Näinhän se meni aina ennenkin. Kaikki joulukirjat olen kirjoittanut kesäisin, samoin televisiolle jouluohjelmat. Ehkä mielikuvitus laukkaa helteellä mieluusti kohti lunta ja pakkasia, vaikka en niitä nyt varsinaisesti tähän kaipaakaan. Ja tonttuilu, sitä harrastan valitettavan usein itsekin vuodenajasta riippumatta.
Meneillään on nyt ei tämän, vaan ensi vuoden joulukirja, jota kuvittaja toivoi mietintämyssyynsä mahdollisimman ajoissa. Onhan tämä nyt aika ajoissa, eikö.
Helle on piinannut asfalteilla, mutta mökilläni kalliolla, tuulessa ja veden ympäröimänä kapean niemen kolmelta suunnalta, se ei ole noussut piinaavaksi. Kävin toissapäivänä kaupoilla Mäntyharjun keskustassa ja ymmärsin hyvin kaikkia tuskastuneita. En pystynyt toimittamaan edes kaikkia suunnittelemiani ostoksia, sillä oli paettava tänne takaisin pikapikaa. Viileähköt yöt ovat olleet se varsinainen pelastus. Hirsitalo on imenyt viileyttä ja luovuttanut sitä takaisin tänne sisätiloihin päivän aikana. Olen nukkunut hyvin ja tietysti uinut joka päivä.
Näin jo heti tullessani rantakäärmeen hännän alapuolellani portaan raosta. Nyt istuin aitan rappusilla ruuvaamassa ja naputtelemassa isoja muttereita pois vanhan portin pölkyistä. Olin istunut jo jonkin aikaa, kun äkkiä näin taas käärmeen hännän vilahtavan juuri alapuolellani portaan alla. Ehdin nähdä myös valkean poskilaikun. Taas rantakäärme. Ilahduin saaneeni uuden kamun, vaikka ihmettelin sitä, että se näyttäytyi vasta suht pitkään siinä istuttuani.
Vaan enpä ihmettele enää, sillä Tammisen Jaana ilahdutti tiedoillaan muutama päivä sitten. Rantakäärmeestä on merkintöjä Suomessa jo 1600-luvun puolelta ja Ruotsissa 1500-luvun puolelta. Se on haltiakäärme, talon ja sen asukkaiden suojelija. Sille jopa uhrattiin. - Ja minä olen saanut sellaisen uhraamatta.
Uskon rantikseni tosiaan olevan haltiakäärmeeni, joka tuli kertomaan, että täällä olen. Älä ole huolissasi, autan sinua selviämään. En pidä itseäni varsinaisesti taikauskoisena, mutta tämmöiset pikku tapahtumat ja tiedot ovat hurjan kivoja. Jotenkin siis taidan sittenkin uskoa hämärästi johonkin käsittämättömään puoleen, sillä eihän minun kaikkea tarvitse käsittääkään. Tätä täytyy pohtia kepeästi. Ainakin hyvät merkit aion vastakin ottaa lähes vakavasti.
Siispä näissä merkeissä: Jatketaan!
sunnuntai 28. heinäkuuta 2019
sunnuntai 21. heinäkuuta 2019
Loma?
Näyttää hälyttävästi siltä, että pystyn tässä välissä pitämään pienen lomasen. Mitä nyt kuvittajani toiveen mukaisesti suunnittelen, mietin ja vähän kirjoitankin ensi vuoden joulukirjaa. Kyllä, juuri tämä aika on ollut minulle aina joulujuttujen kirjoittamisaikaa. Muinoin Histamiini-joulukalentereita tehdessäni kirjoitin niitä aina kesäisin. Ehkä mielikuvitus loihtii paremmin esiin joulun kesän lämmössä kuin syksyn tuulissa. Ehkä.
Erityisen onnellinen olen ollut siitä, että mökilleni on täältä matkaa n. 70 km entisen 210 km yhteen suuntaan -matkan sijasta. Tämän voi huitaista edestakaisin vaikka päivässä, ja vielä jää entiseen vajaaksi suunnilleen yhteen suuntaan nykyinen matka. Mökillä voin työskennellä yhtä hyvin kuin täällä. Ja nyt, helteiden tullessa, käydä uimassa monta kertaa päivässä. Täällä en sittenkään ole rohjennut Jyrängönvirran kylmähköön veteen Tainaveden lämpöön verrattuna. Valitsen Tainan.
Kuikat, sielunlintuni ovat ilahduttaneet elämääni mökillä joka päivä kahdeksan kuikan parvena. Eivät jää huomaamatta, sillä nämä ovat poikkeuksellisen lörpötteleväinen joukko. Taitaa olla kuikkien kesken sama kuin ihmisten: jos meitä on yhdessä paljon, ääntä syntyy. Myös kurjet huutelevat äänekkäästi milloin miltäkin puolelta niemeä. Luonto jaksaa antaa kiitollisuuden aiheita päivästä toiseen.
Tässä viikonvaihteessa Heinola on ollut yllättävän äänekäs kaupunki. Viisi karaoken maailmanmestaria on ollut laulamassa ja laulattamassa ihmisiä. Rantapuistossa, tuolla virran toisella puolella kiersi jopa pyörä karaoke-vekottimineen laulattamassa viattomia puistossa liikkujia. Kallas-ravintolan teatterissa musisoi Musiikkirevyy, eikä siitäkään ääntä puuttunut. Joku hiljaisen taloyhtiömme asukas halusi kai sulkea muut äänet kuuluviltaan ja soitti puolestaan omaa musiikkiaan jonkinlaisilla volyymeillä. Äänikakofonia ei varsinaisesti ilahduttanut korviani, mutta ehkä on välillä hyvä muistaa tämäkin puoli monien kesästä.
Huomenna siis palaan Tainaveden rannalle. Nauttikaa te omista uimarannoistanne ja käyttäkää niitä ahkerasti. Kesä on kerran vuodessa vaan ja suht harvoin ylen lämpimänä.
Erityisen onnellinen olen ollut siitä, että mökilleni on täältä matkaa n. 70 km entisen 210 km yhteen suuntaan -matkan sijasta. Tämän voi huitaista edestakaisin vaikka päivässä, ja vielä jää entiseen vajaaksi suunnilleen yhteen suuntaan nykyinen matka. Mökillä voin työskennellä yhtä hyvin kuin täällä. Ja nyt, helteiden tullessa, käydä uimassa monta kertaa päivässä. Täällä en sittenkään ole rohjennut Jyrängönvirran kylmähköön veteen Tainaveden lämpöön verrattuna. Valitsen Tainan.
Kuikat, sielunlintuni ovat ilahduttaneet elämääni mökillä joka päivä kahdeksan kuikan parvena. Eivät jää huomaamatta, sillä nämä ovat poikkeuksellisen lörpötteleväinen joukko. Taitaa olla kuikkien kesken sama kuin ihmisten: jos meitä on yhdessä paljon, ääntä syntyy. Myös kurjet huutelevat äänekkäästi milloin miltäkin puolelta niemeä. Luonto jaksaa antaa kiitollisuuden aiheita päivästä toiseen.
Tässä viikonvaihteessa Heinola on ollut yllättävän äänekäs kaupunki. Viisi karaoken maailmanmestaria on ollut laulamassa ja laulattamassa ihmisiä. Rantapuistossa, tuolla virran toisella puolella kiersi jopa pyörä karaoke-vekottimineen laulattamassa viattomia puistossa liikkujia. Kallas-ravintolan teatterissa musisoi Musiikkirevyy, eikä siitäkään ääntä puuttunut. Joku hiljaisen taloyhtiömme asukas halusi kai sulkea muut äänet kuuluviltaan ja soitti puolestaan omaa musiikkiaan jonkinlaisilla volyymeillä. Äänikakofonia ei varsinaisesti ilahduttanut korviani, mutta ehkä on välillä hyvä muistaa tämäkin puoli monien kesästä.
Huomenna siis palaan Tainaveden rannalle. Nauttikaa te omista uimarannoistanne ja käyttäkää niitä ahkerasti. Kesä on kerran vuodessa vaan ja suht harvoin ylen lämpimänä.
torstai 11. heinäkuuta 2019
Sinne meni
NYT! Ellin, Minna Canthin toiseksi vanhimman tyttären kautta kerrottu perheen tarina Kunhan ei nukkuvaa, puolikuollutta elämää lähti eilen käsikirjoituksena viimeistä kertaa. Niin tosin luulin sen lähteneen jo edellisellä kerralla. Hyvä, osaava, kannustava kustannustoimittajani oli sittenkin keksinyt muutaman kysymyksen, jotka rikastuttaisivat tarinaa.
Kyllä, sen ne varmasti tekevät. Niinpä kilttinä tyttönä etsin vastaukset ja tein lisäykset. Vahvasti oli silti jo tunne, että vaikka toive on hyvä, ja ymmärrän sen, en jaksa lisätä enää mitään. Nyt olen jo aivan tosissani sitä mieltä! Uudetkin lisäykset varmasti parantaisivat lopputulosta, mutta minun evääni on jo käytetty, jaksuni loppui. Silti hei! en kaipaa yhtään jaksuhalia!
Tämmöistä kirjoittaminen vain on. Jossain vaiheessa tulee raja.
Nyt teen töitä toisen syksyn kirjani Suomen lasten aarrekirjan kanssa. Sekin on aivan ihana, innostava aihe. Monikymmenvuotinen purjehtiminen on tuonut valmiudet nähdä alue silmissään, usein paikkakin, jossa hylky joko lepää, tai josta sitä yhä etsitään. Vedenalainen historia on säilynyt fyysisesti ällistyttävän tuoreena ja tiedollisesti rikkaana. Olen nauttinut tietojen löytämisestä ja toivon vilpittömästi pystyväni välittämään sitä myös eteenpäin.
Nyt olen mökillä, missä siskoni tytär miehineen, kaksine lapsineen from Main USA ja veljeni poika vaimoineen ja kolmine lapsineen Espoosta, Suomi sekä neljine vinttikoirineen on tänään ollut ilahduttamassa. Hulinaa, kyllä! Harmaasiepon pesä oli erityisessä suojeluksessani, ja emo on helpotuksekseni näkynyt jopa kaiken sen hulinan jälkeen. Neljä pientä leveänokkaa kasvanee lentokykyisiksi.
Tulin äsken vilkaisseeksi ikkunasta, harmaahaikara tuossa aika lähellä ilahdutti. Ennen en olisi voinut kuvitella näkeväni niitä täällä. Ensin ällistytti harmaahaikara, kohta sen jälkeen kaulushaikara outoine äänineen ja pari kesää sitten jalohaikara. Kaulushaikaraa en ole onnistunut näkemään kertaakaan, nyt näin harmaahaikaran ensimmäistä kertaa tänä kesänä, mikä on edelleen valpastuttava näky näillä korkeuksilla. Mitähän vahnempani olisivat sanoneet, jos olisin väittänyt heille haikaroiden muuttavan tänne pian heidän lähtönsä jälkeen. Isäni harrasti ja tunsi lintuja jopa enemmän kuin äitini, biologian opettaja. Kortteita taas tunsi äitini, niin kuin tietysti muitakin kasveja. Lintuja tunnen varmaan vähän keskimääräistä enemmän, mutta kortteita tuskin ensimmäistäkään.
Amerikan joukkue on ollut erityisen ihastunut hiljaisuudesta, ulkoilman ja veden puhtaudesta ja luonnon tuoksuista. Ensimmäistäkään kertaa en ole kuullut valitusta viileästä säästä. Meillä on aika monta hyvää syytä olla onnellisia maamme sijainnista ja kaikesta, mitä meillä on. Siispä olkaamme!
Kyllä, sen ne varmasti tekevät. Niinpä kilttinä tyttönä etsin vastaukset ja tein lisäykset. Vahvasti oli silti jo tunne, että vaikka toive on hyvä, ja ymmärrän sen, en jaksa lisätä enää mitään. Nyt olen jo aivan tosissani sitä mieltä! Uudetkin lisäykset varmasti parantaisivat lopputulosta, mutta minun evääni on jo käytetty, jaksuni loppui. Silti hei! en kaipaa yhtään jaksuhalia!
Tämmöistä kirjoittaminen vain on. Jossain vaiheessa tulee raja.
Nyt teen töitä toisen syksyn kirjani Suomen lasten aarrekirjan kanssa. Sekin on aivan ihana, innostava aihe. Monikymmenvuotinen purjehtiminen on tuonut valmiudet nähdä alue silmissään, usein paikkakin, jossa hylky joko lepää, tai josta sitä yhä etsitään. Vedenalainen historia on säilynyt fyysisesti ällistyttävän tuoreena ja tiedollisesti rikkaana. Olen nauttinut tietojen löytämisestä ja toivon vilpittömästi pystyväni välittämään sitä myös eteenpäin.
Nyt olen mökillä, missä siskoni tytär miehineen, kaksine lapsineen from Main USA ja veljeni poika vaimoineen ja kolmine lapsineen Espoosta, Suomi sekä neljine vinttikoirineen on tänään ollut ilahduttamassa. Hulinaa, kyllä! Harmaasiepon pesä oli erityisessä suojeluksessani, ja emo on helpotuksekseni näkynyt jopa kaiken sen hulinan jälkeen. Neljä pientä leveänokkaa kasvanee lentokykyisiksi.
Tulin äsken vilkaisseeksi ikkunasta, harmaahaikara tuossa aika lähellä ilahdutti. Ennen en olisi voinut kuvitella näkeväni niitä täällä. Ensin ällistytti harmaahaikara, kohta sen jälkeen kaulushaikara outoine äänineen ja pari kesää sitten jalohaikara. Kaulushaikaraa en ole onnistunut näkemään kertaakaan, nyt näin harmaahaikaran ensimmäistä kertaa tänä kesänä, mikä on edelleen valpastuttava näky näillä korkeuksilla. Mitähän vahnempani olisivat sanoneet, jos olisin väittänyt heille haikaroiden muuttavan tänne pian heidän lähtönsä jälkeen. Isäni harrasti ja tunsi lintuja jopa enemmän kuin äitini, biologian opettaja. Kortteita taas tunsi äitini, niin kuin tietysti muitakin kasveja. Lintuja tunnen varmaan vähän keskimääräistä enemmän, mutta kortteita tuskin ensimmäistäkään.
Amerikan joukkue on ollut erityisen ihastunut hiljaisuudesta, ulkoilman ja veden puhtaudesta ja luonnon tuoksuista. Ensimmäistäkään kertaa en ole kuullut valitusta viileästä säästä. Meillä on aika monta hyvää syytä olla onnellisia maamme sijainnista ja kaikesta, mitä meillä on. Siispä olkaamme!
maanantai 1. heinäkuuta 2019
Hups, heinäkuu
Vuosi puolessa, kesää sentään kulunut vasta kolmannes. Paljaat varpaat veisaavat kiitosta siitä, että saavat vielä kipristellä vapaina. Ei hiekkateillä sentään eikä metsäpoluilla. Minulla ei ole häivääkään itsensäkiduttamistaipumusta (Wau! en kestä näitä yhdyssanojamme. Ihania!).
En siis ole kuin Uuno Kailas:
Niin mä kerran
tieni aloin,
avojaloin,
niin mä kuljen:
paljain jaloin.
Avohaavat
syvät näissä
ammottavat
kantapäissä:
rystysihin
joka kiven
jäänyt niist' on
verta hiven.
– Mutta niin kuin
matkan aloin,
päätän myös sen:
paljain jaloin.
Silloinkin, kun
tuska syvin
viiltää, virkan:
– Näin on hyvin.
– Tapahtukoon
tahtos sinun,
kohtaloni,
eikä minun.
Heinolassa on juuri alkanut Runo kantaa -viikko. Täällä syntynyt Uuno Kailas edustakoon täällä vahvana elävää runon henkeä. Ylipäänsä kulttuuriharrastus on Heinolassa yllättävänkin vilkasta näin pieneen kaupunkiin. Siitäkin iloitsen, samoin ikkunamaisemaani puhjenneesta korkealle suoraan Jyrängön virrasta kohoavasta suihkulähteestä.
Mökillä kokko jäi taas juhannuksena polttamatta. Se on edessä sateisen kauden jälkeen, sillä kokossa palavat tietysti aina kesän mittaan niemeltä kerätyt katkenneet ja katkaistut oksat ja pensaat. Kivaa oli, että harmaasieppo tottui jo meihin ja hautoi kaikessa rauhassa. Sen sijaan minä en aina ihan rauhassa haudo. Se vaihe on menossa kummankin kässärin kanssa. Kirjoitan välillä vähän, minkä jälkeen taas haudon.
Sain juuri tänään postin mukana kaksi käsikirjoituksiini liittyvää kirjaa. Toinen on jo 1880 ilmestynyt Pietari Päivärinnan kirja Puutteen Matti y.m. Elämän hawainnoita. Oma painokseni on tosin vasta kolmas painos vuodelta 1914. Tuommoiset yli sata vuotta vanhat kirjat liikuttavat aina. Jään miettimään, ketkä niitä ovat lukeneet, missä ympäristöissä, mitä he ovat niitä lukiessaan tunteneet. Vai eikö kirjaa ole lukenut kukaan, sillä sain kerran kirjan vuodelta 1888, eikä sen sivuja ollut edes leikattu auki. Toisen nyt saamani kirjan toinen painos onkin sitten ilmestynyt tänä vuonna, sataviisi vuotta edellistä myöhemmin.
Oikeastaan minun ei pitäisi ostaa yhtään painettua kirjaa enää koskaan. Kuolen kirjastoni järjestämiseen. Kirjoja on turhan paljon, ja olen pölyallergikko. Tosin ilahdun edelleen päivittäin vanhojen kirjaystävien osuessa käteen. Muutamia on tietysti myös kahtena kappaleena. Runokirjojakin on paljon, mutta ne ovat onneksi lähes aina sopivan lituskoita. Niitä saa olla. Niitä annan itselleni luvan ostaa vaikka lisääkin.
Minua häiritsee myös omien kirjojeni määrä. Pitäisi varmaan hankkia torilta pöytä ja mennä myymään niitä muutamalla eurolla kappale, vaikka aika monista olen itse maksanut moninkertaisen määrän, ja sitten ne ovatkin jääneet vaivoikseni. Osa sentään on seurausta siitä, että kirjasta on otettu enemmän kuin yksi painos. Pystynkö kuitenkaan seisomaan torilla iloinen ja ostajaa rohkaiseva hymy huulillani? Epäilen. Siispä jos joku haluaa ostaa jonkun tai joitakin kirjoja tuotannostani, ja niitä on tallella, postimaksun lisäksi ei tule suuria kuluja. Ota yhteys.
Ja nyt: kirjastoon palauttamaan Kuopion kirjaston kaukolaina ja torille ostamaan mansikoita. En muista milloin ne viimeksi olisivat olleet näin makoisia. Nauttikaamme!
En siis ole kuin Uuno Kailas:
Niin mä kerran
tieni aloin,
avojaloin,
niin mä kuljen:
paljain jaloin.
Avohaavat
syvät näissä
ammottavat
kantapäissä:
rystysihin
joka kiven
jäänyt niist' on
verta hiven.
– Mutta niin kuin
matkan aloin,
päätän myös sen:
paljain jaloin.
Silloinkin, kun
tuska syvin
viiltää, virkan:
– Näin on hyvin.
– Tapahtukoon
tahtos sinun,
kohtaloni,
eikä minun.
Heinolassa on juuri alkanut Runo kantaa -viikko. Täällä syntynyt Uuno Kailas edustakoon täällä vahvana elävää runon henkeä. Ylipäänsä kulttuuriharrastus on Heinolassa yllättävänkin vilkasta näin pieneen kaupunkiin. Siitäkin iloitsen, samoin ikkunamaisemaani puhjenneesta korkealle suoraan Jyrängön virrasta kohoavasta suihkulähteestä.
Mökillä kokko jäi taas juhannuksena polttamatta. Se on edessä sateisen kauden jälkeen, sillä kokossa palavat tietysti aina kesän mittaan niemeltä kerätyt katkenneet ja katkaistut oksat ja pensaat. Kivaa oli, että harmaasieppo tottui jo meihin ja hautoi kaikessa rauhassa. Sen sijaan minä en aina ihan rauhassa haudo. Se vaihe on menossa kummankin kässärin kanssa. Kirjoitan välillä vähän, minkä jälkeen taas haudon.
Sain juuri tänään postin mukana kaksi käsikirjoituksiini liittyvää kirjaa. Toinen on jo 1880 ilmestynyt Pietari Päivärinnan kirja Puutteen Matti y.m. Elämän hawainnoita. Oma painokseni on tosin vasta kolmas painos vuodelta 1914. Tuommoiset yli sata vuotta vanhat kirjat liikuttavat aina. Jään miettimään, ketkä niitä ovat lukeneet, missä ympäristöissä, mitä he ovat niitä lukiessaan tunteneet. Vai eikö kirjaa ole lukenut kukaan, sillä sain kerran kirjan vuodelta 1888, eikä sen sivuja ollut edes leikattu auki. Toisen nyt saamani kirjan toinen painos onkin sitten ilmestynyt tänä vuonna, sataviisi vuotta edellistä myöhemmin.
Oikeastaan minun ei pitäisi ostaa yhtään painettua kirjaa enää koskaan. Kuolen kirjastoni järjestämiseen. Kirjoja on turhan paljon, ja olen pölyallergikko. Tosin ilahdun edelleen päivittäin vanhojen kirjaystävien osuessa käteen. Muutamia on tietysti myös kahtena kappaleena. Runokirjojakin on paljon, mutta ne ovat onneksi lähes aina sopivan lituskoita. Niitä saa olla. Niitä annan itselleni luvan ostaa vaikka lisääkin.
Minua häiritsee myös omien kirjojeni määrä. Pitäisi varmaan hankkia torilta pöytä ja mennä myymään niitä muutamalla eurolla kappale, vaikka aika monista olen itse maksanut moninkertaisen määrän, ja sitten ne ovatkin jääneet vaivoikseni. Osa sentään on seurausta siitä, että kirjasta on otettu enemmän kuin yksi painos. Pystynkö kuitenkaan seisomaan torilla iloinen ja ostajaa rohkaiseva hymy huulillani? Epäilen. Siispä jos joku haluaa ostaa jonkun tai joitakin kirjoja tuotannostani, ja niitä on tallella, postimaksun lisäksi ei tule suuria kuluja. Ota yhteys.
Ja nyt: kirjastoon palauttamaan Kuopion kirjaston kaukolaina ja torille ostamaan mansikoita. En muista milloin ne viimeksi olisivat olleet näin makoisia. Nauttikaamme!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)