Täällä taas. Senkin uhalla, että turhan moni tunnusti FB:n puolella tykkäävänsä, kun kerroin vaikenevani pariksi viikoksi. Otsikossa kysyn kauanko kestää (lento) ja vastaus onkin jo selvempi.
En tunne oloani tyhjäksi, vaikka niinkin voisi olla. Olen toteuttanut noin puolen vuosisadan unelman. Oli pakko tarttua tilaisuuteen, kun Finnairin ystävänpäivän tarjous Nagoyaan ja takaisin oli 449 €. Jo yläasteella aloitin kirjeenvahdon japanilaisen Reisukkeen kanssa ja siitä lähtien olen haaveillut matkasta Japaniin. Nyt se on tehty. Olen nähnyt pienen raapaisun täysin ainutlaatuista kulttuuria, josta olin aika paljon tietävinäni, mutta joka pystyi silti yllättämään.
Enhän minä osannut kuvitella esimerkiksi jokapäiväistä huvin aihettamme: hotellien vessoja. Näin siellä käytiin: Vessanpönttöä lähestyessämme, kansi avautui hiljaa naristen. Yöllä hämärässä se tosin tuntui jopa vähän uhkaavalta. Istuin oli lämmin ja alkoi pian istumisen jälkeen pitää voimakasta ääntä. Sen on tietysti tarkoitus peittää ihmisen aiheuttamat äänet, nuo ilmeisesti täysin sopimattomat. Lopuksi saatoimme valita kolmen erilaisen suihkun välillä, joiden vahvuuden voi lisäksi itse määrätä. Yksi sentään puuttui. Kaiken tämän jälkeen olisimme tietysti tarvinneet lempeän kuivaavan tuulen. Sitä ei ollut! Kannen saattoi sentään sulkea nappia painamalla.
Vessa on oiva esimerkki Japanin teknisyydestä. Hotellin lähellä oleva elektroniikkakauppa oli vaatimattomasti viisikerroksinen ja aika iso kerrospinta-alaltaankin. Vaikka olen jonkin verran laitefriikki, kaikkien käyttötarkoitusta en tosiaankaan keksinyt. No, kaikkia en tietysti edes nähnyt, mutta niistäkään, joita tutkailin. Kovin tekniseltä ja kuuliaiselta näyttivät myös jonot, joihin ihmiset asettuivat automaattisesti, jos jossain oli useampia kuin pari samaan kohteeseen pyrkivää. Esimerkiksi juniin nousua varten tehtiin neljä vierekkäistä piikkisuoraa jonoa. Niihin ei sivusta pujahdeltu.
Teknisyyden vastapainoksi tulivat sitten puutarhat, joita tosiaan oli jokseenkin jokaisen talon edessä, takana tai sivuilla tai jokaisella niistä. Monimuotoiset puut ja kivet olivat niiden runko ja huolellisesti valitut kukat kuuluivat niihin tietysti myös. Senhän me tiedämme, mutta silti niitä katsellessa tuli haikea olo: Miksi ei meilläkin käytetä enemmän havupuita, jotka ovat vihreitä kaiken talvea ja kiviä, joita täällä riittää.
Huiminta oli sittenkin ihmisten ystävällisyys. Jopa miljoonakaupungeissa vastaantulijat hymyilivät ja kumarsivat ja saattoivat kysäistä meiltä, mistä tulemme. Englantia tosin puhuttiin vähän ja huonosti, mutta sen verran moni kuitenkin osasi. Suomi oli kova sana.
Vanhukset matkustelivat yllättävän paljon, aika huonokuntoisetkin. Mutta heitä autettiin, joten matkustaminen oli siinä mielessä turvallisempaa kuin täällä meillä. Konduktöörit kantoivat laukkuja, ihmiset tukivat junien ovilla. Konduktöörit muuten kumarsivat juhlallisesti aina vaunuun tullessaan ja jälleen ennen poistumistaan.
Kirjailijalle erityisen outo kokemus oli koko matkan ajan vallinnut lukutaidottomuus. Kävimme muutamissa temppeleissä, joissa ei näkynyt missään englantia. Esimerkiksi Japanin kolmeen aarteeseen kuuluvaa Kusanagi no mitsuruki -ihmemiekkaa, maan vastinetta Excaliburille, säilyttävä merkittävimpiin shinto-temppeleihin kuuluva Atsuta Jingu oli tällainen. Miekkaa tosin maalliset silmämme eivät saaneet liata, mutta lähellä kuitenkin oltiin. Monta muuta vanhaa miekkaa siellä sentään oli nähtävillä. Tuhat- ja 800-vuotiset puut toivat eläviä terveisiä aika kaukaiselta ajalta.
Japanissahan muuten eletään nyt vuotta 24, sillä vuosiluvun määrittävät keisarin hallintavuodet.
Enemmän temppeleistä, kylpylöistä, noin paristasadasta samanlaisiin kimonoihin pukeutuneesta, geishatansseja harjoittavasta hotellivieraasta ja avuliaista ihmisistä toisella kertaa. Tässä tuli vain yleiskatsaus. Pääni ei ole vielä aivan selvinnyt kuuden tunnin aikaerosta. Kysykää muuten kommenteissa, jos haluatte tietää erityisesti jostain. Vastauksesta en kuitenkaan anna takeita, sillä kaksi viikkoa on tosiaan vain raapaisu.
Tapasitko ystäväsi siellä?
VastaaPoistaMinulla oli nuorena japanilainen ystävä jota etsin netistä. Löysin samannimisen henkilön mutta tämä oli matematiikan opettaja yliopistossa USA:ssa, sain ystävällisen vastauksen, se ei ollut minun Yoshikoni.
Mukava lukea kokemuksistasi siellä.
Tuijakin jo tätä kysyi, joten täytyy antaa perusteellinen selitys. Ensin lyhyesti: En tavannut nyt.
VastaaPoistaReisuke lopetti kirjeenvaihdon jossain vaiheessa, ei vastannut kirjeisiini. Surin sitä, sillä hän oli ehdottomasti lempikirjeenvaihtokaverini. Muutaman vuoden jälkeen yritin taas ja sainkin vastauksen. Hän kertoi opiskelun Japanissa olevan niin ankaraa, etteivät nuoret ehdi edes seurustelemaan. Niinpä minusta oli tullut hänen etärakkautensa, jota hän "käytti väärin hyväkseen", kuten hän asian ilmaisi. Huono omatunto oli pakottanut hänet lopettamaan. (Tämä on minusta yhä surullista. Älykäs poika, mutta jokin moraalinen opetus sielläkin tuntuu olevan pielessä. Minä en tosiaankaan niistä "väärinkäytöksistä" kärsinyt.)
Kirjoitimme taas muutaman hetken, tuli tauko, ja yritin jälleen muutaman vuoden jälkeen. Ei vastausta.
Meni taas pari vuotta, kunnes joku kolkutti kuudennessa kerroksessa olevan kotimme oveen kymmeneltä illalla. Avasin oven, ja sen takana seisoi outo mies, joka kumarsi ja ojensi kirjekuoren nähtäväkseni. Tajusin hätkähtäen, että olin itse kirjoittanut siihen osoitteen. Siinä oli siis Reisuke.
Hän oli jättänyt kotinsa, vanhempansa, opiskelunsa, kaiken taakseen ja lähtenyt etsimään itseään vain pikkuruinen kuva äidistä lompakossa ja halu nähdä vielä minut. Olin silloin jo naimisissa, toinen tyttäreni oli parikuukautinen.
Reisuke kävi pari kertaa, jätti laatikollisen tavaroitaan varastoitatavaksi ja jatkoi matkaansa jonnekin Eurooppaan.
Yhden kortin sain, sen jälkeen en ole kuullut mitään. Tavarat jäivät meille, vaikka japaninlaisista kirjoista en paljon hyötynyt. Suurennuslasi on sentään edelleen käytössä.
Olisi tosiaan kiva tietää, löysikö hän itsensä vai hävittikö loputkin. Netin kautta en ole häntä löytänyt.
KUVIA!!! :D
VastaaPoista