perjantai 23. joulukuuta 2011

Nyt se on täällä

Aika ihana asia sittenkin tämä joulu. Hössötystä, tietenkin, kaupallisuutta, paljon, hurjaa onnistumisen vaadetta, kyllä vain sitäkin, mutta pohjalla aina kuitenkin ne tärkeimmät: rakkaimpien, ystävien ja jopa tuntemattomien ajatteleminen ja halu tuottaa hyvää mieltä.

Pidän joulusta. Siihen liittyy meille suomalaisille aika harvinaista kollektiivisuutta, jota tietysti saisi olla enemmän muulloinkin, mutta hyvä että edes jouluna. En halua murista edes siitä, ettei maa tänä vuonna ole valkoinen. Eihän lumi ole sisällä kuitenkaan kuten me joulunviettäjät olemme. Ulkona on sentään jouluvalot, myös naapureiden monenlaiset viritelmät, joita on hauska katsella. Makuja on onneksi niin monenlaisia.

Olen nyt jopa tehnyt vuosien jälkeen itse lanttu- ja porkkanalaatikot ja tänään teen vielä omat piparitkin sekä torttuviritelmät, joissa on enemmän sisällystä kuin voitaikinaa. Tai oikeastaan piparit ovat Sallan reseptillä, johon kuitenkin lisäsin mustapippuria. Minusta piparissa pitää olla ripaus pippuria ennen kuin ne ovat todella hyviä. Sellaisia en enää löytänyt kaupasta.

Tapaninpäivänä Kati-koiramme täyttää 9 v, mikä alkaa olla koiralle hyvähkö ikä, mutta Kati ei anna sen painaa tassujaan. Vien sen päivittäin aukiolle juoksemaan. Päivän onnellisiin hetkiin kuuluu vauhdikkaasti pinkova, peppuaan heittävä ja naurava koira. Meidän joulu-kerrymme.

Maassa ja maailmassa ei ole kaikki hyvin, mutta sitäkään en aio pohtia jouluna kuin kohtuullisessa määrin. Väkisinhän ajatukset välillä pujahtavat omankin maamme lisääntyvään epätasa-arvoon ja omaan voimattomuuteen. Olen löytänyt useita tapoja auttaa ihmisiä kotimaassa ja eri puolilla maailmaa, vaikka ne  kaikki ovat vain pienen pieniä raapaisuja. Jossain vaiheessa ajattelin, että teen sen kaiken vain omaatuntoani tyynnyttääkseni, eikä sillä ole juurikaan merkitystä. Nykyisin olen päätynyt olemaan armollinen itselleni. Parempi tehdä edes jotain kuin vain voivotella.

Tällaisia ajatuksia tänään. Ja sen lisäksi tietysti vilpittömästi toivon jokaisen teistä lukijoista voivan nauttia joulusta. Ollaan hetki hiljaa ja ajatellaan sitä, miten paljon hyvää meillä on. Eikä ole yhtään naiivia kertoa sitä niille, jotka lähellämme ovat.

Hyvää Joulua!

perjantai 16. joulukuuta 2011

Jos et jatka tätä

Yhdessä asiassa en ole viisastunut, vaikka olen kyllä yrittänyt. Mikä on kiertoviestien salaisuus? Enkä nyt tarkoita kauniita mietelmiä tai hauskoja juttuja, vaan niitä joissa luvataan kahdeksan kaunista ja yhdeksän hyvää sille, joka jatkaa viestiä, mutta kauheuksia sille, joka uskaltaa olla niin tekemättä.

Viimeksi saamassani kerrottiin, miten se on pantu alulle jo 50-luvun lopulla ja tuonut aivan ihmeellisiä onnenpotkuja viestin jatkajille. Se on kaiken lisäksi kiertänyt maailman jo ties miten monta kertaa. Hirveät tapahtumat ovat tietenkin osuneet niille, jotka eivät ole sitä jatkaneet. Esimerkkinä oli lapsen syntyminen vakavasti sairaana.

Miten se siis kiersi 50-luvulla? Kirjeitse ilmeisesti. Miten myöhemmin kerrottiin, mitä kaikkea hyvää tai pahaa kierrättäjille tai luopioille oli tapahtunut? Lähetettiinkö perään kirjeitä, jotka sitten seurasivat niitä aikaisemmin lähetettyjä samassa ketjussa? Kuka ne käänsi kaikille maailman kielille vuorollaan?

Sama koskee tietysti myös sähköpostia. Kuka niistä tapahtumista oikein raportoi ja kenelle?

Se, että aivan täysjärkisen oloiset ystäväni niitä jatkavat, on minulle aina yhtä suuri ihme. Jos viestissä on hyviä ajatuksia, nehän toki voi kopioida, mutta ne lupaukset ja uhkaukset. Miksi? Onko taustalla suurimpana pelko, että uhkat käyvät tosiaan toteen? Vai onko siellä sittenkin toive, että se Kaikkein Suurin Onni osuu omalle kohdalle?

Minusta ne ovat puhdasta ihmisten kiusaamista. Voin suorastaan nähdä silmissäni ilkiön, joka sellaista laatii ja hykerrellen lähettää eteenpäin. Sukupuolta sillä tosin ei ole, sillä, kuten jo sanoin, en pysty ymmärtämään edes näiden jatkajaa saati sitten laatijaa.

Pystyykö joku valistamaan?

lauantai 10. joulukuuta 2011

Kaamosta ja kahvia

Ymmärrykseni on lisääntynyt. Olen tajunnut, miksi suomalaiset juovat niin paljon kahvia. Miten tässä pimeydessä muka muuten selviää. Monet teelajit ovat hyvän makuisia, mutta avaavatko ne silmät pimeyden keskellä? Vastatkoon, kenellä on vastaus valmiina.

Olen aina väittänyt, että en kärsi kaamosmasennuksesta, mutta en väitä enää. Työt eivät luista ja on vähän sellainen olo, että mikkään ei oo mittää. Se jiillä alkavakin lähestyy, mutta en vielä suostu edes sanaan. Ehtii siitä vouhottaa aivan kylliksi vaikkapa parin viikon päästä. Pidän siitä kyllä, mutta vain sopivina annoksina.

Tämä oli siis narinaa. Säätä en silti moiti, sillä oikealla pukeutumisella koiralenkit ovat olleet hauskoja. Minulle. Koira sen sijaan yrittää jokaisessa tienhaarassa muuttaa suunnan kohti kotia. Se puistelee itseään ja katsoo minua hetken syyttävästi, ennen kuin suostuu jatkamaan matkaa. Käymme  sanattomia neuvotteluja tuon tuostakin lenkin aikana. Ohimenneestä lievästä lumikerroksesta se sen sijaan nautti täysillä. Kirmaili peppua heittäen ja sukelsi aina välillä kierimään. Sen jälkeen se tuli hetkeksi nauramaan luokseni. Nauroin tietysti minäkin, mutta en sukellellut.

Himpun verran työ on sentään edennyt. Haastattelin loistavaa oman alansa taitajaa seuraavaa lasten tietokirjaani varten. Mutkattomasti ja diivailematta työstään kertovat ihmiset ovat olleet toimittaja-aikani suola ja aina välillä pääsen nauttimaan heistä kirjailijan työssänikin. Omasta työstään innostunut ihminen saa minutkin aina innostumaan. Tulee tunne, että heistä täytyy päästä kertomaan myös muille.

Haastattelin kerran aika monimutkaisen työn taitajaa lähes kahden tunnin ajan. Vaikka olin tehnyt äänityskokeen juuri ennen haastattelua, magnetofoni onnistui tekemään teknisen tempun, jonka ansiosta nauhalla ei ollut mitään. Tuli aikamoinen kiire kirjoittaa juttu muistin varassa. Haastateltava ei korjannut mitään tarkastetuksi lähettämästäni tekstistä. Jos olisin haastatellut työhönsä tympiintynyttä ihmistä, tuskin olisin muistanut paljoakaan oudosta asiasta, jonka oletin tallentuvan nauhalle. Innostunut haastateltava oli tartuttanut intonsa minuun, vaikka tekniikka ei siitä ymmärtänytkään innostua. Tämä pitäisi minunkin muistaa, olipa pimeys ulkona miten syvä hyvänsä.

Kun innostut, niin onnistut on oiva sanonta. Hus, pimeys! Täällä sisällähän on valoa vaikka miten paljon. Ja kaiken lisäksi vanha totuus on sekin, että kun vain alkaa tehdä vaikka sitten rutiinilla, innostus loikkaa mukaan jossain vaiheessa. Sitten sujuu taas. Tiedänkin, mihin ryhdyn ensimmäiseksi. Tästä se taas lähtee!