maanantai 26. tammikuuta 2015

Taas olen lukenut

Aina välillä eteen osuu teksti, josta vallan ilahdun. Muutaman päivän sisällä niitä on ollut peräti kaksi. Ensin sellainen oli Luonto-lehdessä Pirkka-Pekka Peteliuksen kolumnin tämä kappale:

Olen opetellut tietoisesti olemaan hiljaa luonnon keskellä. Sinne pitää mennä niin kuin kylään, ottaa hattu nätisti kouraan ja istua oven pieleen kuten ennen vanhaan tultiin kylään. Siinä kun istuu hetken hiljaa, niin sinulle tullaan tarjoamaan kahvia ja pullaa."

Koko kirjoitus on lukemisen arvoinen, mutta tuossa kiteytyi omakin suhtautumiseni luonnossa liikkumiseen. Aina kun tapaan luontoretkelle tulleita ihmisiä, jotka täyttävät paikan metelillään, tekisi kovasti mieli mennä heristelemään sateenvarjoa, niin kuin kunnon tuimatädin kuuluu. Seuraavaksi yritän sitten lohdutella itseäni sillä, että onhan heillä sentään yritystä. Mutta aika heikoksi se lohdutus tahtoo jäädä.

Luonto-lehti on muutenkin suosikkiaikakauslehteni mahtavine kuvineen. Viimeisimmässä kerrotaan muun muassa ahman haistavan ruuan kilometrien päähän. Se on täysin käsittämätöntä tällaiselle ihmishajuaistiselle. - Toisaalta onneksi ei tarvitsekaan haistaa kaikkia naapureiden ruokia, jos itsellä on jääkaapissa valinnanvaraa heikonpuoleisesti. - Muistelen hellyydellä Ähtärin eläinpuiston ahmaa, joka istui ylhäällä rinteessä hyvän matkan päässä aidasta. Kun puhelin sille, se tuli aidan viereen kuuntelemaan ja seuraamaan minua koko aidan vieressä kulkemani matkan. Palasin vielä takaisin ja jatkoin juttelua, ja se seurasi tarkkaavaisesti koko ajan.

Toinen ajatuksia vahvasti herättänyt teksti on tämän päivän Hesarissa, jossa Janne Saarikivi kysyy: Onko vapautta, rakkautta tai totuutta olemassa?

Tietenkin kaikki ne ovat yhdelle yhtä ja toiselle toista, kysymys on valtava. Saarikivi antaa hyviä esimerkkejä siitä, miten käsityksemme ovat vahvasti sidoksissa kulttuuriin ja kieleen, miten eri tavoin näemme asiat. Luja usko vain oman totuuden oikeellisuuteen on aina vaarallista.

Kirjoitus herätti paljon kysymyksiä. Kai pyrkimystä, uskoakin parempaan täytyy kuitenkin olla, vaikka se sitten olisi vain oma käsitys muidenkin paremmasta. Kunhan siihen ei liity toisten polkemista ja vahingoittamista. Täydelliseen vapauteen en usko itsekään, mutta sellaiseen uskon, missä mahdollisimman moni  pystyy elämään. Ja rakkautta, on sitä, aivan varmasti, pyyteetöntäkin. Mutta totuus, sen täytyy tosiaan olla hyvin perhe- ja kulttuurisidonnainen. Onneksi sen yleensä lähipiirillä pitäisi olla pitkälti samanlainen, jolloin jokainen tietää sen säännöt.

Kirjallisuus on täynnä näiden isojen asioiden pohdintoja, lukijan omien käsitysten laajentamista. Senkin vuoksi se tässä kansainvälistyvässä maailmassamme on aina vain tärkeämpää.


keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Naisasian ja tasa-arvon lomassa omaa minihistoriaa

Sille nyt vaan ei voi mitään, että tämä meidän maamme historia on todella kiinnostavaa. Joskus suorastaan riemastuttavaa, joskus niin tavattoman surullista.

Nyt luen Elina Kataisen väitöskirjaa Vapaus, tasa-arvo, toverillinen rakkaus, joka on loistavaa, valtavan tutkimustyön perusteella kirjoitettua ja kuitenkin ilahduttavan helppolukuista tekstiä. Opin koko ajan uutta asioista ja henkilöistä, joista olen ollut tietävinäni jotain, mutta en lopulta ole tiennyt juuri mitään. Olen lukenut kirjaa vasta noin neljäsosan ja odotan innoissani mitä kaikkea vielä löydän. Elina Katainen ei suotta saanut viime vuonna Vuoden työväentutkimus -palkintoa. Onnittelut hänelle siitä näin jälkikäteen.

Eilen sain kirjastosta tilaamani Sortavalan seminaarin historiikit, oikein kaksi erilaista. "Oma" Hilja Pärssiseni niistä tietysti löytyi, mutta niin myös ukkini ja isotätini, jo aiemmin täällä mainitsemani ensimmäisiin naiskansanedustajiin kuulunut Hilma Räsänen. Hilma-tädistä minulla on vain muutama hämärä muisto, mutta ukki oli hyvin rakas. "Ikävän nyt kerron teille, mirri sairastui" oli yksi hänen unilauluistaan meille lapsenlapsille. Ukki oli kiertänyt ulkomaita myöten mieskuoron mukana ja lauloi kauniisti ja tunteellisesti.

Näinkin voi siis käydä: teen taustatöitä kirjaa varten ja löydän omaan historiaani kuuluvan rakkaan ihmisen ja monet mukavat muistot. Ei hassumpaa tämäkään. Ukki oli noita vanhanajan kansankynttilöitä, jotka olivat koko kylän sielu. Ukin kautta on ihmeen helppoa samaistua näiltä osin myös samasta Sortavalan seminaarista valmistuneeseen Hiljaan. Ukki oli tosin tyyppinä rauhallisempi ja sovinnollisempi, mutta kyllä kiihkeydelläkin on puolensa. Sitä löytyi Hiljasta ja paljon hän saikin aikaan.

Poikkean nyt näköjään tässä välillä omaksumistani periaatteista puhumalla työn alla olevan kirjan päähenkilöstä jo nyt. Mutta kun päivät täyttyvät näistä, mistäpä sitä muusta. Kuohuva 1900-luvun alku on aikaa, josta voi lukea vuodesta toiseen ja aina riittää uutta asiaa.

Siispä töihin taas. Mitä kaikkea Aleksandra Kollontaihin ja Suomeen taas liittyikään?

tiistai 13. tammikuuta 2015

Hyvät ja pahat

Pariisin tapahtumat ovat nostaneet Facebookissa esiin linkkejä moniin aiemmin julkaistuihin teksteihin. Useimmat ovat ennestään tuttuja, mutta tuntuu, että nyt olen lukenut niitä jo liikaa. Ja ahdistunut. Vahvasti.

En suostu uskomaan, että suurin osa ihmisistä kantaisi jatkuvasti sisällään halveksuntaa ja vihaa. Milloin se kohdistuu toiseen uskontokuntaan kuuluviin, milloin toisenvärisiin, milloin aikuisiin, milloin jopa lapsiin.

Ja sitten mietin taas sitä, miten paljon väkivaltaa lapsikin näkee jatkuvasti televisiosta ja netistä. Videot, pelit, uutiset, sitä on kaikkialla. Kestääkö kehittyvä psyyke sen vaurioitumatta, kestääkö aikuisenkaan? Jossain vaiheessa pantiin esimerkiksi televisioon aikaraja, mitä ennen ei kovin raakaa kuvaa saa näyttää. Onko sellainen vielä, vai eikö siitä kukaan enää piittaa? Ja ikärajahan nyt on vain suositus, jonka aika harvan aikuisen oletan tarkistavan, kun tv on nurkassa auki kaiken aikaa. Jos minä, aikuinen suljen silmäni puoli kuudelta Murdochin murhamysteerien edessä, miltä se lapsesta tuntuu. Vaikka sanon itselleni, että tuo on vain näytelmää ja lavastusta, tiedän sen jäljittelevän todellisuutta. Joka on siellä taustalla.

Vaikka olisin miten ahdistunut, mitä yksi pieni ihminen voi tehdä. Taivastella ja peukutella juttuja ja nähdä painajaisia, mutta ei mitään kunnolla rakentavaa. Kirjoillakin voi vain hirveän vähän, vaikka niiden kautta voi sentään yrittää. Edes sen vähän.

Teen nyt taustatöitä kansaedustaja Hilja Pärssisestä tekeillä olevaan historialliseen romaaniin. Hän oli todellinen tulisielu ja saikin paljon aikaan. On heitäkin onneksi aina ollut ja varmasti tulee aina olemaan. Ehkä yritän lohduttautua tällä: Pahasta puhutaan aina ja suurin otsikoin. Hyvääkin tapahtuu, jatkuvasti sitäkin. On ihmisiä, jotka jaksavat ja tekevät. Juuri nyt tahtoisin nostaa lipun salkoon heidän kunniakseen!



maanantai 5. tammikuuta 2015

Omantunnon tolkuttama

Hups! Huono omatunto on kolkutellut jo pitkään, mutta tänään vasta huomasin, että edellisestä kirjoituksesta on tasan kuukausi. Mitä tämä tämmöinen oikein on. Seli-seli-selityksiä tietenkin on pitkä lista, mutta ketä kiinnostaa! Ei edes minua. Siispä on annettava periksi ja otettava omantunnon huomautukset vakavasti.

Sen verran voin sentään kertoa syistä ja seurauksista, että olen kyllä ahkeroinut täällä koneen ääressä. Kun koiraakaan ei ole enää ulkoilutettavana, pelkään, että alan kasvaa pieniä juuria tähän kirjoitustuoliin. Senpä vuoksi olen jo alkanut tiedustella kääpiösnautserin pentua. Jos siis tiedät mielellään Etelä-Suomessa hyvän kasvattajan, jolle nyt kevään kuluessa on tulossa pentue, otan auliisti vastaan vinkkejä. Vain tummat värit kelpaavat, sillä silloin pentu muistuttaa ulkonäöltään eniten kerry blueta.

Kaksi viimeistämme ovat olleet ihania iloisia ja aktiivisia kerryjä. Päivittäinen reipas lenkki koiran kanssa on hurjan tärkeä koneen ääressä tuhertavalle kirjailijalle. Ja miten monta naurua ja hyvää mieltä koirakaverin kanssa saa. Kaipaan kaikkea sitä.

Seuraava työn alla oleva kirja vaatii taas valtavasti taustatyötä, sillä tulen siinä -20 ja -30-luvuille, jotka ovat olleet aika musta piste historian tiedoissani. Ja huh-huh tuo 30-luku. Tottahan siitä aika paljon tiesin, mutta nyt yksityiskohtia lukiessa en voi kuin järkyttyä. Pelkään kaiken lisäksi, että taas olemme menossa samaan suuntaan: suvaitsemattomuuteen, kahden kerroksen väkeen, silmien sulkemiseen kaikelta muulta omaa etua tavoiteltaessa ja oman totuuden ehdottomuuteen.

Opin mielelläni koko ajan lisää omasta historiastamme, että tietäisin ja voisin välittää edes jotain siitä tiedosta muillekin. Monta kertaa toistettu totuus - ja se tosiaan on totuus - on, että ilman tietoa menneestä emme voi rakentaa hyvää tulevaisuutta. Siihenhän suurin osa meistä kuitenkin pyrkii, niin uskon vakaasti. Muisti, kansakunnankin muisti on vain niin surkean lyhyt. Ja jos ei ole niin kiinnostunut historiasta, että lukisi tietokirjoja, hyvin taustoitettu romaani on hyvä vaihtoehto.

Lastenkirjan tai historiallisen nuortenromaaninkin kirjoittaisin taas mielelläni, mutta niistä ei kukaan tunnu olevan erityisen kiinnostunut. Tarkoitan siis minun kirjoittamanani. Muutamaa ideaa olen tarjonnut, niistä on jopa alkuun innostuttu, mutta lopullinen porras kustannustalossa ei sitten olekaan. Minusta on aina ollut hauskaa vuorotella eri genrejen välillä, mutta hyvä näinkin. Pääasia, että saan tehdä työtä, jota en voi olla tekemättä: kirjoittaa.