Olimme Varsovassa kolmena päivänä nuorisokirjailijoiden ja kotikriitikoiden seurueessa. Kaupunki oli minulle uusi tuttavuus uudelleen rakennettuine vanhoine kaupunkeineen. Paikka oli viehättävä, mutta sittenkin oudostutti. Miksi? Aika suuri osa muistomerkeistämme ja historiastammehan on tosiasiassa uudelleen rakennettua. Samaahan me historiallisten kirjojen kirjoittajatkin teemme koko ajan. Onko siinä nyt sitten suuri ero, että toinen on käsinkosketeltavaa uusvanhaa, jopa kaikkialta Puolasta tuoduista vanhoista tiilistä rakennettua, tai vaikkapa minun päässäni kuviteltua, taatusti huomattavasti enemmän alkuperäisestä poikkeavaa kuin Varsovan vanha kaupunki.
Esimerkiksi inkojen vanhat rakennukset ja linnat Meksikossa ja Guatemalassa olivat nekin suurelta osin uudelleen rakennettuja, mutta niissä oli selvästi merkitty, mikä oli vanhaa ja mikä uutta osaa. Siitä pidin. Ehkä minua tökkikin Varsovassa se, että kaikki näytti liian aidolta. - Tätä kaikkea täytyy selvästikin vielä pohtia. Ja etten antaisi väärää käsitystä kaupungista: se oli kiinnostava käyntikohde, ehdottomasti.
Puolan kirjailijoilla yleensä ja nuorisokirjailijoilla erityisesti tuntuu olevan sama ongelma, mistä ovat valittaneet jo liettualaiset kirjailijat viime vierailulla ja entisen Itä-Saksan puolen kirjailijat Saksan vierailuillani. Sosialistisissa maissa nuorisokirjallisuutta pidettiin hyvin tärkeänä, palkkiot saattoivat olla jopa parempia kuin aikuisille kirjoittavilla. Nyt tilanne on päinvastoin. Julkinen sana ei liioin kritisoi eikä esittele lasten- ja nuortenkirjoja.
Myös meillä on taipumus valittaa nuorisokirjallisuutta näkymättömäksi, vaikka mielestäni kyse on suurelta osin siitä, että muutamat suurimmista päivälehdistämme ovat selvästi vähentäneet nuorisokirjallisuuden käsittelyä. Sen sijaan tarkkaan luettavissa maaseutu- ja paikallislehdissä kritiikkejä edelleen ilmestyy, samoin monissa suurlevikkisissä aikakauslehdissä ja ilmestyyhän meillä useita puhtaasti kirjallisia aikakausjulkaisujakin: Tyyris Tyllerö, Onnimanni ja Virikkeitä kiinnostuneille aikuisille ja Lukukeskuksen Lukufiilis ja Vinski nuorille ja lapsille. Viimemainituissa haastattelijat ja kriitikot ovat juuri niitä, joille kirjat on suunnattu. Uusia aktiivisia kirjablogeja pulpahtelee esiin tuon tuosta. Myös kirjallisuustutkimus käsittelee lasten- ja nuortenkirjallisuutta.
Olen katsellut lasten- ja nuortenkirjallisuuden kenttää jo aika pitkään ja voin vakuuttaa, että sen arvostus on noussut valtavasti 1970-luvulta. Nuorisokirjailijaa pidettiin jonkinlaisena kirjailijaksi harjoittelijana, nykyisin tämä jo ymmärretään omaksi lajikseen kirjoittamista. Varsin suuri osa nuorisokirjailijoista kirjoittaa lisäksi kaikkea muutakin lehtijutuista aikuistenkirjoihin. Kaikissa eri lajeissa on omat vaatimuksensa, jotka joko oivaltaa tai ei. Kaikki vaativat työtä ja tekstin rakastamista, jokaisen lajin kirjoittaja toivoo tulevansa luetuksi.
Tarinan voi kertoa tai tiedon tarjota niin monella tavalla ja niin monenlaisille lukijoille. Juuri siinä piilee ainakin minulle kirjoittamisen viehätys.
Kiinnostaisi tietää olisiko sinusta, Raili, hyvä, jos bloggaajat nyt täten päättäisivät että sinun kirjoista ei enää blogata näiden kommenttiesi vuoksi? Eritoten ne blogistit, joilla ei ole tarpeaksi elämänkokemusta tai ammattitaitoa tai suomen kielen taitoa..Vai myönnätkö, että sinua kuitenkin saattaisi pikkuisen harmittaa, jos kukaan kirjabloggaajista ei eikinä mainitsisi sinun kirjoista sanaakaan? Vai haluaisitko diilin, että ed. mainittu joukko saa kyllä mainostaa, muttei kritisoida...
VastaaPoistat. Malla