lauantai 20. syyskuuta 2014

Kaikk on niin hiljaa mun ympärilläin

Heräsin tässä taannoin outoon tyhjyyden tunteeseen. Syy selvisi hetken miettimisellä. Messukuhina on jo alkanut puheissa ja kirjoituksissa, mutta minulla ei ole siinä, ei Turussa eikä Helsingissä, mitään osuutta. Syykin on selvä. Kaksikymmentä vuotta sitten, 1994, on viimeksi ollut vuosi, jolloin minulta ei ole tullut kirjaa.

Turun messuilla olen ollut joka syksy niiden alusta asti. Kuuluin jopa johonkin suunnittelujoukkioon, joka kokoontui ennen ensimmäistäkään messua. En yritä kertoa, että Turun kirjamessut ovat oikeastaan omaa aikaansaannostani, vaan että jonkinlaista hellyyttä niitä kohtaan olen aina tuntenut. Saapa nähdä, maltanko lopulta pysyä kokonaan pois, vai piipahdanko edes jonain päivänä. Mitään ohjelmaa minulla ei siellä kuitenkaan ole.

Se, että kirjaa ei tule yhtenä vuonna, ei tietenkään ole mikään ongelma. Töitähän minä teen innostuneesti koko ajan, siinä en tunne tyhjyyttä. Oikeastaan päinvastoin. Taitaa olla pikemminkin hyvä, että kahdenkymmenen vuoden jälkeen on pieni tauko. Ja silti täytyy tunnustaa, että tuntuu aika oudolta. Että pitäisi ikäänkuin puolustella sitä, että ei ole saanut kirjaa aikaiseksi.

En puolustele. Historiallisissa kirjoissa on melkoinen taustatyö. Aina välillä ajattelen, että teen sitä turhankin paljon. Mutta toisaalta, se on niin hurjan mielenkiintoista, miksi en siis tekisi. Kaikkein useimmin yllätyn siitä, miten samoista asioista kuin nyt puhuttiin jo sata vuotta sitten. Ja miten viisaita ajatuksia ihmisillä silloin on ollut. Mutta missä on tulos?

No joo, onhan jotain kehitystä aina tapahtunut, mutta paljon enemmän olisi voinut tapahtua. Vaikka olisimmeko me sen onnellisempia silloinkaan, se onkin sitten toinen juttu. Uruguayn vasta täällä vieraillut presidentti José Mujica sanoi, että köyhä on se, joka tarvitsee paljon. Ja mehän tarvitsemme. Koko ajan lisää ja lisää. Sitä pidetään välttämättömänä talouden pyörittämiseksi. HUOH!

Miksi muuten näin synkeitä tänään, kun kuitenkin aamulla koin hyvin onnellisen hetken. Meloin kajakillani maitosumussa. Oli hiljaista, vain kaarne kronkkui seuraa itselleen. Vesikin näytti aivan valkoiselta, se heijasteli vain sumua. Aurinko oli jo noussut, ja vähitellen maisema laajeni, mutta vain hyvin vähitellen. Kauneus oli vahvasti läsnä.

lauantai 13. syyskuuta 2014

Sienet, sienet, ne sekoittaa mun pään

Olen tietysti kuullut sienistä, jotka sekoittavat pään ja nyt myös kokeillut monia. Viime aikoina metsä on tulvinut herkkutatteja, lampaankääpiä, kantarelleja, kehnäsieniä ja tänä vuonna on taas noussut männyn tuoksuvalmuskaakin eli japanilaisten suuresti himoamaa matsutakea. Sienipaljous totisesti sekoittaa pään, ja kuivatut sienet täyttävät hyllyt. Äsken piti rientää ostamaan uusi pieni arkkupakastinkin, että talviset nautiskelut ovat turvattuja.

Viime yönä katselin sängyn päällä olevasta kattoikkunasta paljon mainostettuja revontulia. Näkyivät, siis mökillä Mäntyharjussa, mutta värittöminä. Leimahtelivat ne kuitenkin yli taivaan ja tekivät mielen iloiseksi. Nehän ovat kuin revon hännän huiskauksia taivaankannen laidasta laitaan. Harvemmin me etelän ihmiset niitä näemme.

Tänään oli vähän hankalampi R-kioskikäynti. Miehen passi oli noudettavissa sieltä. Ensimmäisellä kierroksella häneltä puuttui tarvittava henkilöllisyystodistus, ajokortti ei kelpaa. Minä hain oman passini kotoa ja sain häneltä valtakirjan, mutta silloin olikin jo Vuosaaren Columbuksessa päällä hälytys. Hälytysääni oli kova käytävällä R-kioskiin mennessäni, mutta itse äRrässä sitä ei kuulunut yhtään. Pienen odottelun jälkeen sain passin, ennen kuin poistuin viimeisenä asiakkaana henkilökunnan mukana ulos. En tiedä, mistä oli kyse, mutta selvä savun haju alkoi tuntua ennen poistumista. Miehellä on nyt kuitenkin passi, joten loppu hyvin ainakin siltä osin.

Tällä kerralla ei siis mitään kirjoitusrintamalta, mutta kohta sienet ovat säilössä ja muut työt voivat jatkua. Sienten poiminta antaa ajatuksille vapaat reitit, joten aina niiltä retkiltä pari uutta ajatusta löytyy. Sieniä ja uusia oivalluksia meistä itse kullekin!


maanantai 1. syyskuuta 2014

Mitä enemmän luen, sitä vähemmän tiedän tietäväni

Oikeastaan en pysty tänään kirjoittamaan. Oikean käden peukalo ja nimetön turpoavat juuri nyt kilpaa. Poimin kaksi omenaa puusta, ja kummankin näkösuojassa olevalta puolelta pisti ampiainen. On ne vekkuleita!

Lauantainen vierailu Kuhmoisissa sai mielen iloiseksi. Kunta ei ole suuren suuri, mutta siellä on toimivia ja mukavia ihmisiä. En ollut koskaan nähnyt Histamiinia oikein kankaalta, ja tosi hyvältä näytti. Minulle on ollut jotenkin luontaista katsoa filmejäkin tv:stä, sillä viisi vuotta töitä television äänitarkkailijana opiskeluaikana opetti katsomaan ohjelmia pieneltä ruudulta. Mutta onhan tietysti aivan toista katsoa "omaa" tv-ohjelmaakin isolta kankaalta. Hauska kokemus.

Kuulun itse tietysti joukkoon, joka aloitti koulun aina syyskuun ensimmäisenä, jos se ei sattunut sunnuntaiksi. Ja kun äiti oli opettaja, koko perhe palasi ruotuun samana päivänä. Isä oli yksityisyrittäjä, joten hänen lomansa olivat milloin olivat, lähinnä silloin, kun ryyppyputki osui päälle. Niitä ei siis laskettu. Nytkin tuntuu vahvasti siltä, että loma on loppu, ja työt alkaneet. Olen tehnyt töitä aika veltosti kesän mittaan, joten syytä on alkaakin.

Tilasin juuri Antikvariaatti nettidivarista taas yhden kirjan, joka on pakko saada oikein omaan kirjahyllyyn. Yksi kamari - kaksi sukupuolta, Suomen eduskunnan ensimmäiset naiset -tietokirjan pitäisi oikeastaan kuulua jokaisen suomalaisen kirjastoon. Täyttä ja aivan hirveän mielenkiintoista asiaa eri henkilöiden kirjoittamina. Tästäkin asiasta luulin jo jotain tietäväni, mutta se oli täydellinen harhaluulo. Yleensä näissä tilanteissa oppii ainakin sen, että mitä enemmän luen, sitä vähemmän tiedän tietäväni. Eikä tätä ole edes vaikeaa tunnustaa.

Huomenna pääsen vihdoinkin mökille ja sieniä jahtaamaan. Onneksi olen aika tasakätinen, joten jos oikea on huomenna kokonaan pois pelistä, vasen toimii. Pidä sinä tervettä peukkuasi minulle: Minun on saatava herkkutatteja aina kuivuriin asti!!! Tämä ei ole ahneutta,vaan oikeaa luonnon antimien nauttimista. Eikö vaan?