Yhteiskunnallisuutta nuorten kirjoissa ja itsekritiikkiä

Olin eilen Tampereella Työväen kirjallisuuden päivien paneelissa. Kolmannen kerran järjestettävillä päivillä oli ensimmäisen kerran mukana myös lasten- ja nuortenkirjallisuus. Otsikon Anarkiaa, aatteita ja arjen haasteita alla luvattiin keskustelua lasten- ja nuortenkirjojen yhteiskunnallisuudesta. Puhetta johti Päivi Heikkilä-Halttunen ja me: Siri Kolu, Kari Levola ja minä, keskustelimme. Teltta ei aivan täyttynyt kuten Tarja Halosen avatessa päivät, mutta melkoisesta viileydestä piittaamattomia kuulijoita oli sentään enemmän kuin olin uskaltanut toivoa.

Aihe on vallan monipuolinen ja aika monipuoliseksi muodostui sen käsitteleminenkin. Vaikka ei olisi täysin samaa mieltä Sirin kanssa siitä, että kaikki lastenkirjallisuus on yhteiskunnallista, paljon sitä siinä tietysti aina on. Kirjaperheen rakenteen, aseman ja sijainnin valinta on jo yhteiskunnallisuutta. Lasten kirjoissa se on vielä aika erilaista kuin nuorten kirjoissa.

Tai voisi olla. Aika vähän selkeää yhteiskunnallisuutta mielestäni nuortenkirjoissa juuri nyt esiintyy. Jäin oikein miettimään omalta osaltanikin sitä, mitä kirjoitan nuorille, mitä aikuisille. Aikuisten kirjoissani olen pysytellyt maamme vaikeissa vuosissa 1900-luvun taitteessa ja alkupuolella, ja kun halusin puhua noista ajoista, minulle luonteva valinta oli kirjoittaa aikuisille. Miksi ihmeessä?

Esimerkiksi itsenäistymisemme aikoja ei ole juurikaan nuortenkirjoissa taidettu suoraan kuvata. Sanokaa jos on, haluan heti lukea sen kirjan. Enkä nyt tarkoita, että pitäisi kuvata sisällissodan julmuuksia raaimmillaan, mutta tuonaikainen aatemaailma oli hurjan mielenkiintoista. Sitä oli kiihkeästi puolin ja toisin. Eikä siitä ole annettu oikeaa, mahdollisimman puolueetonta ja lait tuntevaa todistusta, ennen kuin aivan viime aikoina, eikä kovin paljon nytkään.

Juuri muutama päivä sitten Ulkoasiainministeriön ulkoasiainneuvos hyökkäsi Mervi Kantokorven kirjoitusta vastaan, kun Kantokorpi oli pannut "vapaussodan" lainausmerkkeihin puhuessaan Teuvo Pakkalasta. Oikein hätkähdytti se, miten tuollaisessa asemassa oleva Pekka Säilä on historiansa lukenut. Onneksi hän sai jo parin päivän kuluttua kolme erittäin maltillista ja järkevää vastausta. Varsinkin vaikeista ajoista maamme historiassa pitäisi nuorillekin puhua mahdollisimman selvästi ja ilman kovin väritettyjä silmälaseja.

Kasvoin itse perheessä, jonka sukutarinoihin kuuluivat äidin isä ja monet veljet sekä hänen valkoisten tukipisteenä toiminut lapsuudenkotinsa Lappeenrannan vieressä. Vasta opiskellessani valtiotieteellisessä kuulin luennoitsijani puhuvan ensimmäisen kerran siitä, että punaisetkin olivat isänmaallisia ja halusivat kotimaansa parasta. Se oli minulle ällistyttävä ja herättävä huomautus. Mutta olisi se ajatus voinut jo vähän aikaisemminkin nousta esille. Kun joku edes jossain olisi niin kertonut!