Ajatus- ja kielijumpakseni luen aina aamuisin muutaman runon. Runot ovat siitä mukavia, että samojakin voi lukea aina uudestaan, vaikka hyllyihini on kertynyt runokirjoja jo melkoinen valikoima. Avaan jonkin niistä satunnaisesti ja otan näin itselleni Päivän sanan.
Tänä aamuna käteen osui Risto Ahtin mainio Täsmällinen selvitys ei mistään. Runossa Henkilöitä ja sivullisia henkilöitä riittää taas ajattelemisen aihetta. Nostan kuitenkin esiin vain itseäni tänä aamuna erityisesti koskettaneet.
Kummallista kyllä ei oteta huomioon, että jokaisen kuulijan on oltava päähenkilö. Olisiko kirjaa kirjoittavan ajateltava, että jokaisen lukijan on samaistuttava päähenkilöön? Niin ainakin useimmiten ajatellaan. Silti ihmisiä kuunnellessani olen ollut huomaavinani, että aika usein joku sivuhenkilö onkin noussut juuri sille lukijalle tärkeimmäksi, eikä se mitenkään ole vähentänyt lukunautintoa. Samaistumisesta silloinkin on tietysti kyse. Toisin sanoen kirjailijan sivuhenkilöksi ajattelema voi lukijalle noustakin päähenkilöksi, eikä se ole kirjalle miinukseksi. - Ahti pohtiikin runossa: Miten muuten on mahdollista, että on olemassa sivuhenkilöitä?
Toinen kysymys sitten on, voiko lukunautinnon saada vain samaistumisen kautta. Ei varmasti. Taiten kirjoitettu henkilö, jota lukija suorastaan inhoaa eikä varmasti samaistu tippaakaan, saattaa olla varsin vahva ja hyvä kirjallinen hahmo. Pääasia, että hahmo herättää voimakkaita tunteita.
Kaikessa kulttuurissa on kyse ennen kaikkea valehtelemisen kattavuudesta ja sadun monipuolisuudesta. Niin on. Mielikuvien luomisesta, ajatusten herättämisestä, nautinnon tuottamisesta. Mutta valehteleeko luova taiteilija eläytyessään itse siihen, mitä tekee? Sitäkin jäin miettimään.
Varmuuden vuoksi vielä: En analysoi tässä Ahtin runoa, vaan kertaan yhden runon herättämiä muutamia ajatuksia itsessäni. Runo herätti tosin monia muitakin, mutta nyt tyydyin märehtimään hetken vain näitä.
Iloista oloa itse kullekin!
Raili, minusta tuntuu, että moni lukija pitää siitä, kun löytyy joku, johon kirjassa voi samaistua tavalla tai toisella. Yksi hyvä esimerkki tällaisesta samaistumishelposta kirjailijasta on minusta Carol Shields. Toisaalta aina ei voi eikä tarvitse samaistua, mutta se kyllä tuo kirjan enemmän liki eli läheisemmäksi. Sitähän voi samaistua varsin uskomattomiin hahmoihin, joita ei aina edes halua muille paljastaa.
VastaaPoistaApua!, olen saanut kaksi uunituoretta runokirjaa, joita tykkään lukea, mutta joista en osaa sanoa mitään. Ei riitä ikinä, että sanoo vain: Minä niin pidän näistä runoista. Runo on kuin toisen salattu tunnetila, joka on vahingossa joutunut tai päässyt paperille, miten sitä sitten voi selitellä...
Mielikuvien luomisen pitäisi olla kirjailijalle itsestään selvyys ja viihdyttämistäkään ei ole lailla kielletty;) Eikös kirjan mekritys olekin joskus ollut viihdyttäminen...joskus taas sivistäminen. Waltarikin lupasi, että 'lukeminen kasvattaa järkeä', joten ei tässä mitään hätää - kai.
♥
Leena, Shields on yksi omiakin suosikkejani. Olen lukenut ainakin melkein kaikki hänen suomennetut kirjansa.
VastaaPoistaJa totta, runokriitikot ovat oma heimonsa. En ikinä pystyisi kritisoimaan runoa, vain nostamaan esiin sen tuomia ajatuksia ja tunteita. Eikä se ole kritiikkiä. Saman runon herättämät tuntemukset ovat epäilemättä varsin moninaiset ja lukijan omasta kokemuksesta riippuvat. Sanot hienosti tuon, mitä runot ovat. Kiitos!