torstai 29. lokakuuta 2015

Blääh!

Olen kyllästynyt blogini tylsään taittoon (ei mitään muminoita siellä muusta tylsyydestä), joten pyysin apua tämän parantamiseksi. Yritin nimittäin vaihtaa kuvaani, mutta hävitin entisenkin. Jotenkin tämä tosin huvittaakin, sillä olen tehnyt vuosia lehtien taittoa, loppuajat siitä tietokoneella. Nyt olen kuitenkin joko laiskistunut tai liian kiireissäni keskittyäkseni asiaan riittävästi. Saa nähdä, mitä saamme aikaan ja milloin.

Helsingin kirjamessukuhinat antoivat taas uskoa lukevaan ihmiseen. 80 000 kävijää ei voi olla väärässä. Koululaiset täyttivät keskuksen torstaina ja perjantaina ja selvittivät kirjallisuuteen liittyviä tehtäviään. Suvi Ahola oli tehnyt siitä kivan jutun Hesariin. Ilahdun aina, kun kirjallisuudesta puhuttaessa nostetaan kunnolla esiin lapset ja nuoret lukijoina. Siellähän ne tulevat aikuislukijat kasvavat.

Tosiasiassa meillä tehdään paljon ja hurjan monenlaista työtä lasten ja nuorten innostamiseksi. Jos kaikki meneillään olevat eri tavat listattaisiin lyhyine esittelyineen yksiin kansiin, opuksesta tulisi aika tukeva. Eikä tätä työtä tehdä suinkaan markkinamielessä vaan halusta antaa heille tämä niin monimuotoinen kirjojen maailma, josta useimmat meistä nauttivat itse päivittäin. En halua edes pientä hetkeä kuvitella maailmaa ilman kirjoja.

Juuri nyt luen kirjaa, joka kertoo hurjasta Stalinin aikaisesta todellisuudesta Neuvostoliitossa. O. W. Kuusisen toinen vaimo Aino Kuusinen tutustui Moskovan aikanaan moneen älykkääseen ihmiseen. Kerran toisensa jälkeen hän toteaa: "Hänkin katosi Stalinin puhdistuksissa." Aino itse oli vuosia vankilassa tai vankileireillä. Niin rakennettiin uutta uljasta maailmaa. Edellinen lukemani kirja oli Hertta, siis Hertta Kuusisen tarina, jonka kirjoittaja on Heidi Köngäs.

Väistämättä nousee mieleen ajatus: Onko ihminen noista ajoista mitenkään viisastunut. Aina lukeminen ei suinkaan ole hauskaa ja mieltä kohottavaa, mutta ajatuksia antavaa se ehdottomasti on.

Mutta nyt: takapihan kaksi jättiläistä, vaahtera ja koivu ovat riisuutuneet. Minun tehtäväkseni jää jälkien korjaaminen. Sinne siis! Lehtikahlaamista on harrastanut vallankin pieni koira, joka melkein hukkuu kasoihin. Tämä kuva tosin ei ole takapihalta, vaan lenkkipolun varrelta.

tiistai 20. lokakuuta 2015

Messuan

Helsingin kirjamessut alkavat jo ylihuomenna. Siellä on niin paljon ohjelmaa, että jokaiselle ei löydy ainoastaan jotain, vaan jopa vähän liikaa. Aina osuu samalle ajalle vähintään kaksi, joskus kolmekin tapahtumaa, joihin haluaisi ehtiä. Mutta samahan se on kaikilla suurilla ohjelmallisilla messuilla, olen kuullut, vaikka itse olen ollut Turun ja Helsingin lisäksi vain Göteborgissa.

Tänä vuonna en ole millään lavalla, mutta sentään kahtena päivänä kustantajan osastolla. Tässä opastus suoraan Robustos Kustannuksen Facebook-sivulta: Robustoksen osasto 6e138 on kätevästi Wine Cornerin ja Helsinki Cafen edessä. Samalla osastolla ovat myös Osuuskumma, Reuna ja Haamu-kustannus. Tervetuloa!

Omat aikani ovat lauantaina kello 15 ja sunnuntaina kello 16. Kerron tietysti viimeisimmästäni, Voidaan kutsua ulkopuolelle lain -romaanista, mutta vastaan kysymyksiin liittyivätpä ne sitten mihin tahansa maan ja taivaan välillä. Edellyttäen, että tiedän edes, mistä puhutaan. Astronomia ja arkeologia esimerkiksi ovat minulle varsin outoja alueita, jos vaikka aloitetaan a:sta.

Tulkaa ihmeessä juttusille. Kirjaakin saa messuhinnalla ja nimikirjoituksen ihan ilmaiseksi kaupan päälle.

Juuri nyt olen lähdössä Lyhdyn, eli Luovan työn tekijöiden ja yrittäjien valtuuskunnan kokoukseen. Lyhdyllä on omat kotisivut, joita jokaisen alalla olevan kannattaa lukea. Siellä kerrotaan koko taiteen kentän kuulumisia, mikä ainakin minulle on ollut silmiä avaavaa. Me käperrymme liian helposti vain oman taiteenalamme asioihin, tai useimmiten ehkä jopa murheisiin. Mutta ei siellä suinkaan vain murheellisia tietoja ole. Katsokaa vaikka, miten iso osa työpaikoista Suomessa on tekijänoikeusaloilla, ynnä paljon muuta hyvää asiaa.

Kävimme maalla panemassa mökin talviteloille. Sain harjoitella lauantaipäivän pienellä käsisahalla sahaamista, sillä iso terve pihlaja oli osunut myrskyn tielle. Kaiken lisäksi runko oli ilmassa ja notkui koko ajan sahatessa, vaikka yritin tunkea tukea alle. Voin vakuuttaa, että pihlaja on kovaa puuta. Kun kerroin siitä ystävälle, hän tiesi, että haravan piikit tehtiin pihlajasta juuri sen kovuuden takia. Uskon. Painavakin se pahus oli. Polku tuli kuitenkin taas vapaaksi kulkea.

Ja ilta palkitsi väreillään.

Nähdään messuilla!

lauantai 10. lokakuuta 2015

Joopa joo, tää on niin helppoo!

Kirjailijan ammatti on yllättävän arvostettu Suomessa. Olisikohan se sitä, jos ihmiset todella tietäisivät, mitä aivan tavallinen, kaikissa parras- ynnä muissa valoissa paistattelemattoman kirjailijan elämä sisältää. Hikeä ja tuskaa? No, joo, jos on hikoileva ja tuskaileva tyyppi, mutta epävarmuutta ainakin, epävarmuutta vähän joka vaiheessa.

Suurin osa ihmisistä tietää työnsä tehtyään, onko tulos hyvä vai huono. Ehkä joku kirjailijakin, mutta epäilenpä, ettei kovin isoa huonetta tarvittaisi niiden kirjailijoiden yhteisessä tapaamisessa. Valitettavasti en siihen kokoukseen kuuluisi.

Oikeastaan tätä kuvaa hyvin se, että kun 2002 kirjani Ei ole minulle suvannot oli ehdolla Finlandia Juniorissa, en hetkeäkään ajatellut saavani palkintoa. Silloin ei epävarmuus vaivannut. Jo ehdokkuus oli odottamattoman hieno juttu. Se, että sain palkinnon, taas oli hyvää tuuria. Olin kirjoittanut historiallisen nuorten romaanin, ja giljotiini, Päivi Lipponen, sattui olemaan historian opettaja. Jokainen viidestä muustakin ehdokkaasta olisi palkinnon ansainnut.

Minkä vuoksi sitten minäkään, kokenut ja monia kirjoja kirjoittanut kirjailija, en osaa arvioida oman työni tulosta? Siksikö, että itse tekeminen kestää niin kauan ja kulkee niin monen vaiheen läpi, että asia jotenkin hämärtyy. Vai siksikö, että itse tietää asiaan liittyvästä historiasta liian paljon. Valtavasti on pitänyt jättää pois, ja se jotenkin vaivaa. Vai siksikö, että toisten mielipiteitä nyt vain yksinkertaisesti ei osaa ruveta edes arvailemaan. Tämä asia kiinnosti minua niin paljon, että sitä oli ruvettava penkomaan, mutta osasinko tuoda sen esille niin, että se kiinnostaa muitakin.

Totuus on lisäksi se, että lukija tekee kirjaa hyvin paljon. Jokaisen edessä on vähän erilainen kirja, lukijan kokemusten ja käsitysten kautta luettu. Jos maailmamme eroavat toisistaan paljon, se voi olla virkistävää lukijan kannalta, tai kaikkea muuta. Tuskastuttavaa, joskus jopa raivostuttavaa.

Onneksi näitä ei kirjoittaessaan mieti. Ei tulisi muuten yhtään mitään! Mutta kun kirja on valmis, miettii liikaakin. Kertokaa ihmeessä, mitä piditte. Aina sitä - ehkä, toivottavasti - voi oppia vähän lisää.

torstai 1. lokakuuta 2015

Hengityksen tasailua



Olo on jo vähän rauhoittunut, mutta hengitys vaatii vielä pientä tasaamista. Sitä ei kuitenkaan voi kovin pitkään harrastaa, sillä eiköhän se kiihdy taas lauantaina. Silloin olen Turun kirjamessuilla, joilta en ole ollut pois kertaakaan. Ei sieltä voi. Minulla ei ole siellä lava-aikaa, mutta olen tavattavissa ja kuultavissa kahdella osastolla.

Klo 12 Suomen nuorisokirjailijoiden osasto A18 Histamiinia lukemassa. Ehkä yritän laulaakin, mutta toivottavasti en.

Klo 13 Robustos Kustannuksen ja parin muun yhteisosastolla A10 kertomassa kirjasta Voidaan kutsua ulkopuolelle lain. Jos siis joku pysähtyy kuuntelemaan tai juttelemaan tai mitä vain, mutta siellä olen ja odotan niin pal kauhiast, että joku tulisi.

Klo 15.50 nuorisokirjailijoiden osastolla Vedetään hatusta. Siellä taas odotan sydän innostuneesti väpättäen myös hatun anteja Mervi Heikkilän ja Merja Mäen kanssa. Heidän sydänväpätyksensä tilaa en tosin osaa arvailla, mutta veikkaan meillä olevan ihan mukavaa.

Ulkona sataa lempeästi. Viime viikolla olin niin rajussa sateessa, että sellaista en ole ennen kokenut. Me olimme veden päällä, mutta lähistön pikku kaupungissa parikymmentä autoa surffaili vuorelta syöksyvän veden mukana alas katuja yhteen läjään. Sade oli onneksi pahimmillaan aamupuolella yötä, joten henkilövahingoilta vältyttiin.

Turussa tavataan!