Mesenaatin kaipuussa

Kävin eilen ensimmäisen kerran talven jälkeen mökkimaisemiani vilkaisemassa. En pysähtynyt matkalla kertaakaan, mökillä en tavannut ketään, siellä kun ei ihmisiä juuri näe, ja ajoin myös suoraan takaisin. En siis vaarantanut ketään. Näin aion tehdä vastakin, koska en onneksi enää asu Uudenmaan alueella.

Kuvasta ei näe, että Tainavesi on vapaa tuolta vastarannalta, Muurahaisniemen nenästä eteenkinpäin. Oikealle laskee pieni Kihliänjoki, joka on yleensä taannut  lintujen aikaisen saapumisen. Nyt en kuullut yhdenkään linnun ääntä, en liioin nähnyt edes talvilintuja. Olin aika pettynyt. Täällä Heinolassa ovat virrassa jo joutsenet, sorsalinnut ja hanhet. Joutsenet ja sorsat pesivät säännöllisesti  Tainavedellämme, hanhia sinne ei onneksi ole ilmestynyt.

Talven kutsumattomat alivuokralaiseni olivat ahkeroineet. Huopatohvelini oli osoittautunut hyväksi majaksi, jonne oli kuljetettu monta pientä koiran puruluuta ja mattojen hapsuja. Vaikutti siltä, että paikalla oli ollut oikein hapsutyönjohtaja, sillä niitä oli napsittu niin matoista kuin sohvan päällä olevasta peitosta. Hapsuja oli myös kasoissa pitkin lattiaa, joten ehkä suunnitelmissa oli ollut muitakin pesäkkeitä. Onneksi metsähiiret eivät pesi sisälle ja kunnioittavat lisäksi yläparvea. Siellä ei käydä.

Hyvä siellä silti oli käväistä. Myös senkin vuoksi, että en seurannut uutisia mistään tuutista. Koko päivä vailla Viimeisten Aikojen Ennustajien (VIE) vakuutteluja.

Kyllä, kyllä, ajat ovat vaikeita. Mutta onhan tässä silti selvittävä ainakin niin kauan kuin selviää.

Tämän aamun aloitinkin sitten reipastuneena. Ensin aamujumppani ja sen jälkeen Bill Haley komeettoineen soimaan. Luulen, että jos joku sitten joskus soittaa arkkuni ääressä Rock around The Clockin, arkku alkaa kummasti hytkiä. Pakko sen kuullessaan on rokata. Pakko!

Juuri yt kuuntelen paljon rauhallisempaa, Matti Heliniä hiilikuituhuiluineen,  Carboneraa. (Oih, aina välillä huvitun näistä kielemme ominaisuuksista. Hiilikuituhuiluineen, eihän tuo edes näytä suomelta.)

Tältä näyttää alkusyksystä Avaimelta ilmestyvä selkokirjani Ellistä ja Minnan perheestä. Ulkonäkö on niin erilainen kuin jo ilmestyneessä, että ei niitä ainakaan sekoita toisiinsa. Hyvä niin. Tekijä ja nimi ovat sentään samat. Tämäkin oli kiva tehdä, tosin paljon työläämpi kuin olin ajatellut. Tavallaan kääntäjän työtä, vaikka kieli on sama.

Ahma-kirja on jo vähää vaille valmis. Sain juuri kommentit yhdeltä  meistä VaLaista, Leinosen Annelta. Olen iloinen ja kiitollinen Annen huomautuksista.

Ahmpojen kanssa täytyy vielä malttaa odottaa kesänkuun alkuun, että tiedän, saanko apurahaa avukseni painatuslaskuihin. Haluaisin niin tehdä sen valmiiksi heti, kun kerran näin pitkällä olen. Mutta odottamistahan se on aina muidenkin kustantajien kanssa, miksi ei sitten omakustantajan. On tämä vaan taas toisella tavalla jännittävää tämäkin. Eikö kukaan voisi nyt ystävällisesti ilmoittautua sponsoriksi, tai kuten ennen somasti sanottiin mesenaatiksi. Sellainen minulta nyt vallan puuttuu.

Seuraavaksi on päivässäni vuorossa ensin taustakirjan lukemista ja sen jälkeen piiiitkä lenkki tuolla ihanassa ilmassa ja luonnossa. Täällä lenkkipolkuja riittää ja aina vaan löytyy uusia.

Eilinen oli hyvän oppimisen päivä: En aio tänäänkään katsoa uutisia kuin pääuutiset illansuussa. Kuulemisiin! Vilkutellaan kun nähdään

Yksin kotona

Alun tyhjäkäynti meneillään. Muutos Portugalista tänne on jo itsessään suuri, mutta nyt siihen liittyy vielä se, että tässä asunnossa en ole asunut ilman kultaista Frit-käppänääni. Sen lelut ja nukkumapaikat olivat palatessani siinä, minne ne lähtiessämme olivat jääneet. Vain lelut olen saanut kerätyksi laatikkoon, mutta olohuoneen pikku patja ja makuuhuoneen unipesä ovat edelleen paikoillaan. Pian on kulunut viikko tätä hiljaiseloa, uuden viikon alkaessa huomenna on ryhdistäydyttävä. Työ on ollut pelastukseni ja lohtuni, sitä siis jatkan. Väistämättömän ja lopullisen edessä on vain pakko taipua.

Oli sentään hyvä palata kotiin. Luin matkalla Ian McEwanin Pähkinänkuori -romaanin, jota suosittelen melkoisena lukukokemuksena. Vai oletko lukenut aiemmin kirjaa, jossa kertojana on sikiö? Kaiken lisäksi sitä voi luonnehtia jopa jännäriksi. Sen luettuani jäin kaipaamaan muita, omaan kirjastooni kuuluvia McEwanin kirjoja. Pakko kerrata ainakin jokin niistä. McEwanin huumori on aivan omaa luokkaansa. Ja kieltämättä kirjastoani hyllyttäessäni oli käteeni osunut monia muitakin kirjoja, jotka haluaisin lukea uudestaan. Lukeminen ei siis lopu ainakaan niin kauan kun itse siihen kykenen.

Portimaossa asuin kaksiossa, jonka muutamat huonekalut olivat tietysti Ikeaa. Nyt olen itseni näköisessä kodissa. Ja vaikka siellä kuudennestatoista kerroksesta oli mahtava näköala niin maalle kuin merelle, tämä Kymenvirran Jyrängönvirta-osuus tuli jo vähän reilussa puolessa vuodessa rakkaaksi. Nyt se tarjosi ensi töikseen virrassa lipuvia  kimaltavia jäälauttoja. Kiitos siitä! Olen suomalainen!


Juuri nyt huomaan, miten ihanaa tässä on kirjoittaakin. Tämä on minun maisemaani: lehdettömät koivut, vuolas virta ja kirkas kalpea aurinko, joka ehti jo livahtaa piiloon. Valoa kuitenkin vielä on.

Taidan lopettaa tähän, sydänlämpöisiin terveisiin Heinolasta!