keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Niin kaunis on maa

ja hyvin vihreä. Ei se mitenkään sureta. On huvittavaa kipittää tähän vuodenaikaan kevyissä lenkkikengissä koiruuden kanssa, jolla on paljon enemmän haisteltavaa tässä maisemassa. Tai mistä minä tiedän. Voihan olla, että lumiseen aikaan jokainen tuoksahdus on moninkertainen ja siksi erityisen kiintoisa.

Pimeys tietysti vähän rassaa, mutta kaksi viikkoa auringossa helpotti tilannetta huomattavasti. Työskenneltyä tosin en saanut niin paljon kuin suunnittelin, sillä olin taltioinut pilveen paljon työmateriaalia, joka ei sitten auennutkaan. En tiedä miksi, varmaan vain heikkojen nettiyhteyksien vuoksi.

Toisaalta  rehellisesti sanoen, olen viime aikoina miettinyt aika rankasti työni järkevyyttä. Tai ei, en juuri tämän meneillään olevan, sillä vaikka tämän kanssa on tehtävä taustatyötä taas tavallista enemmän, se on tavattoman antoisaa. Opin itse koko ajan valtavasti, ja toivottavasti myös pystyn välittämään tietoa lukijalle helposti omaksuttavassa muodossa. Kuten olen jo muutaman kerran kertonut, henkilöni on yksi Suomen ja koko maailman ensimmäisistä naiskansanedustajista ja hänen elämässään totisesti riitti käänteitä, vaarallisiakin.

Miettimään on sen sijaan pannut se, että viimeisin kirjani on yli kuudestakymmenestä kirjastani ensimmäinen, joka ei ole näkynyt missään. En ole uskaltanut kysyä, onko sitä kukaan ostanutkaan, sillä eivähän ihmiset osaa näkymätöntä kysellä. Siinäkin on kuitenkin tosipohjainen tarina, josta itse innostuin kovasti, eikä kirja ole sen lukeneilta saanut huonoja arvioita. Silti sitä vain ikään kuin ei ole.

Mitä ihmettä tapahtui?

Vaihdoin tosin pienempään kustantamoon, mutta se on hyvämaineinen ja hyvä se onkin, työntekijät ehdottomasti ammatti-ihmisiä. Kustantamossa ei siis ehdottomasti ole syy. Enkä minä kirjoittajana ole miksikään muuttunut. Kirjoitan niin kuin ennenkin. Kai kadonneen nimikin on syytä mainita: Voidaan kutsua ulkopuolelle lain.

Jos joku osaa arvailla vastauksia, valista vaivaista, ole kiltti.

Kaikesta huolimatta joulu on edessä tuossa tuokiossa. Joulumieli on jo tuvassamme, vaikka sitä ei tässä kirjoituksessa nyt paljon näy. Ehkäpä olikin parasta kirjoittaa tästä asiasta suht hyvällä mielellä, ettei tullut liikaa naristua.

Joulun rauhaa ja monia ilonpipanoita itse kullekin säädylle. Olen saamassa pian uudet pohjat tähän blogiini ja ensi vuonna otan tavakseni kirjoittaa säännöllisesti. Se on uudenvuoden lupaukseni tai uhkaukseni, miten vain.

Voi oikein hyvin!


maanantai 30. marraskuuta 2015

Alkuun zen-tarina

Aina välillä juuri luettu hyvin vanha teksti osuu tähän päivää liiankin hyvin. Kunpa vain osuisi nyt mahdollisimman monen lukijan käsiin. Jukka Kemppisen vuonna 1976 ilmestynyt Zen-kertomuksia Kiinasta ja Japanista sisältävä Pyhä kilpikonna laahaa häntäänsä -kokoelmasta tämä pieni tarina:

Nobushige, soturi, tuli Hakunin luokse temppeliin ja kysyi:
- Onko totta, että taivas ja helvetti ovat olemassa?
- Kukas sinä olet? Hakuin kysyi.
- Olen samurai.
- Vai vielä samurai! Kenelle tuollainen mies kelpaisi. Naamasikin on kuin kerjäläisen.
Nobushige alkoi punottaa ja aikoi vetää miekkansa huotrasta. Hakuin jatkoi:
- Ja miekkakin sillä on oikein! Tuollaisella kapineella minun kaulani ei katkea.
Kun Nobushike kiskaisi miekkansa esiin, Hakuin huomautti:
- Katso, tuossa on helvetin portti.
Samurai hätkähti, työnsi miekkansa tuppeen ja kumarsi mestarille.
- Ja tuossa taivaan, sanoi Hakuin.

Tuohon ei ole lisäämistä.

Ja vielä toinen:

Suurella tiellä ei ole portteja
siihen yhtyvät tuhannet polut.
Joka astuu portittomasta portista
kävelee keveästi maan ja taivaan välillä.

Portittomasta portista en ole astumassa, mutta ylihuomenna pääsemme keveyteen maan ja taivaan välillä, eli kahdeksi viikoksi aurinkoon. En ota arkihuolia mukaani, mutta kirjalliset työt otan. Samoin monta kirjoitustyöhöni liittyvää kirjaa ja tutkimusta, onneksi digitaalisina.

Jos siellä on hyvä nettiyhteys, saatan kirjoittaa matkaraporttia, mutta jos jo hotellitiedoissa varoitetaan hitaasta ja pätkivästä yhteydestä, se tuskin onnistuu. Joulunalushälinästä selviämme näin ainakin melkoisen vähällä.

Voi siis hyvin ja muista, että lähtöpäivämme on myös Anelma Unelma -noidan nimien päivä!

maanantai 23. marraskuuta 2015

Kuin keväällä

Tunne ei suinkaan johdu yksinomaan siitä, että tänäänkin paistaa aurinko. Se on onneksi tänä syksynä jaksanut pitää mielialaa parempana kuin yleensä tähän pimeimpään aikaan. Silti olen alkanut olla hankala asuinkumppani, sillä tulevan kirjan rakenne on askarruttanut jo kauan, ja hermot kiristyneet sitä mukaa.

Olen tässä pohtiessani ehtinyt tehdä jo likipitäen liikaa taustatöitä. Kotona on moni nurkka kohentunut, vanha kikka yrittää rauhoittaa omaatuntoa, kun kirjoittaminen ala sujua. Nyt siihen vihdoinkin pääsen.

Koska:
Viime yön nukuin pitkästä hyvin ja pitkään. Aamulla herätessäni alitajunta oli vihdoin toiminut. Rakenne oli selvänä edessäni, ja ainakin juuri nyt tuntuu, etteihän sitä muuten voisikaan tehdä. Olen lukenut monia korkeakoulujen opinnäytteitä Hilja Pärssisestä, mutta minähän en ole tekemässä tutkimusta. Teen romaania, Hiljan tarinan täytyy tulla siinä kerrotuksi niin kuin minä sen näen.

Jokainen tässä tilanteessa ollut tietää, miten valtavan helpotuksen hetki tämä on. Suuri hankalan näköinen solmu onkin äkkiä auki ja sormet valmiina töihin.

Laulattaa! Sattumalta luin vasta äsken eilisen Hesarin kansisivulla olleen mainoksen "Sydän laulaa" sanoja: "Se laulaa siitä kuinka kaikki järjestyy." Kyllä! - En yleensä katso juuri lainkaan maikkaria, koska korvat eivät kestä mainosten äänen nousua. Varmaankin tätä nyt hoilataan siellä. Minulle riittää tuo ensimmäinen lause vallan hyvin. Ennen pitkää lähes kaikella on tosiaan tapana järjestyä. Ja vaikka se tässä kirjoitushommassa ottaisi aikaa, yleensä se tässäkin tosiaan tapahtuu. Nyt otti vähän tavallista kauemmin, mutta tässä se nyt on.

Laa-la-laa!

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Iloa ja surua

Jaaha, tuskin ehdin kävellä toiseen huoneeseen, kun ihan itse ymmärsin otsikon hölmöyden. Eivät alkuperäisen otsikon iso ja suru ole tosiaankaan mitenkään verrannollisia, vaikka vierekkäin tässä kirjoituksessa ovatkin. Alkuperäinen oli siis Ilo ja suru vieri vieressä. Korjaan!

Välillä tuntuu, että kirjailijat puhuvat tavatessaan ja blogeissaan rahasta aivan liikaa. No, eivät kyllä. Blogeissa ne ehkä nousevat enemmän esiin, mutta tavattaessa ei niinkään. Tietenkin puhutaan murheellisina lukemisen vähenemisestä ja kustantajien tiukentuneista otteista, mutta itse en ainakaan tiedä yhdenkään kirjailijaystäväni ennakkoja, prosentteja, tai käyttöoikeuksista, kirjastokorvauksista, apurahoista ym, eli kirjailijan työstä saamia tuloja. Tietysti muutamat aina näkyvät lehdissä verotuksen valmistuttua, mutta en ole painanut niitäkään mieleeni. Ei yksinkertaisesti kiinnosta.

Sen sijaan kovasti kiinnosti kirjamessuilla Sanaston osastolla saamani aanelonen, jonka toisella puolella oli pallukoina:  Kirjailija luo työpaikkoja. Olen ne tuolla mielen pohjalla jossain tietysti tiennyt, mutta kerralla selkeästi esitettynä ilahduttivat kovasti.

Kirjallisuuden tekijästä lähtee moni työ, ja tässä on luettelo kirjallisuuden luomista työpaikoista:

Kustantamot: kustannustoimittajat, agentit, markkinointi
Kirjapaino
Jakelu, Kirjakaupat
Kirjallisuuden vienti
Kirjastot
Kirjallisuustapahtumat, festivaalit ja messut
TV, radio ja lehdistö
AV-tuotannot: näyttelijät, ohjaaja, tuotanto, markkinointi, elokuvateatterit, muu jakelu
Kirjallisuuden tutkijat
Teatteri: näyttelijät, ohjaaja, tekniikka
Musiikki: säveltäjät, esiintyjät
Muut taiteet

On se vaan aika mahtava lista. Tästä olen iloinen.

Mutta jälleen kerran maailma tulvii hätää. Kauhu on tullut liian lähelle. Ja kuitenkin tämä on pieni tapahtuma verrattuna siihen, mitä Syyriassa tapahtuu kaiken aikaa. En yritä väheksyä Pariisin tapahtumia. Minusta tuskaa ei lasketa määrissä, sillä jokainen julmasti menetetty elämä on yhtä tärkeä. Haluan vain sanoa, että jatkuvia tällaisia kauhuja paenneiden ihmisten auttamisen ei pitäisi olla väärin yhdenkään suomalaisen mielestä.

Ja senkin haluan sanoa, että maailmassa on sittenkin aina enemmän hiljaista hyvyyttä kuin äänekästä pahuutta.

tiistai 3. marraskuuta 2015

Kirjailija elää - niin millä

Jos vastaan heti tuohon otsikon kysymykseen, on selvää, ettei ainakaan kirjatuloilla. Tuntipalkkaa on turha alkaa laskea, mutta oma valintahan tämä on. Jos on, en ole aina varma siitä, miten vapaavalintaista mikään luova työ on. Sitä on silti tehtävä. Eikä suinkaan aina tuskalla ja hiellä, on tässä hyviäkin hetkiä.

Sanasto jakoi kirjamessuilla kiinnostavan pikku tilaston lainauskorvauksista, jotka ovat piakkoin tilillä. Selvyyden vuoksi sanon, että olen kirjastolaitoksestamme hyvin iloinen ja ylpeä. Mitähän meillä olisi ilman sitä, nyt on edelleen aika mukavasti lukeva kansa. Mutta totta sekin toki on, että hyvä kirjastolaitos ilman kirjastokorvauksia saattaa olla melkoinen leivänkaventaja niin kirjailijan kuin kustantajankin kohdalla. Iloitsen silti jokaisesta lainauksesta, sillä luettavaksihan kirjat on tarkoitettu.

Kyllä vain, tilanne on varsin ristiriitainen pienen kirjailijan kannalta. Senpä vuoksi on syytä ottaa esiin se pikku tilasto lainauskorvauksista Pohjoismaissa tänä vuonna, minkä kirjamessuilla sain käteeni.

Lainausluvut nostavat ensimmäiseksi hymyn huulille. Meillä lainataan kirjoja vuodessa reilusti enemmän kuin missään muussa Pohjoismaassa. Suomen ja Tanskan väkiluku on lähes sama, mutta lainojen ero 20 miljoonaa, Ruotsinkin 9,75 miljoonaa asukasta lainaa 5 miljoonaa vähemmän. Norja jää huomattavasti jälkeen kaikista muista, sillä sen 5 miljoonaa asukasta lainaa vajaa puolet meidän lainoistamme.

Luvut ovat Suomi 95, Ruotsi 90, Tanska 75 ja Norja 40 miljoonaa vuodessa.

Sen sijaan lainauskorvaukset menevät reilusti päinvastoin. Suomessa meille maksetaan 8,2, Ruotsissa 15,1, Tanskassa 22 ja Norjassa 12,5 miljoonaa euroa. Iloitse siitä sitten. Tai iloitsen kyllä näiden muiden maiden kirjailijoiden puolesta. Ja haaveilen paremmasta.

Mutta ihan totta, sanokaapa, mitä meillä olisi ilman kirjastoja!

torstai 29. lokakuuta 2015

Blääh!

Olen kyllästynyt blogini tylsään taittoon (ei mitään muminoita siellä muusta tylsyydestä), joten pyysin apua tämän parantamiseksi. Yritin nimittäin vaihtaa kuvaani, mutta hävitin entisenkin. Jotenkin tämä tosin huvittaakin, sillä olen tehnyt vuosia lehtien taittoa, loppuajat siitä tietokoneella. Nyt olen kuitenkin joko laiskistunut tai liian kiireissäni keskittyäkseni asiaan riittävästi. Saa nähdä, mitä saamme aikaan ja milloin.

Helsingin kirjamessukuhinat antoivat taas uskoa lukevaan ihmiseen. 80 000 kävijää ei voi olla väärässä. Koululaiset täyttivät keskuksen torstaina ja perjantaina ja selvittivät kirjallisuuteen liittyviä tehtäviään. Suvi Ahola oli tehnyt siitä kivan jutun Hesariin. Ilahdun aina, kun kirjallisuudesta puhuttaessa nostetaan kunnolla esiin lapset ja nuoret lukijoina. Siellähän ne tulevat aikuislukijat kasvavat.

Tosiasiassa meillä tehdään paljon ja hurjan monenlaista työtä lasten ja nuorten innostamiseksi. Jos kaikki meneillään olevat eri tavat listattaisiin lyhyine esittelyineen yksiin kansiin, opuksesta tulisi aika tukeva. Eikä tätä työtä tehdä suinkaan markkinamielessä vaan halusta antaa heille tämä niin monimuotoinen kirjojen maailma, josta useimmat meistä nauttivat itse päivittäin. En halua edes pientä hetkeä kuvitella maailmaa ilman kirjoja.

Juuri nyt luen kirjaa, joka kertoo hurjasta Stalinin aikaisesta todellisuudesta Neuvostoliitossa. O. W. Kuusisen toinen vaimo Aino Kuusinen tutustui Moskovan aikanaan moneen älykkääseen ihmiseen. Kerran toisensa jälkeen hän toteaa: "Hänkin katosi Stalinin puhdistuksissa." Aino itse oli vuosia vankilassa tai vankileireillä. Niin rakennettiin uutta uljasta maailmaa. Edellinen lukemani kirja oli Hertta, siis Hertta Kuusisen tarina, jonka kirjoittaja on Heidi Köngäs.

Väistämättä nousee mieleen ajatus: Onko ihminen noista ajoista mitenkään viisastunut. Aina lukeminen ei suinkaan ole hauskaa ja mieltä kohottavaa, mutta ajatuksia antavaa se ehdottomasti on.

Mutta nyt: takapihan kaksi jättiläistä, vaahtera ja koivu ovat riisuutuneet. Minun tehtäväkseni jää jälkien korjaaminen. Sinne siis! Lehtikahlaamista on harrastanut vallankin pieni koira, joka melkein hukkuu kasoihin. Tämä kuva tosin ei ole takapihalta, vaan lenkkipolun varrelta.

tiistai 20. lokakuuta 2015

Messuan

Helsingin kirjamessut alkavat jo ylihuomenna. Siellä on niin paljon ohjelmaa, että jokaiselle ei löydy ainoastaan jotain, vaan jopa vähän liikaa. Aina osuu samalle ajalle vähintään kaksi, joskus kolmekin tapahtumaa, joihin haluaisi ehtiä. Mutta samahan se on kaikilla suurilla ohjelmallisilla messuilla, olen kuullut, vaikka itse olen ollut Turun ja Helsingin lisäksi vain Göteborgissa.

Tänä vuonna en ole millään lavalla, mutta sentään kahtena päivänä kustantajan osastolla. Tässä opastus suoraan Robustos Kustannuksen Facebook-sivulta: Robustoksen osasto 6e138 on kätevästi Wine Cornerin ja Helsinki Cafen edessä. Samalla osastolla ovat myös Osuuskumma, Reuna ja Haamu-kustannus. Tervetuloa!

Omat aikani ovat lauantaina kello 15 ja sunnuntaina kello 16. Kerron tietysti viimeisimmästäni, Voidaan kutsua ulkopuolelle lain -romaanista, mutta vastaan kysymyksiin liittyivätpä ne sitten mihin tahansa maan ja taivaan välillä. Edellyttäen, että tiedän edes, mistä puhutaan. Astronomia ja arkeologia esimerkiksi ovat minulle varsin outoja alueita, jos vaikka aloitetaan a:sta.

Tulkaa ihmeessä juttusille. Kirjaakin saa messuhinnalla ja nimikirjoituksen ihan ilmaiseksi kaupan päälle.

Juuri nyt olen lähdössä Lyhdyn, eli Luovan työn tekijöiden ja yrittäjien valtuuskunnan kokoukseen. Lyhdyllä on omat kotisivut, joita jokaisen alalla olevan kannattaa lukea. Siellä kerrotaan koko taiteen kentän kuulumisia, mikä ainakin minulle on ollut silmiä avaavaa. Me käperrymme liian helposti vain oman taiteenalamme asioihin, tai useimmiten ehkä jopa murheisiin. Mutta ei siellä suinkaan vain murheellisia tietoja ole. Katsokaa vaikka, miten iso osa työpaikoista Suomessa on tekijänoikeusaloilla, ynnä paljon muuta hyvää asiaa.

Kävimme maalla panemassa mökin talviteloille. Sain harjoitella lauantaipäivän pienellä käsisahalla sahaamista, sillä iso terve pihlaja oli osunut myrskyn tielle. Kaiken lisäksi runko oli ilmassa ja notkui koko ajan sahatessa, vaikka yritin tunkea tukea alle. Voin vakuuttaa, että pihlaja on kovaa puuta. Kun kerroin siitä ystävälle, hän tiesi, että haravan piikit tehtiin pihlajasta juuri sen kovuuden takia. Uskon. Painavakin se pahus oli. Polku tuli kuitenkin taas vapaaksi kulkea.

Ja ilta palkitsi väreillään.

Nähdään messuilla!

lauantai 10. lokakuuta 2015

Joopa joo, tää on niin helppoo!

Kirjailijan ammatti on yllättävän arvostettu Suomessa. Olisikohan se sitä, jos ihmiset todella tietäisivät, mitä aivan tavallinen, kaikissa parras- ynnä muissa valoissa paistattelemattoman kirjailijan elämä sisältää. Hikeä ja tuskaa? No, joo, jos on hikoileva ja tuskaileva tyyppi, mutta epävarmuutta ainakin, epävarmuutta vähän joka vaiheessa.

Suurin osa ihmisistä tietää työnsä tehtyään, onko tulos hyvä vai huono. Ehkä joku kirjailijakin, mutta epäilenpä, ettei kovin isoa huonetta tarvittaisi niiden kirjailijoiden yhteisessä tapaamisessa. Valitettavasti en siihen kokoukseen kuuluisi.

Oikeastaan tätä kuvaa hyvin se, että kun 2002 kirjani Ei ole minulle suvannot oli ehdolla Finlandia Juniorissa, en hetkeäkään ajatellut saavani palkintoa. Silloin ei epävarmuus vaivannut. Jo ehdokkuus oli odottamattoman hieno juttu. Se, että sain palkinnon, taas oli hyvää tuuria. Olin kirjoittanut historiallisen nuorten romaanin, ja giljotiini, Päivi Lipponen, sattui olemaan historian opettaja. Jokainen viidestä muustakin ehdokkaasta olisi palkinnon ansainnut.

Minkä vuoksi sitten minäkään, kokenut ja monia kirjoja kirjoittanut kirjailija, en osaa arvioida oman työni tulosta? Siksikö, että itse tekeminen kestää niin kauan ja kulkee niin monen vaiheen läpi, että asia jotenkin hämärtyy. Vai siksikö, että itse tietää asiaan liittyvästä historiasta liian paljon. Valtavasti on pitänyt jättää pois, ja se jotenkin vaivaa. Vai siksikö, että toisten mielipiteitä nyt vain yksinkertaisesti ei osaa ruveta edes arvailemaan. Tämä asia kiinnosti minua niin paljon, että sitä oli ruvettava penkomaan, mutta osasinko tuoda sen esille niin, että se kiinnostaa muitakin.

Totuus on lisäksi se, että lukija tekee kirjaa hyvin paljon. Jokaisen edessä on vähän erilainen kirja, lukijan kokemusten ja käsitysten kautta luettu. Jos maailmamme eroavat toisistaan paljon, se voi olla virkistävää lukijan kannalta, tai kaikkea muuta. Tuskastuttavaa, joskus jopa raivostuttavaa.

Onneksi näitä ei kirjoittaessaan mieti. Ei tulisi muuten yhtään mitään! Mutta kun kirja on valmis, miettii liikaakin. Kertokaa ihmeessä, mitä piditte. Aina sitä - ehkä, toivottavasti - voi oppia vähän lisää.

torstai 1. lokakuuta 2015

Hengityksen tasailua



Olo on jo vähän rauhoittunut, mutta hengitys vaatii vielä pientä tasaamista. Sitä ei kuitenkaan voi kovin pitkään harrastaa, sillä eiköhän se kiihdy taas lauantaina. Silloin olen Turun kirjamessuilla, joilta en ole ollut pois kertaakaan. Ei sieltä voi. Minulla ei ole siellä lava-aikaa, mutta olen tavattavissa ja kuultavissa kahdella osastolla.

Klo 12 Suomen nuorisokirjailijoiden osasto A18 Histamiinia lukemassa. Ehkä yritän laulaakin, mutta toivottavasti en.

Klo 13 Robustos Kustannuksen ja parin muun yhteisosastolla A10 kertomassa kirjasta Voidaan kutsua ulkopuolelle lain. Jos siis joku pysähtyy kuuntelemaan tai juttelemaan tai mitä vain, mutta siellä olen ja odotan niin pal kauhiast, että joku tulisi.

Klo 15.50 nuorisokirjailijoiden osastolla Vedetään hatusta. Siellä taas odotan sydän innostuneesti väpättäen myös hatun anteja Mervi Heikkilän ja Merja Mäen kanssa. Heidän sydänväpätyksensä tilaa en tosin osaa arvailla, mutta veikkaan meillä olevan ihan mukavaa.

Ulkona sataa lempeästi. Viime viikolla olin niin rajussa sateessa, että sellaista en ole ennen kokenut. Me olimme veden päällä, mutta lähistön pikku kaupungissa parikymmentä autoa surffaili vuorelta syöksyvän veden mukana alas katuja yhteen läjään. Sade oli onneksi pahimmillaan aamupuolella yötä, joten henkilövahingoilta vältyttiin.

Turussa tavataan!

tiistai 29. syyskuuta 2015

Jännittäminenkö muka loppui

Voidaan kutsua ulkopuolelle lain oli vihdoin perjantaina käsissäni. Kuukausi meni jatkuvassa odotuksessa, en pystynyt edes tänne kirjoittamaan, olinhan jo kertonut tilanteen. Kirja on aika paksu, 401 sivua, sillä teksti on reilun kokoista. Tietenkin tiesin etukäteen sivumäärän, mutta nyt sivut muuttuivat todellisiksi, eivät enää ole kevyitä tietokonesivuja.

Kirjan ulkonäkö on mielestäni onnistunut, henkii jo sisältöä. Sitäkin osasin odottaa. Uskon kuitenkin kannen miellyttävän heti ensi näkemältä muidenkin silmää kuin omaani.

Olen nähnyt ihmisten valittavan jatkuvasti kirjojen tekstien koosta, vallankin vähänkin huonommassa valaistuksessa niitä on usein vaikeaa lukea. Tämä on tietysti yksi osoitus siitä, että väki vanhenee ja näkö heikkenee, mutta se nyt vain on fakta. Kaiken lisäksi tuntuu hälyttävästi siltä, että lukevat ihmiset alkavat olla juuri meitä vanhenevaa joukkoa.

Näin paljon uskallan kirjasta sanoa, mutta sisällön osalta jännitys ei ole yhtään laantunut. Sen verran sentään helpotti, että pystyn taas tekemään taustatöitä seuraavaan. Huoh! Pääsen jälleen keskittymään uuteen ja niiiin kiinnostavaan naiseeni. Välillä sentään vilkaisen huolestuneesti pöydän kulmalla olevan pikkupullon etikettiä. Dublinin lentokentältä tarttui monen kirjailijan mukaan samanlainen pikkupullo: Writer's Tears. Toivottavasti sitä ei tarvitse avata pitkään aikaan. Se on siinä nimittäin siltä varalta, että jos omat kyyneleet vallan vuotavat kuiviin, otan pullon sisällön käyttöön.

Mutta, hei! Ulkona säteilevä syyspäivä, villiviini ikkunani edessä syvän ihanan punaisena, takapihan koivut yhtä kultaa, ja punarinnatkin yhä tiksuttelevat maisemassa. Pikkuinen koira taas lenkkikaverina saan päivittäisen kunnon vauhtilenkkini, ja Voidaan kutsua ulkopuolelle lain on valmiina ja kauniina pöydällä.

Malja kirjoille, syksylle ja onnen pipanoille, ystävät!

sunnuntai 30. elokuuta 2015

Kituviikot meneillään

Nämä ovat aina niitä kirjan kanssa vaikeimpia viikkoja, elämä pelkkää odotusta. Voidaan kutsua ulkopuolelle lain on tulossa pian, sellaisena kuin on, ei ole enää mitään tehtävissä. Sen ilmestymistä odotan, mutta samalla pelkään sen puolesta. Kelpaako se kenellekään, saako se lukijoita, olenko onnistunut kertomaan erikoisen tarinan niin, että se koskettaa: näinkin voi ihmiselle käydä? Aina sitä toivoo, joskus olen joutunut pettymäänkin, niin kuin suurin osa kirjailijoista toisinaan joutuu. Silti työtä vain jatkaa, kun muutakaan ei voi.

Olen sanonut jo monta kertaa aiemmin: rakastan tietojen hakemista ja vallankin niiden löytämistä, rakastan kertomista. Ja tietysti, myös kirjoittamista rakastan. Toivon oppineeni vuosien varrella jotain, mutta omaa työtään on vaikea arvostella. Tai pystyy siihen, mutta vasta vuosien päästä. Siinä vaiheessa, kun omaa kirjaansa lukee kuin toisen kirjoittamaa. Hämmästyy välillä, että näinkö tosiaan olen kirjoittanut. Silloin osaa jo sanoa siitä jotain, en tosin ole varma arvion puolueettomuudesta vielä silloinkaan.

Onneksi juuri tähän hetkeen osui iloinen kutsu haastateltavaksi juuri tästä tulevasta. En tosin pääse tilaisuuteen, olen silloin matkoilla, mutta pyyntö osoitti, että aihe herättää kiinnostusta. Jo siitä olen iloinen. Ja toivon, että pääsen paikalle joskus myöhemmin.

Eiliselle osui myös Tietokirjapäivä ja vierailu Sotkamon kirjastossa kertomassa lähinnä tietokirjojen kirjoittamisesta. Kyllä vain ihmiset ovat paljon välittömämpiä ja puheliaampia Kainuussa kuin täällä pääkaupunkiseudulla. Tilaisuus oli mukava ja lämmin, kaksi tuntia hurahti aivan huomaamatta. Olin etukäteen pelännyt puhuvani siellä itsekseni, mutta kuulijoita olikin juuri sopivasti. Kiitos, ja iloiset terveiset kirjaston väelle!

Jopa Vuokatin-Kajaanin välisellä osuudella syntyi bussikuskin kanssa hauska juttuhetki. En puheluttanut kuljettajaa, en, vaikka kieltolappua ei näkynytkään. Hän jutteli mielellään, niin kuin tietysti minäkin, kun kuski kerran aloitti. Kajaanin torin varrella kioskilla oli oikein pitkä keskustelu tuntemattomien kanssa, ja vielä lentokoneessa stuertti puhu selvää sikäläistä murretta ja oli muutenkin mukava ja hauska.

Tahtoo Kainuuseen pian uudelleen!

maanantai 24. elokuuta 2015

Sähköistä taistelua

Vai onko se taiteilua. Tämä vajaa kolme vuotta vanha koneeni alkoi ryppyillä pelottavassa määrin. Avautui, jos suvaitsi ja pimensi ruudun milloin sille tuulelle sattui. Oli siis pakko tehdä jotain. Ohjeen mukaan vain tehdasasetusten palauttaminen ilmeisesti auttaisi tässä tapauksessa.

Yritin ottaa talteen kaiken tärkeän, mutta näin jälkikäteen huomaan Thunderbirdin häipymisen myötä kaikkien sähköpostiosoitteitteni ja tallennettujen postieni kadonneen. Kuten sähköposti, hävisivät kaikki itse lataamani ohjelmat, muutama niistä töiden kannalta hyvin tärkeä. Jopa Word kuului kadonneisiin.

Ensin Microsoftin kaveri väitti, ettei siellä mahdeta mitään asialle, mutta Microsoftin chatin kaveripa mahtoi. Antoi linkin, jonka kautta Word sievästi palasi kaikkine ominaisuuksineen. Varmuuskopiotikulta se myös otti kiltisti vastaan kaikki vanhat tiedot. Hyvä niin. Jäin vain miettimään, että jos olisin uskonut puhelimen varman tuntuista kaveria, olisin saanut maksaa ohjelmasta toistasataa euroa uudelleen. Ei hyvä niin.

Scriveneriä en ole vielä palauttanut, mutta eiköhän tuokin onnistu. Tikulla kaikki sieltäkin sentään on. Mutta työpäivä tähän on kulunut jo tässä vaiheessa vallan keposesti. Tekniikan kanssa mietin välillä väkisinkin, kumman tässä oikeastaan pitäisi olla palvelija, mutta kumpi sitä lopulta aivan liian usein on.

Tänään puhutaan syntymäpäivistä. Olen kerran sattumalta osunut illallisilla pöytään, jossa vierustoverina oli juuri samana päivänä syntynyt mies. Toisena pöytäkaverina osui olemaan tilastomies, joka osasi kertoa, montako meitä sinä päivänä syntyi. Reilusti alle sata, joten aika pieni todennäköisyys on osua sattumalta samaan pöytään ja vielä kuulla tarkka luku syntyneiden määrästä.

Tämän päivän lopputulema on vanha kunnon: väsynyt mutta tyytyväinen. Se vasta onkin hyvä!



tiistai 11. elokuuta 2015

Kuikan kutsu

Ensimmäisen kerran tänä kesänä saatoimme pitää ikkunoita auki viikonloppuna mökillä käydessämme. Niinpä myös ensimmäisen kerran tänä kesänä kuulin kuikan kutsun kesäyön hämärässä. Se on niin täynnä jotain selittämätöntä salaperäistä kaihoa, että aina sen kuullessani tunnen syvää kiitollisuutta. Päivisin kuikan ääni kuuluu tietysti useinkin, mutta silloin se ei sävähdytä ihan samalla tavalla. Hyvän mielen se silloinkin tekee, totta kai, sillä kuikka on minun sielunlintuni.

Meillä Suomessa luonto on vielä lähellä ja useimmille meistä tärkeä. Siskoni asuu Amerikassa ja kertoi sieltä lastensa leirillä valvojana olleen kokemuksia. Mukana oli esimerkiksi pieni newyorkilaistyttö, joka ei uskaltanut nukkua öisin. Ovessa oli vain yksi lukko seitsemän sijasta ja ympärillä täysin arvaamaton pelottava luonto. Lapsi oli kotonaan vain kaupungissa.

New Yorkissa ja sen lähistössä on aivan ihania puistoja, vettäkin siellä on ympärillä, mutta kuikan huutoa siellä ei koskaan kuule. Siinä syy, miksi en haluaisi asua siellä.

Eivät tämänkertaisen mökkiretken ilon aiheet kuikkaan jääneet. Oli myös laulujoutsenen joiku yössä ja auringonlaskussa rauhallisesti ohi meloskeleva majava ynnä paljon outoja jälkiä puiden juurilla. Haluaisin päästä näkemään myös tämän salaperäisen hiippailijan. Ja tietysti oli oma tänään puoli vuotta täyttävä kääpiösnautserin pentumme, joka nauttii jokaisesta hetkestä maalla.

Kirjoitusaiheet ovat olleet hetken hautumassa. Hyvässä vauhdissa oleva seuraava aihe kiinnostaa tiedon karttuessa aina vain enemmän. Uusi aivan erilainen yhteistyö graafikon kanssa muotoutuu pikku hiljaa ja tekee uteliaaksi. Mihin se retki mahtaa meidät viedä.

Hyväntuuliseksi tekevä seuraavan kirjan ilmestymisen odotus on sentään tällä hetkellä päällimmäisenä. Ehtiikö se mukaan Sotkamoon, jonne olen menossa vierailulle kuun lopulla? Olen siellä puhumassa tietokirjojen tekemisestä lähinnä lapsille ja nuorille, mutta paljon taustatyötä vaatinut aikuisten romaani mahtuu kyllä juttuihin hyvin mukaan. Varsinkin jos se on uudenkarheana kainalossa.

Tässä tämän hetken päällimmäiset. Entä sinulla?

maanantai 27. heinäkuuta 2015

Silmälaseista, kirjoista ja viisivuotiaasta

Haa, ei enää mitään tekosyytä olla kirjoittamatta tänne lievästi laiminlyötyyn blogiini. Taitto tarkastettu pariin kertaan, kantarelleja kerätty, samoin mustikoita, koiraa koulutettu, ommeltu jopa miehen pudonnut nappi. Uudet silmälasitkin ovat nenälläni helpottamassa elämää.

Niin, silmälasit. Minulla on laseissani sylinterikorjaus (toivottavasti tämä on oikea termi), jota on vaihdettava suunnilleen kolmen vuoden välein, sillä virhe silmissäni vaihtaa paikkaa. Joskus olin siitä melkeinpä tyytyväinen, oli aina hyvä syy hankkia uudet lasit, jotka sentään vaikuttavat ulkonäköön jonkin verran. Iloisuus on kuitenkin selvästi vähentynyt tulojen putoamisen myötä. Pokista selviäisin suht pienin kustannuksin, mutta lasit maksavat. Onneksi lasien kanssa näkö on hyvä, joten en sittenkään valita. Maailmassa on niin paljon katseltavaa.

Ja luettavaa, sitäkin on. Paljon. Viimeksi olen lukenut Holmila - Mikkosen: Suomi sodan jälkeen. Pelon, katkeruuden ja toivon vuodet 1944-49. Aika liittyy tulossa olevaan kirjaani, joten tiesin siitä tässä vaiheessa jo huomattavasti enemmän kuin ennen tätä työtäni. Silti kirja antoi vielä paljon uutta.

Tuntuu siltä, että ryhdynpä lukemaan mistä ajasta tahansa, se tempaa aina mukaansa. Kuinka paljon luetusta lopulta jää tarkasti mieleen on epävarmaa, mutta oikea käsitys asioista varmasti vahvistuu. Olen kovasti samaa mieltä tutun sloganin kanssa: Lukeminen kannattaa aina.

Juuri nyt surullisesti esillä oleva Pohjolan lastensuojelulaitos oli muutaman kilometrin päässä kodistani vuoden verran Muhoksella asumisemme aikoihin. Sen nimi oli silloin Pohjolan poikakoti ja sen sanottiin olevan vaikeimpien poikien sijoituspaikka. Olin pikkutyttö ja pelkäsin vähän paikkaa, josta kävimme aina välillä ostamassa kai vihanneksia. Kotona keskusteltiin kovasti pienestä kiltin tuntuisesta viisivuotiaasta pojasta, joka oli talon nuorin asukas. Mitä viisivuotias teki laitoksessa, mitä hän siellä oppisi, minkälaiseksi kasvaisi. Säälin poikaa kovasti. Minkälaiseksi hänen polkunsa tosiaan mahtoi muodostua, nousee aina mieleeni Pohjolan laitoksesta puhuttaessa.

tiistai 14. heinäkuuta 2015

Milloin teksti on valmis, vai onko koskaan?

Olen siis viettänyt lomaa. Lomaa? Mitä on kirjailijan loma. Eikö silloin muka mietitä tekstejä, käydä välillä sormiharjoittelemassa koneella ja taas mietitä?

Kyllä, totta kai. Mutta vähän puolihuolimattomasti sentään. Lauantaina ajoin mökiltä kaupunkiin ilman oikeastaan mitään kunnon syytä. Syy selvisi vasta seuraavana päivänä. Sunnuntaina koneelleni tupsahti taitto, ja sitä olen nyt punakynä kädessä tavannut.

On suorastaan kummallista, miten moneen kertaan luetusta tekstistä näkee viimeiset virheet vasta taitosta. Jos näkee, sillä ainahan ainakin se yksi painovirhe tekstiin jää, lukipa sen miten moni hyvänsä. Ja jos vain yksi, saa olla hyvin tyytyväinen.

Itselläni tilanne on aika hyvä, sillä olen ollut vuosikymmeniä toimittajana ja toimitussihteerinä ja varsin tottunut oikolukemaan tekstiä. Monille kirjailijoille oikolukeminen on tuskan takana ja heitä kohtaan tunnen suurta sympatiaa. Eihän sen oikeastaan pitäisi olla kirjailijan hommaa, niin kuin ei ennen ollutkaan. Vaan nytpä on kaikissa kustantamoissa. Tottahan kustannustoimittajakin lukee, mutta ennen työn tekivät sitä varten palkatut oikolukijat, varsin tarkat sellaiset. Onkohan heitä enää missään?

Toisaalta tämä oikolukemisvaihe on hyvää aikaa. Kirja on jo niin pitkällä, että vaatii enää vain pientä viilaamista, sillä yhä vain tästäkin tekstistä löytyi pari tautologiapaikkaa. Millä konstilla ne ovat siellä piilotelleet, voin vain arvailla. Ja piilotteleeko siellä vieläkin jotain? Uskallanko lähettää tekstin käsistäni, vai vieläkö se pitäisi kahlata läpi ainakin yhteen kertaan? Milloin lapsi on äidin mielestä oikeasti valmis maailmalle, vai onko se vain tyrkättävä sinne ja toivottava, että se pärjää?

Juu, on se. Koskapa omaan tekstiinsä olisi täysin tyytyväinen, ainahan siitä jotain räpellettävää tuntuu löytyvän. Mutta paraneeko se sillä, vai alkaako tuoreus häipyä?

Hätäisiä kysymyksiä riittää, ja silti olo on aika mukava. Tätä se on tässä vaiheessa!

tiistai 23. kesäkuuta 2015

Suulla suuremmalla

Näinkin hienosti sen voi Caj Westerbergin tavoin sanoa:

Kaiken he haluavat jakaa kahteen,
erottaa toisistaan:
itsensä ja maailman,
miehen ja naisen,
elämän ja kuoleman,
aikuisen ja lapsen,
menneen ja tulevan,
rauhan ja sodan,
puheen ja hiljaisuuden,
ruumiin ja sielun,
älyn ja tunteen,
tarpeen ja tyydytyksen,
Jumalan ja Paholaisen,
ostajan ja myyjän,
luonnon ja ihmisen,
alun ja lopun,
ja sinut, sinut.

Näitä siis mietin tänään, maailmaamme, meitä ihmisiä.

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Oikeaa asentoa etsimään!

Aina nuo vanhat tekstit saavat tuntemaan itsensä hyvin hyvin virkanaismaiseksi niukkailmaisijaksi. Olen nyt viimeksi lukenut hengennostatuksia vuosilta 1905 ja 1906.  Tekstit liittyvät naisten äänioikeuteen ja yleensä tasa-arvon toteutumiseen Suomessa. Esimerkiksi lentokirjanen Taisteleville siskoille. Mietteitä äänioikeus-asiasta loppuu: Entistä lujemmin siis käsi kädessä taisteluasentoon!

Wau!

Miten minusta tuntuu, että monessa asiassa olisi tosiaan taas löydettävä kunnon taisteluasento sen sijaan, että purnaamme Facebookissa, jossa se tosiasiassa on aika lailla itsekseen mutisemista. On vain tainnut unohtua, miten asento otetaan.

Vaikka varsin hyvin näen, miten tärkeä on asia ja miten tosissaan lehtisiä on aikoinaan kirjoitettu ja jaettu, nauran aina välillä ääneen. Kielenkäyttö on muuttunut aika tavalla, vaikka itse kieli ei niinkään. Toisaalta  vilpittömästi kunnioitan silloisten puurtajien työtä. Vaikka monissa lähimaissa oltiin edellä naisten kunnallisessa äänioikeudessa, valtiollisen saimme aktivistien suurten ponnistelujen tuloksena. Se tosin ei tullut ensimmäisenä maailmassa, mutta ensimmäiset naiskansanedustajat tulivat. Esimerkiksi niissä matkustusoloissa agitatsioonin tekijät eivät todellakaan säästelleet itseään. He tiesivät oikean taisteluasennon.

Hurjan kiinnostavia ovat sen aikaisia kirjoja ja kirjasia lukiessa tilastotiedot, jotka antavat todellisuuspohjaa väitteille. Vaikka olen paljon lukenut ja kai vähän oppinutkin viime vuosisadan alun tilanteesta, yllätyin taas, miten pieni oli koulua käyvien lasten osuus ja miten suuret erot eri koulumuotojen yhteiskunnan maksettaviksi tulleista kustannuksista.

Kun luen tekstejä aina välillä ääneen miehelleni, hän sanoi minun jo kohta tarvitsevan lipun, jota voisin samalla liehuttaa. Ei hassumpi ajatus. Antaisi varmaan entistä enemmän oikeaa henkeä hihittelyjen sijasta.

sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Enpä tätäkään tiennyt

On tämä Suomen historia sivistysvaltiona vaan melkoisen nuorta, ja aina penkoessani historiaa seuraavaa kirjaa varten törmään uusiin asioihin. Tämä paitsi yllätti, kauhistuttaa edelleen.

Vielä pitkälti 1900-luvun alkupuolella, siis vajaa sata vuotta sitten, vankiloissa oli käytössä raipparangaistus. Myös Hämeenlinnan naisvankilassa se oli. Ja näin se tapahtui:

Vanki sidottiin alastomana kiinni alustaan, hänen suuhunsa tungettiin kapula, ettei huuto kuulu ja päälle heitettiin märkä lakana. Lääkäri, jonka sanotaan suhteutuneen hyvin ikävästi, ylimielisesti ja piittaamattomasti vankeihin, tarttui kiinni vangin ranteesta ilmeisesti tarkistaakseen, ettei nainen vaan kuole käsittelyyn. Sehän olisi ollut vaikea selittää ylemmille vankeinhoitoviranomaisille. Näiden varmistusten jälkeen kaksi miesvartijaa löi rottinkiraipoilla epäilemättä aika estoitta. Kun käsittely oli ohi ja kapula poistettiin suusta, hakatun huuto kaikui joka puolelle vankilassa.

Naisvankila oli tuohon aikaan vanhan linnan kivisen kylmissä ja kosteissa tiloissa. En ole vielä käynyt Hämeenlinnan maakunta-arkistossa, jossa säilytetään vankilan aineistoja, mutta sinne aion. Samalla tietysti käyn katsomassa myös entistä vankilan paikkaa, joka tosin ei enää ole entisessä kuosissaan. Kiviseinät ovat kuitenkin siellä edelleen.

Huhhuh! Aivan liian usein joudun miettimään sitä, mihin kaikkeen me ihmiset pystymme.

maanantai 25. toukokuuta 2015

Kirjoja, silakoita ja perunanituja

Voi blogiparkani. Melkein hylättynä täällä yrittää aina välillä rykiä itseään kuuluviin. On ollut niiin tohinaa. Jos teillä ei pitkään aikaan ole ollut riiviövaiheessa olevaa koiranpentua, voin vakuuttaa sen työllistävän aikamoisesti. Mutta myös hellyttävän ja ilostuttavan, joten saamapuolella tässä sen kanssa ollaan.

Elokuussa ilmestyvä seuraava historiallinen romaanini voidaan kutsua ulkopuolelle lain alkaa olla jo aika hyvin ojennuksessa. Seuraavaksi palstat. Ja tietysti tätä seuraava kirja on aiheeltaan niin äärettömän mielenkiintoinen, että nyt on vuorostaan siihen palo tarttua oikein toden teolla. Aika paljon aineistoa on jo koossa.

Historia on ehtymätön aarrekaivo. Törmään aina johonkin niin innostavaan, että pakkohan sitä on alkaa nuuskia. Ja yleensä nuuskiminen tuo mukanaan halun kertoa asiasta muillekin.

Olin Kirjahyrrän merkeissä lauantaina Velkuan Rysän päällä -tapahtuman kirjailijavieraana. Sää ei tapahtumaa oikein suosinut, kylmä tuuli ja annetut sääennusteet verottivat kansaa, mutta tie Velkualle oli kauneimpia ajamiani. Ja ehkä on hyvä silakoiden seassa muistaa välillä myös kirjojen olemassaolo. Vai onko?

Yöpyminen Naantalin Villa Randalan 1700-luvun puolella rakennetussa pikku tupasessa oli mukava kokemus. Sinne täytyy palata. Historia oikein havisi ympärillä, ja maisemat vieressä nousevalta Kuparivuorelta ovat aina yhtä mahtavat. Onneksi kaikki hotellit eivät ole noita missäpäinmaailmaatahansa persoonattomuuksia.

Pakko kertoa myös yksi hullu juttu: Ryhdyimme eilen perunankasvattajiksi. Kun mies oli helmikuussa joutunut sairaalaan edellisenä päivänä, olin niin sekaisin, että ostin ovella perunoita myyviltä miehiltä 25 kilon säkin perunoita. Meille kahdelle ihmiselle, joilla ei enää ole kylmähuonetta niiden säilytykseen. No, arvaahan tuon, miten siinä kävi. Hyviä olivat, kyllä niitä on vähän ehditty syödäkin, mutta melkoinen osa kasvoi hirmuisia ituja alakerran pimeydestä piittaamatta. En usko, että niin pitkäituiset edes tuottavat satoa, mutta tuonne ne nyt kaivettiin takapihan kukkapenkkiin. Lupaan kertoa täällä, jos saamme ensimmäistäkään mukulaa. Olisihan se kiva kaivaa uusia perunoita suoraan penkistä.

Aurinko paistaa, lintujen äänet täyttävät maiseman, tikka ei onnistunut takomaan pönttömme vahvisteiden läpi tietään kirjosiepon pesään, luonto pursuu heräävää elämää. Juuri nyt tässä hetkessä on hyvä!

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Lukuviikko ja Koiran päivä

Lukuviikko on lopuillaan. Vaikka kaikki viikot ovat yhtäläisiä lukuviikkoja, on tietysti hyvä nostaa lukeminen aina välillä kunnolla esille.

Kävin kouluvierailulla Helsingin Mustakiven ala-asteella ja kieltämättä taas yllätyin.

Opettajat sanoivat, että osui nyt vähän häsläpäivä, kun telkkarin uutisryhmä on täällä haastattelemassa. Selvisi, että haastateltavina oli kolmasluokkalaisia, joille jo opetetaan ohjelmointia. Haastattelu on tulossa englanninkielisiin uutisiin huomenna, 26.4. "Saitteko siis vastata suomeksi?" kysyin. Ei suinkaan. Kolme kolmasluokkalaista haastateltavaa kertoo ohjelmointikoulutuksestaan englanniksi. Kannattaa katsoa ja kuunnella. Jos sattuisi vielä ymmärtämäänkin jotain.

Tällä hetkellä aikani on käytettävä tarkkaan. Teen viimeisiä korjauksia käsikirjoitukseen ja kiittelen tarkkaa kustannustoimittajaani. Niin se vain on, että kun toinen vähän tökkää, vaikka vain viivalla sivun laitaan, virheen huomaa heti. Teksti napakoituu turhien täytesanojen pudotessa pois.

Jännää muuten, miten käsikirjoitukset ruokkivat toinen toisiaan. En ole vähään aikaan koskenut jo aloittamaani seuraavaan työhön, en liioin ajatellut sitä tähän keskittyessäni, mutta pari asiaa on napsahtanut paikalleen pyytämättä ja yllättäen. Odotan jo taas seuraavan kimppuun pääsemistä.

Pelkkä käsikirjoituksen korjaaminen on tuttua puuhaa, mutta nyt on lisänä kymmenviikkoinen Frit. Meillä on Koiran päiväkin taas joka päivä, sellainenkin nimittäin osui tähän viikkoon.

Frit osaa kyllä vaatia, joskus kiljuu ja raapii oveakin, sillä en voi päästää sitä tähän liian monilla sähköjohdoilla somistettuun työhuoneeseeni. En tosin ole koskaan kuullut sähköiskuun kuolleesta koiranpennusta, mutta ihmeesti tuo rykelmä sitä kiinnostaa. Ennen pitkää se tietysti pääsee tänne. Vieressä nukkuva koira antaa parhaan mahdollisen kirjoitusvireen, vakuuttaa nimimerkki "Kokemusta on". Ovi aukeaa kuitenkin vasta kun hampaat ovat vaihtuneet. Ja muuten: lisääntyneestä työstä viis! Niin paljon naurua ja onnea Fritin mukana meille on tullut, että vaaka on vahvasti ilon puolella.

Kevät hiiviskelee lähemmäs, tekee välillä yllätyshyökkäyksiä ja välillä peruuttaa. Se muistuttaa innokasta koiranpentua, tätä tässä:




Miehen parsintataito ihmetyttää Fritiä yhtä paljon kun minua!

Iloista kevääntuloa!

tiistai 14. huhtikuuta 2015

Ihastuttaa ja jännittää

Hupsista! Aika tuntuu melko kiireisen kiiteleväiseltä näinä aikoina. Sairaalasta kotiutunut mies ja viikon meillä ollut koiranpentu takaavat riittävän liikunnan, vaikka lenkeille ehtiminen on ollut heikohkoa. Voisi ajatella, että on parempiakin hetkiä pennun hankintaan, mutta niin ei silti ole. Miten paljon iloa tuollainen nyrkin kokoinen tirviäinen onkaan tuonut taloon! Ei ole kaduttanut hetkeäkään.

Tässä kohdassa kirjainten pitäisi kuitenkin muuttua vähän väriseviksi. Postissa on tulossa viimeiset korjaukset ja huomautukset syksyllä kirjaksi ehtivään käsikirjoitukseen. Ei kuulu olevan paljon korjattavaa, mutta jännittää se silti. Vallankin kun yhteistyökumppani kustantajan puolella on minulle uusi. Toivon ja uskonkin, että yhteistyöstämme muodostuu hyvä. Ainakin Kustannus Robustokselle jo tehneet ovat niin vakuuttaneet, ja sähköpostittelu on ollut lupaavaa. Ei se taida tulla vielä tänään, mutta viimeistään huomenna...

Miten lyhyt ihmisen muisti oikein on, kun kevät pystyy yllättämään joka vuosi. Periaatteessa tietää kuulevansa taas linnunlaulua, mutta ei silti muista, että sitä on niin paljon, niin helisevänä ja niin riemukkaana. Talomme takana on pieni puistikko, ja joskus ihmettelen, miten paljon lintuja niin pieneen oikein mahtuu.

Puistikon reunaa on vaellellut myös pari niin valtavan isoa ja lihavaa cityrusakkoa, että ne tuntuvat pikemminkin jonkun hurjistuneen mielikuvituksen tuotteilta kuin oikeilta. Jos ne olisivat lihansyöjiä, ne tekisivät nopeasti selvää pikku Fritistämme. Mistä voi muuten olla varma, etteivät ne ole jo kehittyneet siihenkin suuntaan? 



Mutta siis: SE on jo postissa. Väriskää kanssani, oi ystävät!

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Blondipassi

 

Olen hosuli, joka jättää pakkaamisen viime tinkaan. Aina. Vaan sittenpä se jonain päivänä kostautuu. Näin kävi:

Pari viikkoa sitten oli edessä lähtö Albaniaan puolen päivän maissa, joten aamulla ei matkalaukussa ollut vielä yhtään tavaraa. Yksi matkakumppaneista soitti huomanneensa miehensä passin vanhentuneen ja miehen syöksyneen Seutulaan pikapassia hakemaan. Passin pitäisi kaiken lisäksi olla voimassa matkan jälkeen kuusi kuukautta, sillä meillä oli välilasku ja muutamia tunteja Istanbulissa. Tämä oli täysin uusi tieto minullekin. "Olipa hyvä, että huomasit ajoissa", kehuin soittajaa.

Puhelun jälkeen iski mieleen epäilys. Ja kyllä, passini ei olisi voimassa edes Albanian vaatimaa kolmea kuukautta, uutta määräystä, jota en ollut huomannut. Vähän kiire siinä tuli minullekin. Pakkaaminen kesti ehkä viisitoista minuuttia, varmuus siitä, että jotain puuttuu aika paljon pitempään.

Yllättävän pian passin saaminen poliisiasemalla kuitenkin onnistui, sillä olin ainoa asiakas. Ja niin minulla sitten oli kädessäni herkän vaaleanpunainen passi, voisi sitä kai blondipassiksikin kutsua. Ja kutsuttiin. Minä sain omani kanssa olla rauhassa, mutta miespuolinen matkakumppani oli jatkuvan ystävällismielisen naljailun kohde. Jokainen vaaleanpunainen vaate ja tietysti huiman korkeakorkoiset vaaleanpunaiset bling-bling-kengät hänen olisi pitänyt piipahtaa ostamaan.

Loppujen lopuksi selvisin pakkauksillani aivan hyvin, mitään lisää ei tarvinnut ostaa. En taida kuitenkaan suositella pakkaamistavaksi. Ihan vain hermojen säästämiseksi. Sen sijaan kaunista, ystävällistä, erittäin edullista, historiantäyteistä ja monin tavoin yllättävää Albaniaa suosittelen
lämpimästi.                                                                                                                                                                                                             


Sinisen silmän lähde on niin häikäisevän sininen, ettei kuva pysty sitä toistamaan. Sinensä se saa syvyyksistä, joihin sukeltajat eivät ole yrityksistään huolimatta päässeet. Luonto ympärillä puolestaan on kosteuden ansiosta monenvihreää ja kukkaloistoa täynnä.
 


Tässä sen sijaan ollaan Gjirokastërissa, josta Ismail Kadare on kirjoittanut Kivisen kaupungin kronikan. Suosittelen, vaikka ei Albanian-matka olisikaan suunnitelmissa. Kadarella on muitakin lukemisen arvoisia kirjoja. Ja kuten kuvasta näkyy, vanha kaupunki on todella kivinen. Sen valtava linna on hyvin säilynyt.







 

Matkan varrella saatoimme ihailla myös pienen ravintolan ali syöksyvää putousta, joka alkoi vuoren seinämästä.


Huomaan aina jälkikäteen, että kuvaan harmillisen vähän ihmisiä. Tässä lähes ainoa tien varrelta kuvattu suurta lammaslaumaansa kaitseva paimen lempeine hymyineen.
 
Jostain syystä en onnistu tällä kerralla kuvien liittämisessä niin, että kokonaisuus näyttäisi edes jotenkin järkevältä. Ei voi mitään, ehkä kohta on aika vaihtaa blogipohjaa.

torstai 12. maaliskuuta 2015

Lukijan puheenvuoro

Sain haasteen kertoa seitsemän elämäni kirjaa Facebookissa. Ensin innostuin, mutta sitten ymmärsin, ettei tuollaisesta voi selvitä millään. Vain seitsemän kaikista niistä sadoista ihmeellisistä kirjoista, jotka aivan varmasti ovat vaikuttaneet elämääni. Ei kai tällaista pitäisi liian tosissaan ottaa, mutta mutta... Mutta kun ei voi olla epäkohtelias niille muille ja nostaa esiin vain seitsemän.

Mitkä sieltä muka nostaisin? Olen lukenut varmasti joka päivä alle kouluikäisestä lähtien. En uskalla yrittääkään laskea, miten monta kirjaa se merkitsee hyvin varovaisestikin arvioiden. Olen nauranut ja itkenyt, ihmetellyt, ihastellut ja kauhistellut. Oppinut hurjasti lukemastani ja halunnut olla oppimatta osan siitä. Vaikuttunut aina uudestaan ja huokaissut, miten joku VOI kirjoittaa näin upeasti. Ja niin tapahtuu yhä edelleen varsin usein.

Hyvään tekstiin ei voi koskaan turtua, sen voi lukea uudestaan ja uudestaan. Olen suunnattoman onnellinen siitä, että kirjojen maailma avautui minulle jo aika pienenä. Ja toivoisin, voi miten toivoisinkin sen avautuvan mahdollisimman monelle mahdollisimman varhain edelleen.

Siitäkin olen kiitollinen, että meillä on niin hieno ja kattava kirjastolaitos kaikkien käytettävissä. Ei anneta sen kutistua, pidetään siitä kiinni sanoin, kirjoituksin ja tarvittaessa vaikka kynsin ja hampain. Eikös ryhdytäkin kehumaan sitä kaikissa mahdollisissa yhteyksissä niin, että sellaisetkin, jotka eivät ole huomanneet sitä pahemmin käyttää, poikkeaisivat sisään vaikka ensin vain uteliaisuuttaan. Ja sellaiset, jotka asiapaperipinojensa keskellä touhutessaan eivät ehdi sitä käyttää, muistaisivat ainakin sen merkityksen meille tavallisille lukijoille ja tekisivät viisaita päätöksiä.

Ei siis seitsemän elämäni kirjaa, vaan lukuisia luettuja kirjoja. Kiitos niistä kaikista!



lauantai 7. maaliskuuta 2015

Hyödyllistä ja hyödytöntä vai päinvastoin

Nyt on täysillä meneillään sijaistoimintoja, ennen kuin uskaltaudun kunnolla kirjoittamaan. Kun enää ei voi terotella kynää, täytyy keksiä muuta. Tällä kertaa voisin jopa sanoa, että onneksi on keksittävä, sillä olen päässyt vähintäänkin viiden vuoden aikomisen jälkeen tyhjentämään vaatekaappejani. Olen tietysti katsonut niihin vakain aikomuksin monet kerrat, joskus jopa tarttunut muutamiin vaatteisiin, enkä sitten kuitenkaan ole raskinut heittää pois ihan hyvää vaatetta, jota saatan joskus vaikka tarvita. Mutta nyt olen saanut täyteen viisi muovipussia ja päättänyt, että viittä täyttä en kaupoista kanna tilalle, aivan varmasti en.

Tähän kohtaan täytyy tosin huomauttaa, että olen niistä kaapeista usein tehnyt löytöjäkin ja tosiaan käyttänyt jotain vuosikymmenen takaista lempivaatettani tyytyväisenä uuden kauden. Joten ei se säästäminen aina täysin turhaa ole, vaikka enimmäkseen tietysti on.

Lukenut sentään olen, enimmäkseen asiaa. Asiattomuuksia lukiessani olen kiinnittänyt huomiota yhteen pikku juttuun, jonka merkityksestä en ole aivan varma. Meille opetettiin aikoinaan kotona ja koulussa, että jos luettelen vaikkapa joukon, jonka kanssa olen tehnyt jonkin työn, muut mainitaan ensin ja viimeiseksi tulee minä. Nykyisin huomaan lähes kaikkien aloittavan minästä. Jotenkin tämä mielestäni liittyy siihen, mikä nousee taas vanhoja tekstejä lukiessani selvästi esiin. Ennen puhuttiin paljon enemmän yhteisestä hyvästä, yhteisöllisyydestä aivan tosimielessä, nykyisin minä tuntuu olevan helposti ensimmäisenä kaikessa ajattelussa ja tekemisessä.

Urbanisoitumisen mukanahan huomattiin jo kauan sitten tulevan sen, että lähipiiri, ihmiset joista todella välitetään ja kannetaan huolta, pienenee. Oma perhe se on jo pitkään ollut monelle kaupunkilaiselle, mutta entä nyt kun yksinelävien määrä kasvaa jatkuvasti. Supistuuko piiri entisestään, onko se ennen pitkää vain minä?

Kumpi näistä tekemisistäni lopulta on tuottanut tulosta, kaappien tyhjennys vai minän pohdiskelu? Pitäisikö sittenkin tyytyä konkreettiseen tekemiseen turhien miettimisten sijasta?

keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Ylös, ylös, ylös!

Edellinen, melko optimistinen mielialani on ehtinyt lysähtää jo muutamaan kertaan. Syy ei ole kirjoittamisessa, jotenkin vain on osunut liian monta ikävää tapahtumaa peräjälkeen. Pienen ajan sisällä sattuneet lompakon nappaaminen repustani, onnistuneet murrot taloyhtiöömme ja vielä lähi-ihmisen sairastuminen  riittävät viemään keskittymiskyvyn nolliin. Aurinkokaan ei ole liikoja paistellut, vaikka juuri nyt vähän yrittelee. Mitenkäs tällaisesta suosta ylös kavutaan?

Tietysti niin, että tapahtuu jotain, joka todistaa, että asiat ovat sentään jo menossa parempaan suuntaan. Eilen tuli yksi hyvin tärkeä liikahdus, tänään toinen. Kyllä tämä siis tästä.

Meillä kevät näyttää etenevän normaalisti, vaikka etuajassa onkin. Sisareni asuu Bostonin vieressä, missä lunta tuli 2,5 metriä. Hän kertoi jalkakäytävien ja katujen keskellä ajokaistan olevan ties millä liuoksilla sulatettuja, mutta katujen varsilla on valtavat lumivuoret. Paikallisessa lehdessä oli ollut kuva bussia odottavista ihmisistä. Heistä näkyi vain pää ja hartiat, muu oli lumivallin takana.

Jos siellä kohtapuoliin tulee hyvin lämmintä, kuten siellä usein tulee aivan äkkiä, kukaan ei tiedä, mitä kaikkea tapahtuu. Eli niin kuin aina on hoettu: Amerikassa kaikki on suurempaa! Nyt jopa lumivuoret ja tulvat niiden jälkeen.

Parasta tuolla murheen laaksossa rämpiessäni on ollut työn tuoma ilo, aina joskus hyvin henkilökohtaisestikin. Sellaisen toi esimerkiksi kuva omasta ukistani nuorena, kauan ennen syntymääni, Sortavalan seminaarin suuren ylpeyden Karjalan köörin eturivissä, niin kovin tyytyväisen näköisenä.

Musiikki liittyy muistoissani ukkiin monin tavoin. Kun nyt ajattelen hänen usein laulamaansa laulua, en ole oikein varma, miten hän itse ahkerana miehenä siihen lopulta suhtautui. Se oli tämä:

Sirkka lauloi lystiksensä
oman intonsa ilosta
huviksensa hyräeli
metisellä mättähällä
simakukkien seassa.

"Mitä laulat laiskajaakko
hullutuksia hyräilet?
Teehän työtä
eihän vatsa
täyty tyhjistä loruista!"
Torui muuan muurahainen
ylen itara itikka.

Lopun ukki lauloi varsin painokkaasti ja ainakin minun mielestäni muurahaiskriittisesti. Joten tällaisia sitä voi joutua pohdiskelemaan kesken ahkeroinnin. Että kumman puolelle ukki lopulta asettui, sirkan vain muurahaisen? Oma puoleni minun on helppo valita.

maanantai 16. helmikuuta 2015

Ajattelevat koneet

Olen huomannut monen kirjoittajan tuskailevan ennakkosyötön kanssa, vaikka toisaalta koneen ehdotukset tietysti myös huvittavat. Itse otan ennakkosyötön päältä pois laitteistani heti kättelyssä. Useinhan laite ei tunnusta edes oikeaksi vähänkin harvemmin käytettyä tai vanhahtavaa sanaa, joten ennakkosyötöstä tulee vain lisähommaa.

Viime vuoden alussa hankitun siivousrobottimme Miinan kanssa huomasin lauantaina laitteiden suunnittelijoiden jo miettivän keinoja, joilla käyttäjä voisi tuntea mahtavuutensa kuin ennen vanhaan rouvat piikojensa kanssa. Miina kieltäytyi toimimasta, valitti vain, ettei näkymä ole oikein selkeä. Etsin apua ohjekirjasta, mutta eipä löytynyt. Lopulta keksin kirjoittaa virhekoodin Googleen. Sieltä löytyikin heti apuvideo, jossa näytettiin, miten Miinaa pitää potkia väkisin eteenpäin, kunnes se ymmärtää, ettei työtä noin vain laisteta. Ja katso, nyt Miina toimii taas. Varmuuden vuoksi on kai syytä kertoa myös, ettei potkimiseni ollut holtitonta ja raivoisaa, vaan pikemminkin kannustavaa.

Onneksi on kuitenkin Miina, sillä kirjoitustyöhöni liittyvien lähdekirjojen ja -tietojen paljous alkaa jo tuntua liialliselta. Kun luen ja luen, teen muistiinpanoja ja kirjoitan Scriveneriin tiedoston toisensa jälkeen, jään aina välillä ihmettelemään: entä sitten. Tiedän varsin hyvin, että valtaosa tästä lukemisesta saa luvan jäädä vain omaksi taustatiedokseni, sillä en ole tekemässä puhdasta tietokirjaa, vaan romaania, jonka ajankuvaan ja tietoihin voi luottaa. Mutta kun aika ja sankarittareni elämä ovat valtavan suuria tapahtumia ja aatteita täynnä, miten ne ikinä voivat näin pienessä päässä jossain vaiheessa järjestäytyä? Ihan totta, tämä alkaa jo tässä vaiheessa huolestuttaa aika lailla.

Vaikka missään nimessä en tietenkään aio luovuttaa. Aurinkokin jo paistaa, eiköhän sieltä virtaile lisää energiaa.

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Vähän ylevyyttä kehiin

Kieli muuttuu ja erityisesti tapa, jolla sanoja käytetään. Vanhoja tekstejä lukiessa naurattaa usein, vaikka ne eivät ole suinkaan naurettaviksi kirjoitettuja. Päinvastoin, juuri tekstin mahtipontisuus ja ylevyys saa tämän päivän lukijan nauramaan, minut ainakin.

Miltä kuulostaa esimerkiksi tämä runoilija Hilja Liinamaan teksti nyt luettuna:

Hän on kuin lintu luotu maailmoja liitämään, rakentamaan pesänsä kukkuloilla ja saamaan ravintonsa hedelmistä ja nupuista, vaihtamaan paikkaa oksalta oksalle. Hänkö olisi vetojuhta auran edessä, isäntäänsä seuraava koira kenties kahleihin sidottava tai pihan varmuutta vartioiva.

Ei, laulaja kuullaan, maailma kuulee... Ken on jumalia muodostanut, meitä niiden luo nostanut tai jumalia luoksemme vetänyt, ellei runoilija.

Kun tuon tosiaan vielä on kirjoittanut varmasti itseään myös runoilijana pitänyt nainen, se tuntuu vielä huvittavammalta.

Silti jotenkin vanha ylevyys ja mahtipontisuus myös liikuttaa, saa aina ainakin vähän tuntemaan itsensä liian arkiseksi. Tämä liittyy samaan kuin äsken lukemani Iltalehden lööpit: Kotien arvot kaikkialla Suomessa laskeneet. En silloin ajatellut ensimmäiseksi asuntoja ja rahaa, vaan aivan muita arvoja. Nimittäin siltä tosiaan tuntuu, etteivät henkiset arvot enää kovin korkeassa kurssissa ole. Kuinkahan paljon sellaisista edes puhutaan, ehditään puhua. Kuuleeko maailma yhä laulajaa? Moniko laulu on kuulemisen arvoinen?

Viime päivinä Facebookissa kiertänyt viiden päivän runohaaste on nostanut esiin monia ihastuttavia ja ajatteluttavia runoja. Enemmän sellaista. Miten jollain tavalla vastaavan idean saisi kiertämään myös lasten ja nuorten keskuudessa tänä kirjan vuonna?

 

maanantai 26. tammikuuta 2015

Taas olen lukenut

Aina välillä eteen osuu teksti, josta vallan ilahdun. Muutaman päivän sisällä niitä on ollut peräti kaksi. Ensin sellainen oli Luonto-lehdessä Pirkka-Pekka Peteliuksen kolumnin tämä kappale:

Olen opetellut tietoisesti olemaan hiljaa luonnon keskellä. Sinne pitää mennä niin kuin kylään, ottaa hattu nätisti kouraan ja istua oven pieleen kuten ennen vanhaan tultiin kylään. Siinä kun istuu hetken hiljaa, niin sinulle tullaan tarjoamaan kahvia ja pullaa."

Koko kirjoitus on lukemisen arvoinen, mutta tuossa kiteytyi omakin suhtautumiseni luonnossa liikkumiseen. Aina kun tapaan luontoretkelle tulleita ihmisiä, jotka täyttävät paikan metelillään, tekisi kovasti mieli mennä heristelemään sateenvarjoa, niin kuin kunnon tuimatädin kuuluu. Seuraavaksi yritän sitten lohdutella itseäni sillä, että onhan heillä sentään yritystä. Mutta aika heikoksi se lohdutus tahtoo jäädä.

Luonto-lehti on muutenkin suosikkiaikakauslehteni mahtavine kuvineen. Viimeisimmässä kerrotaan muun muassa ahman haistavan ruuan kilometrien päähän. Se on täysin käsittämätöntä tällaiselle ihmishajuaistiselle. - Toisaalta onneksi ei tarvitsekaan haistaa kaikkia naapureiden ruokia, jos itsellä on jääkaapissa valinnanvaraa heikonpuoleisesti. - Muistelen hellyydellä Ähtärin eläinpuiston ahmaa, joka istui ylhäällä rinteessä hyvän matkan päässä aidasta. Kun puhelin sille, se tuli aidan viereen kuuntelemaan ja seuraamaan minua koko aidan vieressä kulkemani matkan. Palasin vielä takaisin ja jatkoin juttelua, ja se seurasi tarkkaavaisesti koko ajan.

Toinen ajatuksia vahvasti herättänyt teksti on tämän päivän Hesarissa, jossa Janne Saarikivi kysyy: Onko vapautta, rakkautta tai totuutta olemassa?

Tietenkin kaikki ne ovat yhdelle yhtä ja toiselle toista, kysymys on valtava. Saarikivi antaa hyviä esimerkkejä siitä, miten käsityksemme ovat vahvasti sidoksissa kulttuuriin ja kieleen, miten eri tavoin näemme asiat. Luja usko vain oman totuuden oikeellisuuteen on aina vaarallista.

Kirjoitus herätti paljon kysymyksiä. Kai pyrkimystä, uskoakin parempaan täytyy kuitenkin olla, vaikka se sitten olisi vain oma käsitys muidenkin paremmasta. Kunhan siihen ei liity toisten polkemista ja vahingoittamista. Täydelliseen vapauteen en usko itsekään, mutta sellaiseen uskon, missä mahdollisimman moni  pystyy elämään. Ja rakkautta, on sitä, aivan varmasti, pyyteetöntäkin. Mutta totuus, sen täytyy tosiaan olla hyvin perhe- ja kulttuurisidonnainen. Onneksi sen yleensä lähipiirillä pitäisi olla pitkälti samanlainen, jolloin jokainen tietää sen säännöt.

Kirjallisuus on täynnä näiden isojen asioiden pohdintoja, lukijan omien käsitysten laajentamista. Senkin vuoksi se tässä kansainvälistyvässä maailmassamme on aina vain tärkeämpää.


keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Naisasian ja tasa-arvon lomassa omaa minihistoriaa

Sille nyt vaan ei voi mitään, että tämä meidän maamme historia on todella kiinnostavaa. Joskus suorastaan riemastuttavaa, joskus niin tavattoman surullista.

Nyt luen Elina Kataisen väitöskirjaa Vapaus, tasa-arvo, toverillinen rakkaus, joka on loistavaa, valtavan tutkimustyön perusteella kirjoitettua ja kuitenkin ilahduttavan helppolukuista tekstiä. Opin koko ajan uutta asioista ja henkilöistä, joista olen ollut tietävinäni jotain, mutta en lopulta ole tiennyt juuri mitään. Olen lukenut kirjaa vasta noin neljäsosan ja odotan innoissani mitä kaikkea vielä löydän. Elina Katainen ei suotta saanut viime vuonna Vuoden työväentutkimus -palkintoa. Onnittelut hänelle siitä näin jälkikäteen.

Eilen sain kirjastosta tilaamani Sortavalan seminaarin historiikit, oikein kaksi erilaista. "Oma" Hilja Pärssiseni niistä tietysti löytyi, mutta niin myös ukkini ja isotätini, jo aiemmin täällä mainitsemani ensimmäisiin naiskansanedustajiin kuulunut Hilma Räsänen. Hilma-tädistä minulla on vain muutama hämärä muisto, mutta ukki oli hyvin rakas. "Ikävän nyt kerron teille, mirri sairastui" oli yksi hänen unilauluistaan meille lapsenlapsille. Ukki oli kiertänyt ulkomaita myöten mieskuoron mukana ja lauloi kauniisti ja tunteellisesti.

Näinkin voi siis käydä: teen taustatöitä kirjaa varten ja löydän omaan historiaani kuuluvan rakkaan ihmisen ja monet mukavat muistot. Ei hassumpaa tämäkään. Ukki oli noita vanhanajan kansankynttilöitä, jotka olivat koko kylän sielu. Ukin kautta on ihmeen helppoa samaistua näiltä osin myös samasta Sortavalan seminaarista valmistuneeseen Hiljaan. Ukki oli tosin tyyppinä rauhallisempi ja sovinnollisempi, mutta kyllä kiihkeydelläkin on puolensa. Sitä löytyi Hiljasta ja paljon hän saikin aikaan.

Poikkean nyt näköjään tässä välillä omaksumistani periaatteista puhumalla työn alla olevan kirjan päähenkilöstä jo nyt. Mutta kun päivät täyttyvät näistä, mistäpä sitä muusta. Kuohuva 1900-luvun alku on aikaa, josta voi lukea vuodesta toiseen ja aina riittää uutta asiaa.

Siispä töihin taas. Mitä kaikkea Aleksandra Kollontaihin ja Suomeen taas liittyikään?

tiistai 13. tammikuuta 2015

Hyvät ja pahat

Pariisin tapahtumat ovat nostaneet Facebookissa esiin linkkejä moniin aiemmin julkaistuihin teksteihin. Useimmat ovat ennestään tuttuja, mutta tuntuu, että nyt olen lukenut niitä jo liikaa. Ja ahdistunut. Vahvasti.

En suostu uskomaan, että suurin osa ihmisistä kantaisi jatkuvasti sisällään halveksuntaa ja vihaa. Milloin se kohdistuu toiseen uskontokuntaan kuuluviin, milloin toisenvärisiin, milloin aikuisiin, milloin jopa lapsiin.

Ja sitten mietin taas sitä, miten paljon väkivaltaa lapsikin näkee jatkuvasti televisiosta ja netistä. Videot, pelit, uutiset, sitä on kaikkialla. Kestääkö kehittyvä psyyke sen vaurioitumatta, kestääkö aikuisenkaan? Jossain vaiheessa pantiin esimerkiksi televisioon aikaraja, mitä ennen ei kovin raakaa kuvaa saa näyttää. Onko sellainen vielä, vai eikö siitä kukaan enää piittaa? Ja ikärajahan nyt on vain suositus, jonka aika harvan aikuisen oletan tarkistavan, kun tv on nurkassa auki kaiken aikaa. Jos minä, aikuinen suljen silmäni puoli kuudelta Murdochin murhamysteerien edessä, miltä se lapsesta tuntuu. Vaikka sanon itselleni, että tuo on vain näytelmää ja lavastusta, tiedän sen jäljittelevän todellisuutta. Joka on siellä taustalla.

Vaikka olisin miten ahdistunut, mitä yksi pieni ihminen voi tehdä. Taivastella ja peukutella juttuja ja nähdä painajaisia, mutta ei mitään kunnolla rakentavaa. Kirjoillakin voi vain hirveän vähän, vaikka niiden kautta voi sentään yrittää. Edes sen vähän.

Teen nyt taustatöitä kansaedustaja Hilja Pärssisestä tekeillä olevaan historialliseen romaaniin. Hän oli todellinen tulisielu ja saikin paljon aikaan. On heitäkin onneksi aina ollut ja varmasti tulee aina olemaan. Ehkä yritän lohduttautua tällä: Pahasta puhutaan aina ja suurin otsikoin. Hyvääkin tapahtuu, jatkuvasti sitäkin. On ihmisiä, jotka jaksavat ja tekevät. Juuri nyt tahtoisin nostaa lipun salkoon heidän kunniakseen!



maanantai 5. tammikuuta 2015

Omantunnon tolkuttama

Hups! Huono omatunto on kolkutellut jo pitkään, mutta tänään vasta huomasin, että edellisestä kirjoituksesta on tasan kuukausi. Mitä tämä tämmöinen oikein on. Seli-seli-selityksiä tietenkin on pitkä lista, mutta ketä kiinnostaa! Ei edes minua. Siispä on annettava periksi ja otettava omantunnon huomautukset vakavasti.

Sen verran voin sentään kertoa syistä ja seurauksista, että olen kyllä ahkeroinut täällä koneen ääressä. Kun koiraakaan ei ole enää ulkoilutettavana, pelkään, että alan kasvaa pieniä juuria tähän kirjoitustuoliin. Senpä vuoksi olen jo alkanut tiedustella kääpiösnautserin pentua. Jos siis tiedät mielellään Etelä-Suomessa hyvän kasvattajan, jolle nyt kevään kuluessa on tulossa pentue, otan auliisti vastaan vinkkejä. Vain tummat värit kelpaavat, sillä silloin pentu muistuttaa ulkonäöltään eniten kerry blueta.

Kaksi viimeistämme ovat olleet ihania iloisia ja aktiivisia kerryjä. Päivittäinen reipas lenkki koiran kanssa on hurjan tärkeä koneen ääressä tuhertavalle kirjailijalle. Ja miten monta naurua ja hyvää mieltä koirakaverin kanssa saa. Kaipaan kaikkea sitä.

Seuraava työn alla oleva kirja vaatii taas valtavasti taustatyötä, sillä tulen siinä -20 ja -30-luvuille, jotka ovat olleet aika musta piste historian tiedoissani. Ja huh-huh tuo 30-luku. Tottahan siitä aika paljon tiesin, mutta nyt yksityiskohtia lukiessa en voi kuin järkyttyä. Pelkään kaiken lisäksi, että taas olemme menossa samaan suuntaan: suvaitsemattomuuteen, kahden kerroksen väkeen, silmien sulkemiseen kaikelta muulta omaa etua tavoiteltaessa ja oman totuuden ehdottomuuteen.

Opin mielelläni koko ajan lisää omasta historiastamme, että tietäisin ja voisin välittää edes jotain siitä tiedosta muillekin. Monta kertaa toistettu totuus - ja se tosiaan on totuus - on, että ilman tietoa menneestä emme voi rakentaa hyvää tulevaisuutta. Siihenhän suurin osa meistä kuitenkin pyrkii, niin uskon vakaasti. Muisti, kansakunnankin muisti on vain niin surkean lyhyt. Ja jos ei ole niin kiinnostunut historiasta, että lukisi tietokirjoja, hyvin taustoitettu romaani on hyvä vaihtoehto.

Lastenkirjan tai historiallisen nuortenromaaninkin kirjoittaisin taas mielelläni, mutta niistä ei kukaan tunnu olevan erityisen kiinnostunut. Tarkoitan siis minun kirjoittamanani. Muutamaa ideaa olen tarjonnut, niistä on jopa alkuun innostuttu, mutta lopullinen porras kustannustalossa ei sitten olekaan. Minusta on aina ollut hauskaa vuorotella eri genrejen välillä, mutta hyvä näinkin. Pääasia, että saan tehdä työtä, jota en voi olla tekemättä: kirjoittaa.