keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Kiurut ja kuvat

Kevään on täytynyt olla oikein kahlehdittuna talven vangiksi. Nyt se vihdoin on saanut kiemurreltua itsensä vapaaksi, ja voi sitä vauhtia, millä se nyt etenee. Sillä on suorastaan hätä näyttää koko taitonsa kuin nopeutetussa filmissä. Olisi hirmuinen virhe olla juuri nyt jossain ulkomailla, menettäisi liian paljon.

Juuri äsken koiran kanssa lenkillä kuulin kuuden kiurun konsertin. Ne olivat vuoroin maassa ja vuoroin vasten sinistä, valkoisilla pilvillä täplitettyä taivasta, ja voi sitä laulun riemua! Olen asunut tällä alueella jo ennen kaikkien peltojen rakentamista umpeen, ja silloin kiuruja vielä kuuli. Meni monta hiljaista vuotta, kunnes ne löysivät kaatopaikan tilalle tulleen golf-kentän. Muutaman vuoden ajan olen niitä taas kuullut, mutta näin riemukkaan ja moniäänisen konsertin kuulin nyt ensimmäisen kerran elämässäni. Sen se teki, että oma sydänkin on laulua täynnä.

Olen kirjoittanut aikuisten kirjan käsikirjoituksen kertaalleen läpi, tyypit ovat nyt selvät ja faktat  kasassa. Pidän vähän taukoa, ennen kuin aloitan varsinaisen kaunokirjoittamisen, joka ehkä kaikin paikoin ei ole aivan helppoa. Mutta koskas kirjoittaminen on. Monenlaista tekemistä on kertynyt jo pieneksi kiireelliseksi vuoreksi, jota on aika alkaa lapioida matalammaksi.

Sen sijaan hyvinkin riemukasta oli nähdä Laura Valojärven kuvat syksyllä tulevaan Iivari-tonttu karkuteillä -kirjaamme. Ne ovat aivan mahdottomia! sanan positiivisessa merkityksessä. En yksinkertaisesti ymmärrä, miten Laura osaa. Olet varmasti samaa mieltä, kun näet ne.

Eli, kuten näkyy, vaikka jalat osin tuntuvat niin kevyiltä sen vuoksi, että olen voinut siirtyä kevätkenkiin, on siihen vahvasti muitakin syitä. Niin kuin esimerkiksi kiurut ja Laura!

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Runojumppaa

Ajatus- ja kielijumpakseni luen aina aamuisin muutaman runon. Runot ovat siitä mukavia, että samojakin voi lukea aina uudestaan, vaikka hyllyihini on kertynyt  runokirjoja jo melkoinen valikoima. Avaan jonkin niistä satunnaisesti ja otan näin itselleni Päivän sanan.

Tänä aamuna käteen osui Risto Ahtin mainio Täsmällinen selvitys ei mistään. Runossa Henkilöitä ja sivullisia henkilöitä riittää taas ajattelemisen aihetta. Nostan kuitenkin esiin vain itseäni tänä aamuna erityisesti koskettaneet.

Kummallista kyllä ei oteta huomioon, että jokaisen kuulijan on oltava päähenkilö. Olisiko kirjaa kirjoittavan ajateltava, että jokaisen lukijan on samaistuttava päähenkilöön? Niin ainakin useimmiten ajatellaan. Silti ihmisiä kuunnellessani olen ollut huomaavinani, että aika usein joku sivuhenkilö onkin noussut juuri sille lukijalle tärkeimmäksi, eikä se mitenkään ole vähentänyt lukunautintoa.  Samaistumisesta silloinkin on tietysti kyse. Toisin sanoen kirjailijan sivuhenkilöksi ajattelema voi lukijalle noustakin päähenkilöksi, eikä se ole kirjalle miinukseksi. - Ahti pohtiikin runossa: Miten muuten on mahdollista, että on olemassa sivuhenkilöitä?

Toinen kysymys sitten on, voiko lukunautinnon saada vain samaistumisen kautta. Ei varmasti. Taiten kirjoitettu henkilö, jota lukija suorastaan inhoaa eikä varmasti samaistu tippaakaan, saattaa olla varsin vahva ja hyvä kirjallinen hahmo. Pääasia, että hahmo herättää voimakkaita tunteita.

Kaikessa kulttuurissa on kyse ennen kaikkea valehtelemisen kattavuudesta ja sadun monipuolisuudesta. Niin on. Mielikuvien luomisesta, ajatusten herättämisestä, nautinnon tuottamisesta. Mutta valehteleeko luova taiteilija eläytyessään itse siihen, mitä tekee? Sitäkin jäin miettimään.

Varmuuden vuoksi vielä: En analysoi tässä Ahtin runoa, vaan kertaan yhden runon herättämiä muutamia ajatuksia itsessäni. Runo herätti tosin monia muitakin, mutta nyt tyydyin märehtimään hetken vain näitä.

Iloista oloa itse kullekin!

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Teen tai sitten en

Keskustelu kritiikistä on vellonut ilahduttavan vilkkaana. Ja tietysti linjat ovat olleet selvät: kirjoittajat ovat henkilökohtaisesti todenneet kritiikkien vähentyneen huomattavasti, lehtien edustajat taas kertovat niiden ehkä jopa lisääntyneen, mutta ehdottomasti ainakin parantuneen.

Surullisinta näissä keskusteluissa on, että jokainen meistä tietää, miten lopulta käy. Keskustelu vaimenee, lehdistö toimii juuri niin kuin toimii, emmekä me kirjailijat mahda sille yhtään mitään. Julkisesti vannotaan, että hyvä kirja löytää aina lukijansa. Me emme oikein usko siihen - eikä tässä nyt taaskaan omista kirjoista välttämättä puhuta - sillä väkisinkin nousee kysymys: Miten? Mistä lukijat saavat hyvistäkään tiedon, kun vain muutamia muutenkin jo suosittuja mainostetaan ja kritiikit vähenevät vähenemistään.

Näissä oloissa silti vain on elettävä ja kirjoitettava. Useimmille kirjoittaminen ei edes ole mikään vapaan valinnan juttu. Joka tapauksessahan me kirjoitamme, enemmistö leivän vuoksi, mutta kaikki sen kummallisen sisäisen pakon ahdistamana, jolle ei löydy selitystä. Ennen kuin kirja on valmis, on tehty paljon työtä. Yksi arvostamani kriitikko  sanoi kerran, ettei häntä kiinnosta pätkääkään työni määrä vaan laatu. Ei varmaan kiinnosta lukijaakaan, mutta meille sekin on totta. Ja sen työn jälkeen haluaisi  nähdä tuloksen kirjana ja tietää, että sen myös lukija löytää.

Niinkö muka, että kirja ei ole enää oikein juttu? Onhan se, vaikka kuinka monille nyt ja vastaisuudessa. On aikuisille, nuorille ja lapsille. Lapsille luetaan paljon, nuorillekin sitä voisi tehdä yhtä hyvin. Minulla oli työtoveri, jonka perheessä luettiin yhdessä ääneen joka ilta. Luettiin sittenkin, kun lapset olivat jo nuoria aikuisia. Ja kun he nuorina perheinä tulivat kylään, vielä sittenkin luettiin, luetaan varmaan edelleen. Ihailen heitä vilpittömästi.

Aika monenlaisia juttuja voisi tehdä, kun vain tekisimme, emmekä tyytyisi tuhlaamaan aikaamme pitäisi-puhumiseen, tai pikemminkin voihkimiseen. Enkä tässä nyt ole vain syyttelemässä muita, kyllä etusormi osoittaa ihan tänne kirjoittajan suuntaankin. Ai mutta niin, minähän kirjoitan, en ehdi. Siitä se löytyi taas tekosyy olla tarttumatta toimeen. Niin ja toinen juttu: Mitä me sit oikein tehtäis?

maanantai 8. huhtikuuta 2013

Outo on oloni

En ole kirjoittanut viikkoon mitään, en tosiaan yhtään mitään. Niinpä uni tänä aamuna pakeni aivan liian aikaisin, vaikka jäi lyhyeksi. Oli jo ikävä tätä kaunista valkonäppäimistä ystävääni ja pää täynnä käsikirjoitusta. Toinen juttu sitten on, miten hyvin pystyn päätäni purkamaan. Onko se pakkautunut jo liian tiiviiksi, suorastaan mössöksi. Se selvinnee tämän päivän aikana. Minulla on kuitenkin hyvä tunne, että tänä aikana on lopullisesti kirkastunut, miten haluan asian kertoa. Kirjan tyypit ovat jo ehtineet täysin tutuiksi.

Välillä on kirjoittamisestakin varmasti hyvä ottaa pieni tauko, mutta viikko on pitkä aika. Ensin oli pääsiäinen ja heti tiistaina matka Krakovaan. Tarkoitus oli katsella kevätkukkia, mutta sielläkin kevät oikuttelee tänä vuonna. Kukkien sijasta oli lunta, räntää ja vettä. Säät ovat kuitenkin asia, jota on turha ruikuttaa. Ennusteet netissä olivat oikein, meillä oli riittävästi lämmintä ja sateenkestävää vaatetta mukana ja katsottavaa riitti sisätiloissakin, joten hyvä reissu se oli. Ja kaiken lisäksi yllättävän edullinen.

Olen tiivistänyt käsikirjoituksen aikataulua. Yritän saada sen ensimmäiseen lukuun kustannuspäällikölleni jo toukokuun lopussa. Uskon aikataulun onnistuvan, mutta jos ei, paniikkia ei ole. Lopullinen aikataulu selviää vasta silloin, ja niin on hyvä.

Eddan jumalrunot, suom. Aale Tynni
Korkean runo
91.

Puhun totta nyt,
sillä molemmat tunnen,
mies myös voi naisen pettää;
kun me kauneimmin puhumme,
on tarkoitus kieroin
me punomme viisaille paulat.

Ajattelin alkaa kirjan tällä lainauksella. Eikä sitten tällä kertaa enempää.