan kannata ruveta laskemaan tuntipalkkaa työllemme, sillä silloin olisi useimmiten todettava: "Tämä urakka kusi tosi pahasti". Onneksi apurahat auttavat sen verran, että työnteossa on ylipäänsä jotain järkeä. Mutta urakan antajan markkinat nämä ehdottomasti sittenkin ovat.

Vai ovatko? Kumpi lopulta määrää siitä, saako kirjailija käsikirjoituksensa julkisuuteen, kustantaja vain lukija?

Aargh! Urakkasopimuksen allekirjoittavat joka tapauksessa kirjailija ja kustantajan edustaja, ja urakastahan minä olin puhumassa. Lukijan kanssa meidän ei onneksi tarvitse neuvotella siitä, minkä osuuden hän meille kirjastamme soisi. Urakoijia me siis olemme. M.O.T.

Vai onko joku toista mieltä?

torstai 2. helmikuuta 2012

Kirjailija poimii kypsän hedelmän

Hän on täällä tänään. No, juu, olisi pitänyt sanoa se, mutta en voi. Ei noin painotuoreesta kirjasta, juuri käteen saadusta Laulu punaisesta huoneesta, ei. Aivan varmasti olen puolueellinen arvostelija, mutta minusta Päivi Veijalaisen toteuttama kansi on hieno, vaikka vähän pelkäsin sen tummuutta. Saatte sanoa, jos olette toista mieltä, ja saatte vaikka ette olisikaan.

Yleensä maltan odottaa kirjan tulemista, vaikka aika usein se on ollut kaupassa ennen kuin olen itse edes nähnyt uusintani. Nyt en malttanut, vaan kiisin läpi hyytävän pakkasen hakemaan yhden Minervalta. Niin kuin kirjan näkeminen muka olisi parista päivästä kiinni, kun olen tehnyt sitä sentään parisen vuotta. Mutta oli se.

Nyt olen iloinen.

Uuden kirjan, vallankin näiden suuritöisten aikuistenkirjojen saaminen valmiina käteen on jollain lailla liikuttava hetki. Ensin oli idea, jota lähdin selvittelemään. Sitten ryhdyin kirjoittamaan, ja tarina alkoi osin elää omaa elämäänsä. Hahmot tulivat minulle melkeinpä lihaksi ja vereksi. Tiedän tarkalleen miltä he näyttävät ja millaisessa ympäristössä elävät. Ja lopulta olivat ne viimeisen tarkastamisen hetket, jolloin olen kaikkein epävarmimmillani. Nyt hän (aivan, edelleen hän) on vihdoin tuossa.

Vielä kirjan kohtalo ei jännitä, mutta sekin vaihe tulee, rakas lukijani. Tulet huomaamaan sen ennen pitkää. Ehkä siihen on jo vähän tottunut vuosien varrella, mutta auttaako se mitään? Onko ensimmäisten palautteiden odottelu jotenkin helpompaa näin monen kirjan jälkeen. En osaa vastata tuohon varmasti, mutta saattaa se pikkuisen olla. Kysykää uudestaan muutaman kuukauden kuluttua. Silloin vastaus voi olla toinen.

Tämä vuosi on aika hauska. Ensin tuli Histamiinin luolaseikkailu viime kuussa. Nyt, kuukauden tuskin vaihduttua tämä Laulu punaisesta huoneesta aikuisille, ja kesäkuussa on vielä tulossa tietokirja nuorille. Sen tekeminen on juuri nyt täydessä vauhdissa. Lajin vaihtaminen pitää kirjoittamisen, voisi kai sanoa tuoreena itselle. En varmasti pääse leipiintymään.

Mutta tänään: Iloitkaa kanssani. Laulu punaisesta huoneesta on valmiina kädessäni!

lauantai 28. tammikuuta 2012

Histamiinin itsenäiset retket

Olen jo moneen kertaan matkan varrella ehtinyt pohtia sitäkin, miten minun aivoituksistani syntynyt hahmo, Histamiini, on lähtenyt aivan omille retkilleen. Jossain vaiheessa sille ilmestyi useammankinlaisia sivupersoonia, joista olisin voinut vaikka närkästyä, jos ei olisi naurattanut.

Ensin tietysti Raninin Matti antoi sille ihanasti omaa persoonaansa televisiossa. Ja siivet, niin voin rehellisesti sanoa. Jossain vaiheessa kuulin, että sitä käytettiin paljonkin erilaisissa esityksissä, niin kuin hahmoja usein käytetään, täysin, no sanotaan nyt vaikka nätisti, että luovasti. Joku aivan ilmeisesti teini-ikäinen kaveri loi Histamiinille nettisivun, joista ei seksiä puuttunut, jne. En silti varmasti tiedä kuin pienen osan siitä, missä kaikkialla se on haahuillut.

Kuten arvata voi, minua ilostuttaa suuresti se, että Histamiinin fani-sivu Facebookissa rikkoo tuossa tuokiossa 20 000 rajan. Juuri tätä kirjoittaessani sivulla on 19 975 tykkääjää. Aika hurja juttu! Julistankin nyt kilpailun siitä, kuka arvaa lähimmäs hetken, jolloin 20 000 tulee täyteen.  Palkinnoksi lähetän viimeisimmän Histamiini-kirjan, Histamiinin luolaseikkailun, joka ilmestyi tässä kuussa.

Histamiini kanssa olenkin ikuisen kysymyksen ääressä. Mikä antaa jollekin hahmolle näinkin pitkän elämän, sillä Histamiini täyttää nyt keväällä jo 33 vuotta. Sen ensiesiintyminen oli Kukkaset-sarjan välijuontajana yhdessä Eija Ahvon kanssa 1979. Mutta vaikka en vastausta tiedäkään, vilpittömän iloinen voin silti olla. Ja olen myös!

Mutta siis, milloin Histamiinilla tulee 20 000 tykkääjän raja täyteen, tunnin tarkkuudella. Vastaukset tänne tai FB:n puolelle!