Voi, että tämän oman maamme historia on kiinnostavaa! Olisi tietysti monen muunkin maan, mutta kunpa nyt ehtisi tutustua edes osaan omasta. Luen taas tapahtumista, joista tosin voisin tietää, ne eivät ole olleet kätkössä, vaan pikemminkin paljon puhuttuja, mutta joista en silti tiedä mitään. Olen sentään itse jo elänyt noita aikoja.
En ollut kovin kiinnostunut historiasta kouluaikana. Jos puhun luokka-asteista tämän päivän mukaan, yhdeksännellä keksin opettajani ansiosta, että historiassa puhutaan oikeasti eläneistä ihmisistä ja omaankin elämääni vaikuttaneista tapahtumista. Silloin ovi jo vähän raottui. Lukion kahdella viimeisellä Mikkelissä meillä oli ihana historian opettaja. Hän, nainen, käytti kaksi numeroa liian suuria kenkiä, koska "ne ovat niin mukavat jalassa". Historiasta hän kertoi elävästi ja innostavasti. Silloin ovi aukeni jo puoleen väliin. Aloin lukea historiallisia romaaneja aikaisempaa enemmän.
Mikkelissä tosin oli pieniä hankaluuksia kirjojen lainaamisessa. Äidin luokkatoveri kouluajoilta Lappeenrannasta, kirjastonhoitaja neiti Saima Kananen katsoi velvollisuudekseen valvoa lukemisiani. Jos pinossa oli hänen mielestään arveluttava kirja, hän nappasi sen armotta syrjään. Onneksi hän ei ollut aina vuorossa, joten niitä lievästi arveluttaviakin onnistuin aina välillä lainaamaan.
Ilahduin kerran lukiessani Heikki Hietamiehen haastattelua ja kertomusta lapsuuden pelottavasta kirjastonhoitajasta, joka vahti, mitä sai lukea, mitä ei. Sama Saima Kananen oli varjostanut hänenkin lapsuuttaan. Näin aikuisena tietysti ymmärrän, ettei Saimamme suinkaan tehnyt sitä ilkeyttään vaan velvollisuudentunnostaan. Minkälaisia me Heikin kanssa mahtaisimme ollakaan ilman Saima-kirjastotädin huolehtivaisuutta?
Aika moni aine koulussa avautuu tai sulkeutuu oppilaille opettajan myötä. Huh, mikä vastuu heillä tosiaan on! Historia on ehdottomasti yksi näistä. Mutta voisi kai sitä joku muukin innostaa nuorta tutustumaan menneisiin. Riittävän hurjia tarinoita vain kehiin, niin eivätköhän ne pärjää puhtaasti kuvitteellisille kertomuksille. Ja niitä hurjia tarinoita historiassa ainakin riittää.
Kyllä vain, vanhoja kannattaa kaivella. On se vaan niin innostavaa puuhaa!
Suosittelen sinua vain kaivelemaan menneitä! Odotan niin, että tekisit jonkun kirjailijan tai runoilijan elämänkerran tyyliin Hurmion tyttäret tms. Joko Helvi Hämäläinen ja Olavi Paavolainen on läpikäyty. Onerva on. Yrjö Kaijärvi! Uskomaton intohimon runoilija. Ja sitten on tietty Mirkka Rekola...
VastaaPoistaOi, Leena, älä usuta! Uskotko, että oikein kouraisi, kun ajattelin Yrjö Kaijärveä. Runot ovat koskettaneet niin, mutta miehestä en tiedä juuri mitään. En silti taida uskaltaa miehen sisäisten tuntojen kuvaajaksi. Tai mistä sitä tietää, kun en ole kokeillut oikealla suomalaismiehellä. Taidan - ihan sillee salaa vain - alkaa taas tutkiskella asioita noitalkin suunnilta.
VastaaPoistaMaassamme on ollut liian paljon hirmuisen kiinnostavia ja kirjoittamista huutavia ihmisiä ja tapahtumia. Huh, olen kananlihalla!
Hyvä että kaivelet! :) Luin äskettäin Laulun punaisesta huoneesta, ja se oli suunnattoman kiehtova! En edes tiennyt, että täällä on ollut kiinalaisia pakkotyöläisiä.
VastaaPoistaKoulussa historia oli rutisevan kuivaa, pelkkiä päivämääriä ja vuosilukuja piti päntätä ulkoa (eivätkä ne pysy mun päässä), mutta tarinoiden kautta saa tietoakin ujutettua mieliin luontevasti.
Anu, kiitos. Ajattelen usein sitä, miten pieni maa Suomi on, ja silti historiassamme on tapahtunut vaikka mitä. Ihmisiäkin väitetään viileiksi ja rauhallisiksi. Historiamme todistaa vallan muuta.
VastaaPoistaKaiken lisäksi paljon on tapahtunut varsin lyhyessä ajassa. Esimerkiksi eilen luin, että noituuden rangaistavuus poistettiin lainsäädännöstämme vasta vuonna 1998. Aika hurjaa! Tosin miten päin tuon nyt ottaa. Nythän noituus on siis taas luvallista.
Kiitos kirjasta: Laulu punaisesta huoneesta oli kiehtova teos. Lapsuuteni ja nuoruuteni aikaan 1950-luvulla Helsingin Alppilassa asui samassa kerrostalossa perhe, jonka äiti oli puolikiinalainen. Ulkonäkö ei rouvaa armahtanut. Hänestä vihjailtiin. Sanottiin rouvan olevan käärmeensyöjien äpärä. Hän oli syntynyt niiden aikojen jälkeen kun kiinalaiset pakkotyöläiset olivat linnoitustöissä stadin ympäristössä. "Vartti"kiinalaiset pojatkin saivat osansa. Valitettavasti. Heillä ei ollut hyviä ystäviä. Siitä huolimatta, että alueella ei ollut avointa rasismia, oli totuttu moniin eri kansallisuuksiin ja jopa värillisiin jotenkuten.
VastaaPoistaSeppo Jääskeläinen
Kiitos, Seppo J itsellesi. Halusin kirjassani tuoda esille tämänkin: me olemme aina olleet rasisteja, vaikka itse olemme toisin uskoneeet. Se kohdistui jopa karjalaisiin, jotka tunkivat ihmisten maille asumaan ja toivat omia tapojaan mukanaan.
VastaaPoistaOlin kerran työpaikassa, jossa oli monta eteläpohjalaista nuorta naista, mukavia ja fiksuja opiskelijoita. Yksi heistä kertoi, että hänen kotikulmillaan ensin olivat ihmiset, sitten oli pitkä väli ja sitten tulivat mustalaiset. Sen jälkeen oli piiiitkä väli ja sitten tulivat karjalaiset.
Karjalaiset tulivat esimerkiksi pyytämättä kylään, "nuuskimaan nurkkia". Pohjalainen ei ymmärtänyt, että jos Karjalassa ei välillä "piipahdettu" nimenomaan pyytämättä kylään, alettiin epäillä, että nyt on jotain hankausta päässyt syntymään väleihin. Näin pienistä kultturieroistakin voi tulla suurta ymmärtämättömyyttä, saati sitten isommista eri kansojen välisistä.
Yrjö Kaijärvestä tiedetään yllättävän vähän. Eräs blogituttuni on kotoisin samasta pitäjästä, mutta hänenkin tietonsa kai enimmäkseen kuulopuhetta. Toisen käden tietoa.
VastaaPoista