lauantai 26. tammikuuta 2013

Ruumiillisia tuntemuksia

Argh, argh! Niskat jumissa, oikean käden ranne hermoilee. Kansalliskirjaston mikrofilmin lukulaitteet on tarkoitettu vain täysin epänormaalisti kehittyneille ihmisille. Niitä joutuu lukemaan niska kenossa, teksti on hämärää ja oikea käsi koko ajan koholla veivaamassa filmiä eteenpäin. Uh! Kuuden tunnin sessio totisesti ylittää sietokyvyn. Monta päivää peräkkäin on yksinkertaisesti liikaa.

MUTTA voi että on ollut kiinnostavaa lukea vuosien 1944-45 Keskisuomalaisia. Esimerkiksi mainoksen hokema: Mitä tänään syötäisiin? saa aivan uuden merkityksen. Varkausuutisetkin antavat yllättävän paljon tietoa, sillä meille mitä luonnollisimmat asiat olivat silloin varastamisen arvoisia. Mustassa pörssissä niistä sai hyvän hinnan, esimerkkinä vaikkapa pyörän kumit.

Pitäisihän minun kaikki tämä tietää ja tavallaan tiedänkin, mutta lehtiä lukiessa asiat tulevat niin konkreettisiksi. Ymmärrän paremmin sitäkin, miksi monet vanhat ihmiset säästävät yhä kaikenlaista turhaa. Sitä kun ei koskaan tiedä...

Torstaina tapasin kunnolla ensimmäisen kerran tärkeän yhteistyökumppanin, Minervan uuden kustannuspäällikön Maria Säntin. Kävimme hyvän keskustelun meneillään olevasta työstä. Kustannustoimittajan vaihtuminen huolestutti aika lailla etukäteen, mutta tapaaminen onneksi helpotti. Kustannustoimittaja on kirjailijalle niin tärkeä, että jos eivät kemiat pelaa yhtään, en usko yhteistyöstä tulevan mitään. Nyt moni oma ajatukseni sai tukea ja uutta ajateltavaakin tuli. Juuri niin kuin pitääkin.

Tämän kässärin kanssa intoa ei ole puuttunut hetkeäkään, silti tapaaminen pystyi vielä lisäämään sitä. Kaikenlaiset arjen velvollisuudet vain tuppaavat häiritsemään keskittymistä. Toisaalta ilman niitä ruumiilliset tuntemukset voisivat muuttua suorastaan piinaaviksi. Joten eiköhän ole viisainta lähteä nytkin hetkeksi aurinkoon, kun aurinko on taas suvainnut ilmestyä iloksemme.





maanantai 21. tammikuuta 2013

Todesta fiktioksi

Käsikirjoitus etenee hyvää vauhtia. En huolestunut, vaikka julkisuudessa näkyi uhkaus, joka voisi koskea tätä omaakin työtäni sitten joskus. Ensimmäisen lentokonekaappauksemme tehnyt mies kuuluu harkitsevan oikeudenkäyntiä asiasta elokuvan tehnyttä Solar Filmsiä vastaan.

Jos olisin Solar Filmsin markkinointipäällikkö, olisin saattanut jopa maksaa oikealle kaappaajalle hyvästä mainoksesta, sillä moisessa oikeudenkäynnissä ei olisi tietenkään mitään mieltä. Kaappaus on tapahtunut tosiasia, maamme historiaa erityisesti sen vuoksi, että se oli ensimmäinen suomalaisen tekemä. Sellaiseen ei kukaan saa tekijäoikeutta, jonka perusteella pitäisi hakea tekijältä lupa. 

Sama koskee tekeillä olevaa kirjaani. Taisin jo kertoakin, että olen silti päättänyt muuttaa kirjassa esiintyvien henkilöiden nimet, sillä vaikka seuraan tiukasti oikeita tapahtumia, suurin osa kirjaa on tietysti fiktiota. Siksi itselleni luontevampaa on tehdä näin. En halua lukijan kuvittelevan, että kirjan henkilöt käyttäytyivät juuri niin kuin kuvaan tai olivat sen luonteisia kuin tässä ovat. Kirjan päähenkilö saattaisi jopa olla vielä elossa, vaikka aika vanha jo olisikin.

Viime aikoinahan on kirjoitettu useita kuvitteellisia kirjoja, joissa on käytetty oikeiden henkilöiden nimiä. Alun luetteloon on nimen viereen saatettu merkitä: fiktiivinen. Siinä on mielestäni kuitenkin pulmana, että lukijoilla on taipumus uskoa jopa täysin fiktiivisten tapahtumien olevan tuttujen tai tunnettujen ihmisten todellisesta elämästä. Jos paikkakunta on mainittu, lukijat miettivät ankarasti, kenestä tässä oikein puhutaan. Tunnen kirjoittavani vapaammin kun ei tarvitse yhtään miettiä omaisten ja sukulaisten mahdollisia mielentiloja. Täysin henkilökohtainen ratkaisu siis, en ole tässä arvostelemassa muiden tekemisiä.

Sen sijaan ihmettelen itseäni. Pitikö minun taas valita ajanjakso, jossa on tapahtumia enemmän kuin riittävästi ja johon en varsinaisesti aiemmin ole perehtynyt. Tänään täytyy taas viedä neljä kirjaa pois ja hakea ainakin yksi. Kansalliskirjastoonkin on mentävä lehtiä lukemaan vielä muutamaan kertaan. Voisi sitä vähemmälläkin taustatyöllä yhden pienen kirjan saada aikaan.

perjantai 11. tammikuuta 2013

Parasta aikaa

Saako sitä edes ääneen tunnustaa. Että sujuu, että tuntuu hyvältä, että olen onnellinen. Tämä ei silti tarkoita, että tekisin lopullista tekstiä. Nyt kerron tarinaa, annan sen tapahtua, ja se tapahtuu. Ihmiset elävät, puhuvat, tekevät kaikenlaista. Minulle he ovat hyvin eläviä ja selkeitä, katselen tapahtumia kiinnostuneena, kuin elokuvaa. Sillä tietenkin näen kaikki tapahtumat, vähän kuin filmissä, mutta ei kuitenkaan samalla tavalla. Elävämmin. Olen mukana tapahtumissa, vaikka en olekaan. Aktiivinen olen kuitenkin aivan toisella lailla kuin elokuvan katselija.

Toinen asia on, saanko tämän elämän välitettyä lukijalle. Jos sellaista koskaan tulee. Tosin tällä hetkellä en pahemmin mieti edes sitä. Uskon, että tästä tulee kirja. Pakko on uskoa, miksi tätä muuten tekisi.

Teen aika pitkiä päiviä täällä koneen ääressä. Kun illalla lopulta kiehnään itseni syvälle pehmeään nojatuoliini, luen, vaikka usein varon lukemista kesken oman kirjoittamisen. Olen juuri päässyt loppuun Jään ja pitänyt, tietysti. Monta Lundbergin kirjaa on jo ennestään hyllyssäni, ja säilytän vain sellaiset, joista todella pidän.

Vuosikymmeniä purjehtineen oli erityisen mieluista lukea Jäätä, sillä siinä liikutaan tutuissa maisemissa. Yksi kirjan myyntimenestyksen salaisuus saattaa olla juuri siinä, että veneilijöitä on paljon ja Kökars kiinnostaa. Eikä voi olla kuin iloinen siitä, että hyvä kirja löytää näin tavallaan ylimääräisiäkin lukijoita. Surullinen kirja tietenkin on, mutta ei lohduton.

Kohta täytyy työntyä tuiskuun hakemaan kirjastosta taas neljää taustakirjaa työlleni. Pino pysyy samankorkuisena, sillä vein juuri toissapäivänä tasan yhtä monta takaisin. Onneksi niitä voi helposti myös uusia netissä.

Ja onneksi on Kati-kerry, joka on vietävä pitkälle lenkille joka päivä, satoi tai paistoi. Se on ehdottomasti selkäni pelastus. Hyvin monilla kirjailijoilla näkyy olevan kissoja. Seurana ne ovat varmasti koiran veroisia, mutta miten kissanomistajakirjailija tulee lähteneeksi käsikirjoituksen luota, kun se oikein vetää. Minä en varmasti liikkuisi minnekään ilman Katia. Kiitos, Kati!

perjantai 4. tammikuuta 2013

Luvassa asosiaalisuutta

Joulu meni rauhallisesti, mutta sen jälkeinen vilkkaus on ylittänyt minunkin, varsin seurallisen ihmisen, kyvyt. Huominen vielä ja sen jälkeen vetäydyn tänne työhuoneeseeni, murahtelen silloin tällöin miehelle ja koiralle, jos sitäkään, ja lupaan olla täydellisen asosiaalinen. Muuten ei käsikirjoitus edisty. Polte on jo kova.

Eilen istuin pitkään Valtionarkistossa ja sain kahlattua loppuun paksun repaleisen mapin korkeimman ja hovioikeuden pöytäkirjoja. Löysin käyttökelpoista ja kiinnostavaa tietoa paljon. Lisäksi pöydälläni on tällä hetkellä lähdekirjoja lähes metrin pino, joten eiköhän tietopuoli tässä asiassa ala kohta olla hanskassa. Onneksi olen kuitenkin kirjoittamassa fiktiivistä romaania, joten kaiken luettuani voin alkaa sopivasti unohtaa, vaikka se vaikeaa onkin. Kirjaa tekisi mieli lastata miljoonalla kivalla yksityiskohdalla, mutta juuri sitä pitää yrittää välttää. Kunhan tapahtumien totuuspohja on riittävä ja henki oikea, ei tarvitse enää kuin kirjoittaa. Kaiken lisäksi alan jo tuntea tyypit. Pian on aika, jolloin ne alkavat viedä minua, vaikka pitkään luulen itse määrääväni, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Ihan kuin tuossa vuoden lopussa olisi erityinen Hyvien Tarinoiden Haltijatar havistellut vierelläni, sillä sain kaksi loistavaa uutta ideaa, joista jo tiedän, kumpi pääsee seuraavaksi. Välillä hätkähdän sitä, miten monia innostavia tarinoita mahtuu tähän meidän pieneen Suomeemmekin. Pysähdy hetkeksi ja mieti vaikka omaa sukuasi. Veikkaan, että sieltäkin löytyisi monen kirjan aiheet. Niin löytyisi myös minun suvustani, mutta jostain syystä en vain ole saanut tarttuneeksi niin läheisiin aiheisiin. Ehkä jonain päivänä pitäisi.

Mikä ihmisiä tosiaan varsin usein pitelee kirjoittamasta omasta suvusta? Omasta perheestä ymmärrän, siinä voi joutua monenlaisiin vaikeuksiin, mutta suvun kaukaiset tapahtumat, mitä niissä on ujostelemista? Minulla ei ole tähän vastausta, onko sinulla?