torstai 21. heinäkuuta 2011

Ei tämä niin helppoa ole

Siis tämä bloginpito. Olen, tietenkin, kirjoittanut päiväkirjaa aika suuren osan elämästäni, vaikka en enää sitä teekään. Veljeni luki niitä salaa, jos vain sattui löytämään. Siitä jäi aika ikävä olo. Senpä vuoksi päätin, että blogia kirjoitan vain lähinnä kirjailijan työhöni liittyvistä asioista. Henkilökohtainen minäni katselkoon vierestä.

MUTTA eihän sellaista sääntöä voi mitenkään noudattaa. Oma elämäni on aktiivisesti kirjoittavan kirjailijan elämää, ja monet henkilökohtaiset asiat vaikuttavat siihen eri tavoin. Mihin siis muka rajan vetäisin?

On siitä kieltämättä hymyilyttäviäkin seurauksia. Otsikoin tahallani Kirjailija tekee sitä ja Kirjailija tekee tätä ja nauran niitä itse aika usein. Että ollaan sitä nyt sitten niin kirjailijaa. Tosiasiassa en ole koskaan kuulunut titteli-ihmisiin, joihin äitini sukupolvi vielä vahvasti kuului. Joskus luin pöllämistyneenä äidille osoitetun kirjekuoren päältä Rouva agronomi, maat.metsät kand., lehtori Kaarin Räsänen. Äitini avasi kirjeen tyytyväisen näköisenä.

Vasta pari kirjaa kirjoitettuani minusta olisi haluttu tehdä Iltasanomien sarjaan sivun kokoinen juttu kirjailijana. Kieltäydyin. En mielestäni vielä ansainnut titteliä. Nyt yli viidelläkymmenellä kirjallani tunnen varmasti ansaitsevani, ja on tietysti monia tilanteita, joissa mielelläni kerronkin ammattini. Kun oman tuotannon esitteleminen lankeaa päivä päivältä enemmän kirjailijan omille harteille, pakkohan sitä on edes yrittää. Olenko sitten lopulta tuotannolleni hyvä vai huono mainos onkin sitten toinen juttu, jota on parempi olla liikaa miettimättä.

Siispä huoh huoh! Ei tämä tosiaankaan niin helppoa ole. Aina. Mutta enimmäkseen sentään myönnän nauttivani sekä kirjoittamisesta että kirjailijana olemisesta. Ja elämästä. Näin kesän lämmössä se onkin selvästi helpompaa.

torstai 14. heinäkuuta 2011

Kirjailija hengähtää syvään

Olen juuri lukenut käsikirjoituksen viimeisen kerran ennen kustannustoimittajalle lähettämistä ja nyt pari syvää hengitystä: huuh, huuh! Vaikka kyseessä on vain pikkuinen Histamiini-kirja, jota on ollut ilo kirjoittaa, kässärin lähettäminen on aina yhtä jännittävä vaihe.

Joskus ennen muinoin vein käsikirjoituksen henkilökohtaisesti kustannuspäällikölle ja keskustelin hänen kanssaan siitä ja muistakin maailman asioista joskus pitkänkin aikaa. Seuraavassa vaiheessa lähetin paksuja kirjeitä ja toivottelin niille hyvää matkaa puikauttaessani ne postilaatikkoon. Mutta nyt: syvä hengähdys ja napin painallus. Sinne meni! Pari päivää on lupa olla vapautunut olo ennen kuin jo alan odotella palautetta. Nyt en onneksi voi odotella sitä heti, koska toimittajani lomailee. On siis pari oikeaa lomapäivää.

Onhan minulla tietysti toinen, paljon isompi aikuistenkirjan kässäri tuossa odottelemassa vuoroaan. Pohdin, luenko sen vielä kertaalleen, vain painanko jo nappia senkin kohdalla. Tämä on ikuinen ongelma: Paraneeko käsis, jos jatkan itsekseni sen vatvomista, vai eikö ole jo aika antaa se ensimmäisen kerran asiantuntijan luettavaksi. Siinäkin suunnassa kustannuspäällikkö kuitenkin lomailee, joten minulla on hetki aikaa pohtia.

Kolmas työ on taas materiaalinkeruuvaiheessa, joten kovin pitkiä lomakausia tässä ei ole syytä pitää. Tosin materiaalin etsiminen ja varsinkin löytäminen on tietokirjojen kohdalla aina niin mielenkiintoista, että uuden aiheen kimppuun ryntään ilomiellä. Kovaksi työksi se muuttuu vasta faktojen tarkistusvaiheessa. Sillä tarkistusten ja taas tarkistustenkin jälkeen kirjaan voi jäädä synkeä pikku virhe.

Suomen lasten linnakirjassa se on niin hullu, että naurattaa ja harmittaa yhtä aikaa. Juuri tulossa olevaan uuteen painokseen se on onneksi nyt korjattu. Siellä nimittäin lukee Auroran ja hänen siskonsa pukujen olevan muslimikangasta, vaikka tarkoitin kirjoittaa musliinista, jota käytettiin paljon noihin aikoihin. Onko siis minunkin syytä alkaa pelätä muslimien tunkeutumista joka paikkaan, kuten aivan liian monet jo näyttävät tekevän? No, en aio, vaan päätin leikkiä, että tyttöjen leninkikangas oli arabimaista hankittua hehkuvakuvioista silkkiä, sillä niitäkin noihin aikoihin oli.

Huomenna on edessä oikein kiva kirjoittamiseen liittyvä tapaaminen. M.E. Kuusi ja sen Tilhi-jengi tapaa nokikkain Tampereella. Melkeinpä yllättäen jokainen pääsee tulemaan kesästä ja kesälomista huolimatta. Veikkaan, että aika tsirputus siinä käy, toivottavasti toimittaja saa meistä edes jotain tolkkua. Uusi kirjamme Keikalla katoaa Gibson ilmestyy jo ensi kuussa ja onhan sen pian tapahtuvaa ilmestymistä lupa vähän yhdessä juhlia.

Iloista oloa itse kullekin!

maanantai 4. heinäkuuta 2011

Kissa kiitoksella elää

mutta kyllä kirjailijakin sitä tarvitsee. Varsinkin kun tunnustus tulee viisailta kollegoilta, siis Suomen tietokirjailijat -yhdistykseltä, mihin kuuluu yli 2 700 jäsentä, se lämmittää erityisesti. Kirjaimellisestikin joskus, kuten Sastamalassa tapahtui. En tiedä, mikä mahtoi olla asteluku sisätiloissa, mutta hiki valui vuolaasti kaikilta.

Tietysti avajaistilaisuuteen, jossa Tietopöllö-palkinnon sain, liittyi myös hauska yksityiskohta. Edellinen puheenvuoro oli Jacob Södermanilla, joka kertoi löydöistään vanhasta kirjallisuudesta. Hän sanoi ohimennen jotain pöllöstä, jota ei yleensä juuri viisaana pidetä. Haluan kuitenkin luottaa siihen, että Tietopöllö-palkinnossa on kyse Minervan pöllöstä ja Minervahan on viisauden jumalatar. Tässäkin muuten on hauska yksityiskohta, sillä viimeisimmän tietokirjani, tämänvuotisen Suomen lasten linnakirjan on kustantanut Minerva.

Perustelut palkinnolleni löydät joko täältä. http://www.suomentietokirjailijat.fi/?x18668=89391 tai Tammen sivuilta. Perusteluissa puhutaan niin kauniisti juuri niistä asioista, jotka ovat minulle tärkeitä historiallisten kirjojen kirjoittamisessa, että nieleskellä täytyi, kun niitä kuuntelin. Onnittelut vielä myös Leena Laulajaiselle, joka sai arvokkaan Warelius-palkinnon monista monista ansioistaan.

Hämmennyin silti ensin STT:n kaikkialle lehdistöön levinneestä uutisoinnista. Omalta kohdaltani perusteluista ei ollut otettu mukaan oikein mitään muuta kuin maininta uran pituudesta ja Histamiini. Rakas ihana kollegani asiaan puuttuikin ja kommentoi lehdille lisätietoa. Kiitos siitä! Ajattelin ensin, että mitä pikku Histamiinini oikeastaan tähän kuuluu, mutta ennen pitkää oivalsin sen sittenkin kuuluvan, vaikka tätä ei tietenkään tiedä enää kukaan muu kuin minä. Histamiini oli mukana ensimmäisessä tietoa jakavassa käsikirjoituksessani.

Histamiinin ensiesiintyminen oli nimittäin 1979 kuusiosaisessa Kukkaset-sarjassa televisiossa. Ohjelmassa annettiin luontotietoa lapsille ja Histamiini toimi siinä juontajana Eija Ahvon kanssa. Siihen sen uran piti päättyäkin, mutta eipä tuo malttanut jäädä naulaan roikkumaan, kun oli päässyt esiintymisen makuun. Toiset nyt vaan ovat niin julkisuushakuisia ;).

Olen siis liikuskellut viime päivinä jonkin matkaa maanpinnan yläpuolella. Ystävät veivät kaiken lisäksi minut seuraavana päivänä lounaalle Tallinnaan, eikä heidän hyvä seuransa suinkaan iloani vähentänyt. Ja vaikka en kissa olekaan, elän tällä vallan hienosti hyvän aikaa.

Olen siis onnellinen! Ja onnellinen, voi miten onnellinen olen siitäkin, että minulla on niin paljon ihania ystäviä, jotka moninkertaistavat iloni. Kiitos teistä jokaiselle!