tiistai 29. syyskuuta 2015

Jännittäminenkö muka loppui

Voidaan kutsua ulkopuolelle lain oli vihdoin perjantaina käsissäni. Kuukausi meni jatkuvassa odotuksessa, en pystynyt edes tänne kirjoittamaan, olinhan jo kertonut tilanteen. Kirja on aika paksu, 401 sivua, sillä teksti on reilun kokoista. Tietenkin tiesin etukäteen sivumäärän, mutta nyt sivut muuttuivat todellisiksi, eivät enää ole kevyitä tietokonesivuja.

Kirjan ulkonäkö on mielestäni onnistunut, henkii jo sisältöä. Sitäkin osasin odottaa. Uskon kuitenkin kannen miellyttävän heti ensi näkemältä muidenkin silmää kuin omaani.

Olen nähnyt ihmisten valittavan jatkuvasti kirjojen tekstien koosta, vallankin vähänkin huonommassa valaistuksessa niitä on usein vaikeaa lukea. Tämä on tietysti yksi osoitus siitä, että väki vanhenee ja näkö heikkenee, mutta se nyt vain on fakta. Kaiken lisäksi tuntuu hälyttävästi siltä, että lukevat ihmiset alkavat olla juuri meitä vanhenevaa joukkoa.

Näin paljon uskallan kirjasta sanoa, mutta sisällön osalta jännitys ei ole yhtään laantunut. Sen verran sentään helpotti, että pystyn taas tekemään taustatöitä seuraavaan. Huoh! Pääsen jälleen keskittymään uuteen ja niiiin kiinnostavaan naiseeni. Välillä sentään vilkaisen huolestuneesti pöydän kulmalla olevan pikkupullon etikettiä. Dublinin lentokentältä tarttui monen kirjailijan mukaan samanlainen pikkupullo: Writer's Tears. Toivottavasti sitä ei tarvitse avata pitkään aikaan. Se on siinä nimittäin siltä varalta, että jos omat kyyneleet vallan vuotavat kuiviin, otan pullon sisällön käyttöön.

Mutta, hei! Ulkona säteilevä syyspäivä, villiviini ikkunani edessä syvän ihanan punaisena, takapihan koivut yhtä kultaa, ja punarinnatkin yhä tiksuttelevat maisemassa. Pikkuinen koira taas lenkkikaverina saan päivittäisen kunnon vauhtilenkkini, ja Voidaan kutsua ulkopuolelle lain on valmiina ja kauniina pöydällä.

Malja kirjoille, syksylle ja onnen pipanoille, ystävät!