tiistai 28. elokuuta 2012

Eivätkö ne tosiaan huomaa?

Olimme Varsovassa kolmena päivänä nuorisokirjailijoiden ja kotikriitikoiden seurueessa. Kaupunki oli minulle uusi tuttavuus uudelleen rakennettuine vanhoine kaupunkeineen. Paikka oli viehättävä, mutta sittenkin oudostutti. Miksi? Aika suuri osa muistomerkeistämme ja historiastammehan on tosiasiassa uudelleen rakennettua. Samaahan me historiallisten kirjojen kirjoittajatkin teemme koko ajan. Onko siinä nyt sitten suuri ero, että toinen on käsinkosketeltavaa uusvanhaa, jopa kaikkialta Puolasta tuoduista vanhoista tiilistä rakennettua, tai vaikkapa minun päässäni kuviteltua, taatusti huomattavasti enemmän alkuperäisestä poikkeavaa kuin Varsovan vanha kaupunki.

Esimerkiksi inkojen vanhat rakennukset ja linnat Meksikossa ja Guatemalassa olivat nekin suurelta osin uudelleen rakennettuja, mutta niissä oli selvästi merkitty, mikä oli vanhaa ja mikä uutta osaa. Siitä pidin. Ehkä minua tökkikin Varsovassa se, että kaikki näytti liian aidolta. - Tätä kaikkea täytyy selvästikin vielä pohtia. Ja etten antaisi väärää käsitystä kaupungista: se oli kiinnostava käyntikohde, ehdottomasti.

Puolan kirjailijoilla yleensä ja nuorisokirjailijoilla erityisesti tuntuu olevan sama ongelma, mistä ovat valittaneet jo liettualaiset kirjailijat viime vierailulla ja entisen Itä-Saksan puolen kirjailijat Saksan vierailuillani. Sosialistisissa maissa nuorisokirjallisuutta pidettiin hyvin tärkeänä, palkkiot saattoivat olla jopa parempia kuin aikuisille kirjoittavilla. Nyt tilanne on päinvastoin. Julkinen sana ei liioin kritisoi eikä esittele lasten- ja nuortenkirjoja.

Myös meillä on taipumus valittaa nuorisokirjallisuutta näkymättömäksi, vaikka mielestäni kyse on suurelta osin siitä, että muutamat suurimmista päivälehdistämme ovat selvästi vähentäneet nuorisokirjallisuuden käsittelyä. Sen sijaan tarkkaan luettavissa maaseutu- ja paikallislehdissä kritiikkejä edelleen ilmestyy, samoin monissa suurlevikkisissä aikakauslehdissä ja ilmestyyhän meillä useita puhtaasti kirjallisia aikakausjulkaisujakin: Tyyris Tyllerö, Onnimanni ja Virikkeitä kiinnostuneille aikuisille ja Lukukeskuksen Lukufiilis ja Vinski nuorille ja lapsille. Viimemainituissa haastattelijat ja kriitikot ovat juuri niitä, joille kirjat on suunnattu. Uusia aktiivisia kirjablogeja pulpahtelee esiin tuon tuosta. Myös kirjallisuustutkimus käsittelee lasten- ja nuortenkirjallisuutta.

Olen katsellut lasten- ja nuortenkirjallisuuden kenttää jo aika pitkään ja voin vakuuttaa, että sen arvostus on noussut valtavasti 1970-luvulta. Nuorisokirjailijaa pidettiin jonkinlaisena kirjailijaksi harjoittelijana, nykyisin tämä jo ymmärretään omaksi lajikseen kirjoittamista. Varsin suuri osa nuorisokirjailijoista kirjoittaa lisäksi kaikkea muutakin lehtijutuista aikuistenkirjoihin. Kaikissa eri lajeissa on omat vaatimuksensa, jotka joko oivaltaa tai ei. Kaikki vaativat työtä ja tekstin rakastamista, jokaisen lajin kirjoittaja toivoo tulevansa luetuksi.

Tarinan voi kertoa tai tiedon tarjota niin monella tavalla ja niin monenlaisille lukijoille. Juuri siinä piilee ainakin minulle kirjoittamisen viehätys.

maanantai 20. elokuuta 2012

Ruman esineen viehätys

Istun ja ihmettelen posliinista pientä kastelukannua. Ostin sen joskus vuosia sitten Hietaniemen torilta vain siksi, että se oli niin kauhean värinen. Myyjien, äidin ja tyttären, myyntitavarat olivat muuten tyylikkäitä, joskin aika kalliita. Jompikumpi, en vain muista kumpi, loi toiseen voitonriemuisen silmäyksen, kun aloin kaivaa kolmea euroa esiin.

Epäilen, että he olivat ainakin keskustelleet tai ehkä jopa lyöneet vetoa siitä, että sitä ei varmasti kukaan osta. He olivat saattaneet saada sen lahjaksi, ja se oli kauhistuttanut heitä aivan yhtä paljon kuin sen värit kauhistuttavat nyt minua.

Miksi sitten ostin sen?

Luulen melkein, että vain ihmetelläkseni. Aina kun silmäni osuvat siihen, ihmettelen. Mietin, että onko joku maalannut sen vakavissaan vai valinnut tahallaan keskenään sotivia värejä. Jos tekijä on pitänyt sitä kauniina, onko se sittenkin sitä jonkun silmissä? Millä taivaallisella määräyksellä minulla muka on varmuus oman makuni osuvuudesta?

Jos lähden ajatuksesta, että joku on tehnyt tahallaan ruman esineen, voisiko joku kirjoittaa kokonaisen kirjan samalla periaatteella? Onko kukaan kirjoittanut sellaista? Jaksaisiko viedä kokeilunsa niin pitkälle, että tosiaan kirjoittaisi kirjan, vaikka sitten pienenkin, jossa tekisi kaiken päinvastoin kuin itse lukijana haluaisi? En oikein usko enkä ikinä moiseen ryhtyisi, mutta jos joku tietää sellaisen kirjan, tahtoisin lukea sen. Ja ihmetellä.

Tietysti kirjan kirjoittaminen on vähän toista kuin pienen posliinisen kastelukannun maalaaminen. Sen lukeminen olisi myös yhtä turhaa kuin tuon kannun ihmetteleminen. Ja silti se on juuri sellaista turhaa ajankäyttöä, johon on hyvä aina silloin tällöin syyllistyä. Ihmetteleminen yleensäkin on ehdottomasti antoisaa.

Enköhän tuijottele sitä taas tovin.

keskiviikko 8. elokuuta 2012

Mistä niitä aiheita oikein tulee?

Viime viikkoina täällä työhuoneessa on piipahdellut joku laiskiainen. Mitään järkevää se ei ole yrittänytkään tehdä, kunhan haahuillut. Nyt tartuin sitä niskasta kiinni. Ensin huoneen siivousta, outoja löytöjä, jotkut ilahduttavia, monet pois heitettäviä. Alan jo mahtua pöydän ääreen, joten nyt: sormet näppiksille. Aah!

Eilen sain pinon tämän vuoden viimeistä kirjaani. Mennään sirkukseen hehkuu punaisena ja iloisena edessäni. Olen kehunut Laura Valojärveä ennenkin, eikä se toivottavasti tähänkään lopu, mutta siis: pidän hurjasti hänen oivaltavasta tyylistään. Laurasta muutenkin, kyllä!

Olen haastatellut kirjaan monia sirkusesiintyjiä. Vasta noin kuukausi sitten yksi heistä, Marko Karvo, saavutti estraditaikuuden maailmanmestaruuden ensimmäisenä suomalaisena. Mukava asia kirjankin kannalta, sillä tässä hän kertoo hauskan tarinan ensimmäisestä ulkoilmaesiintymisestään. Alusta ne maailmanmestaritkin aloittavat.

Yksi ensi vuonna tuleva kirja on jo pitkällä, mutta seuraava aikuisten kirja vasta pohtimisvaiheessa. Minulla oli jo varma ja kiinnostava aihe luupin alla, mutta sitten jostain mieleeni nousi aivan toinen. Ja eikös tämä toinen tönäise muina aiheina ensimmäisen tieltään ja ala viedä ajatuksiani. Yritin piipittää itselleni järkeä, sillä ensimmäistä aihetta olen mietiskellyt jo muutamia vuosia. Vaan auttaakos tuo. Aihe n:o 2 hallitsee jo täysillä. Kai tässä on viisainta vain nostaa kädet ja antaa sen viedä. Ainakin pitää katsoa, onko se nyt tosiaan niin hyvä kuin väittää olevansa. Mokoma!

Tämä onkin yksi ikuisuuskysymyksiä kirjailijan mielessäni. Usein tuntuu siltä, että aiheet valitsevat minut, enkä minä niitä. Miten se oikein tapahtuu? Miksi joku alkaa kiinnostaa niin paljon, että sitä alkaa vatvoa, kerätä aineistoa, kirjottaa ideanpätkiä muistiin, huomata aamulla, että yöaikaan asia on taas edistynyt? Miten paljon tämä tosiasiassa on omassa vallassa, sillä en minä ainakaan alitajuntaani usko hallitsevani. Se on kummallinen, tahdonvoimastani riippumaton osa minua. Vai onko? Miten paljon tutkijatkaan siitä tietävät?

Ei sillä, että toivoisin aivojen salojen ikinä avautuvan tutkijoille. Tai omien aivojeni itsellenikään. Haluan yllätyksiä elämältä ja omien aivojen tuottamat ovat osa niistä. Siispä tervetuloa, Aihe n:o 2! Aion sittenkin luottaa sinuun.