lauantai 28. tammikuuta 2012

Histamiinin itsenäiset retket

Olen jo moneen kertaan matkan varrella ehtinyt pohtia sitäkin, miten minun aivoituksistani syntynyt hahmo, Histamiini, on lähtenyt aivan omille retkilleen. Jossain vaiheessa sille ilmestyi useammankinlaisia sivupersoonia, joista olisin voinut vaikka närkästyä, jos ei olisi naurattanut.

Ensin tietysti Raninin Matti antoi sille ihanasti omaa persoonaansa televisiossa. Ja siivet, niin voin rehellisesti sanoa. Jossain vaiheessa kuulin, että sitä käytettiin paljonkin erilaisissa esityksissä, niin kuin hahmoja usein käytetään, täysin, no sanotaan nyt vaikka nätisti, että luovasti. Joku aivan ilmeisesti teini-ikäinen kaveri loi Histamiinille nettisivun, joista ei seksiä puuttunut, jne. En silti varmasti tiedä kuin pienen osan siitä, missä kaikkialla se on haahuillut.

Kuten arvata voi, minua ilostuttaa suuresti se, että Histamiinin fani-sivu Facebookissa rikkoo tuossa tuokiossa 20 000 rajan. Juuri tätä kirjoittaessani sivulla on 19 975 tykkääjää. Aika hurja juttu! Julistankin nyt kilpailun siitä, kuka arvaa lähimmäs hetken, jolloin 20 000 tulee täyteen.  Palkinnoksi lähetän viimeisimmän Histamiini-kirjan, Histamiinin luolaseikkailun, joka ilmestyi tässä kuussa.

Histamiini kanssa olenkin ikuisen kysymyksen ääressä. Mikä antaa jollekin hahmolle näinkin pitkän elämän, sillä Histamiini täyttää nyt keväällä jo 33 vuotta. Sen ensiesiintyminen oli Kukkaset-sarjan välijuontajana yhdessä Eija Ahvon kanssa 1979. Mutta vaikka en vastausta tiedäkään, vilpittömän iloinen voin silti olla. Ja olen myös!

Mutta siis, milloin Histamiinilla tulee 20 000 tykkääjän raja täyteen, tunnin tarkkuudella. Vastaukset tänne tai FB:n puolelle!

tiistai 24. tammikuuta 2012

Minne talletat ideasi?

Kotona taas. Lumikin oli poissa ollessani löytänyt tienoomme, joten kaunista on. Ja valoisaa. Taas jaksaa olla ja kirjoittaa. Aurinko tosiaan auttoi aivan ratkaisevasti. Pilleripurkin sijasta siis aurinkoon, jos hengittäminen alkaa käydä liian vaikeaksi. Enkä nyt tarkoita astmaa tai muita keuhkovaivoja vaan henkistä tilaani, joka alkoi jo vaivata kaikin tavoin.

Muiden ajatuksia lukiessani huomaan usein monien kirjailijakollegoiden tekevän ahkerasti muistiinpanoja. Toiset kantavat pientä muistikirjaa aina mukanaan ja hukkaavatkin niitä aina silloin tällöin.

Itse luotan vain omaan muistiini ja idean vahvuuteen. Varmasti olen unohtanut vaikka kuinka paljon hyviä tai hauskoja juttuja, jotka ne keksiessäni tai kuullessani olen ajatellut ottaa mukaan johonkin sopivaan yhteyteen, mutta mitä siitä! En kirjoita edes suuria ideoita muistiin, vaan annan niiden rauhassa muhia. Olen nimittäin vakaasti sitä mieltä, että vahva ja toteutuskelpoinen idea pitää kyllä huolen itsestään. Jos se ei vain jätä rauhaan, vaan panee lopulta kirjoittamaan vaikka vuosien kuluttua, vasta silloin se on sen arvoinen. Eikä tähän tietenkään ole muuta kuin tunnesyy. Varmaan juuri paras ideani onkin onnellisesti unohtunut tai siirtynyt vaivihkaa jonkun toisen kirjoitettavaksi. -Niin tosiaan, jos tekisin muistiinpanoja, minulla ei olisi tätä lohdutusta.

Aiheita on silti riittänyt jonoksi asti. Jos niitä vielä olisi jonnekin kirjoitettuna lisää, olisi varmaan koko ajan tunne, että tuokin täytyisi ja tuo ja tuo. Nyt jono on sentään pysynyt jonkinlaisessa ojennuksessa.

Toinen juttu on sitten se, että kustannusmaailman muuttuminen on tehnyt kirjoittamisen tietyssä mielessä vaativammaksi kuin se ennen oli. Kun kirjasta on sovittu, ennakkomainonta alkaa jo niin varhaisessa vaiheessa, että kirja on tehtävä suht kireän aikataulun mukaisesti sujuipa kirjoittaminen hyvin tai huonosti. Tämä koskee nykyisin kaikkia kirjailijoita, joten siihen nyt on vain ollut pakko tottua. Eihän se meidän murinoillamme enää takaisinkaan muutu.

Tässä olikin uteluni teille kaikille: Minne talletat ideasi ja miksi?

tiistai 17. tammikuuta 2012

Missä on kirjailijan reviiri?

"..kulutamme aikamme lähinnä siihen, että yritämme säilyttää reviirimme ja pitää sen kunnossa, jotta se soisi suojaa ja mielihyvää, yritämme yletä heimomme arvoasteikossa tai ainakin olla luisumatta alemmas.." Muriel Barberry: Siilin eleganssi.

Tätäkö tässä siis olen tekemässä, heimo hyvä, kaikki me kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta kiinnostuneet? Kieltämättä varmasti ainakin osittain tätä. Toisaalta, jos kirjoittaminen itsessään on aina tuottanut mielihyvää, missä määrin julkisuus mahtaa lisätä sen mielihyvän määrää? Olen lukenut ja kirjoittanutkin niin pienestä kuin muistan, ja varmasti suurin osa kirjoittamisesta on ollut hyvin yksityistä, ehkä parhaan kaverin kanssa jaettua, jos sitäkään. Silti se on aina ollut hurjan tärkeää.

Mutta tärkeää on tietysti myös saada tekstinsä julkisuuteen, varsinkin kun siitä on muodostunut ammatti monella tavalla. Olen elänyt kirjoittamalla. Kiireiset toimittajan työt eivät aina tyydyttäneet itseäni, mutta tuskin lukija useinkaan huomasi olla tyytymätön. Hänelle asia oli luultavasti tärkeämpi kuin tyyli. Nykyisin julkisuuteen tuleva tekstini on enimmäkseen kirjoissa, joskus harvoin pyydetyssä kolumnissa tai muussa tekstissä.

Kirjoissa pääsen hiomaan tekstiä jokseenkin siihen pisteeseen, mihin kyvyt riittävät, vaikka aina siinä tietysti jää lievästi tyytymätön olo. Ainakin jos erehdyn pian ilmestymisen jälkeen lukemaan tekstin uudelleen. AINA löytyy kohtia, jotka haluaisin vielä päästä korjaamaan. Ja aina se tieto harmittaa jo etukäteen viimeisellä lukukerralla. Mutta onneksi joskus tapahtuu myös niin, että vuosia myöhemmin omaa tekstiä lukiessani olen ilahtunut: Olenko minä tosiaan osannut sanoa tuon noin kivasti? Tai joskus jopa: noin kauniisti. Ne ovat kirjoittajan tähtihetkiä. Sillä luulen ja uskonkin, että oman tekstin ankarin kriitikko on useimmiten kirjoittaja itse.

Hah, tämä retriitti näyttää hankalasti panevan miettimään omia tekemisiä, mikä luultavasti on täysin turhaa. En kuitenkaan jätä kirjoittamista, vaikka tiedän hyvin, ettei kirjallisuushistoria itkisi, vaikka niin tekisinkin. Tässä siis nousee taas esiin ikuinen kysymys: Kenelle me oikein kirjoitamme, jos emme vakavissamme usko, että joku ehdottomasti tarvitsee kirjojamme?  Heimolleko siis tosiaan, säilyttääksemme asemamme? Vai tuottaaksemme itsellemme mielihyvää?

On tuossa varmasti jotain perää, mutta taas herää kysymys: Minkä ihmeen aseman? Missä ihmeessä minun reviirini on?

Ei, nyt on pakko lähteä ulos aurinkoon. Tämä alkaa jo mennä liian hankalaksi :)

lauantai 14. tammikuuta 2012

Löysin auringon!

Etteivät vain lukijat olisi ympäri maailmaa, kirjoittajankin täytyy joskus vaihtaa maisemaa. Sisäinen synkeyteni alkoi olla jo niin tiivistä, että oli otettava äkkilähtö minne vain valoon. Mitään varsinaista syytä ahdistukseeni ei ole, syyksi riittää näköjään vain pimeys. Toivon hartaasti, että valo auttaa, sillä haluan taas löytää olemisen ilon. Ja tekemisen. Nytkin on niin kiva kirjoittamisaihe meneillään, että minun pitäisi oikeastaan hymyillä kaiken aikaa. Siihen yritän päästä.

Istun nyt siis pienen bungalovin edessä, kahvikuppi tuoksuu nenän alla ja aurinko, AURINKO kurkistelee viereisen talon harjan takaa. Kirjava kissa tuo eloa maisemaan. Niitä täällä on.

Ja synkistelyn jälkeen ilon aiheet. Histamiinin luolaseikkailu klopsutteli ovesta juuri ennen lähtöäni, lähes kuukauden etuajassa. Semmoistakin siis tapahtuu. Kirjoitan tätä ihkauudella miniläppärillä, jota olen ehtinyt jo kokeilla sen verran, että se pitää mitä lupasi. Akku kestää lähes kymmenen tuntia, kun edellisessä aika jäi puoleentoista tuntiin. Näppäimet ovat aivan yllättävän hyvät ja näyttö kirkas. Toivon tästä suhteesta pitkäaikaista ja antoisaa. Kirjoittaminen ei nyt varsinaisesti ole mitään välineurheilua, mutta oma osansa silläkin on tässä leikissä. Ainakin minulle. Jokuhan pureskelee yhä kynänpäätään, ja jos se antaa kirjoittamiselle jonkinlaisen jatkuvuuden tuoman turvan, se on hyvä vaihtoehto siinä kuin tämäkin. Itse olen lievä konefriikki.

Taas uusi kissa, kullankeltavalkoinen, aika iso. Nyt ohikulkeva ylilihava mopsi tukehtuu sen nähtyään. Draamaa siis ympärillä kaiken aikaa!

Laukkuni ei ole ikinä painanut niin paljon kuin tänne tullessani. Mukanani on kymmenen kirjaa, joista puolet työtä varten ja lisäksi monenlaista paperikopiota. Aloin eilen kaivata sähkökirjoja. Amerikansiskoni kävi juuri Suomessa. Hänellä oli mukanaan lähes puolensadan kirjan kirjasto, joka painoi ehkä puolisen kiloa. Siis, kyllä, perinteistä kirjaahan minä tietysti rakastan, mutta saa sen rinnalle rauhassa tulla muitakin muotoja. Kunhan luetaan.

Aion siis tosiaan tehdä työtä, käydä välillä kävelemässä meren rannalla ja taas työskennellä. Ja AION piristyä. Se nyt on vaan pakko! 

tiistai 3. tammikuuta 2012

Työstä kirjoittaminenkin käy

Hyvää loppuvuotta, ystävät kautta maailman!

Yllättävän monihan tätä lukee myös toisilla mantereilla. Kolumbiasta näkyy olleen viime aikoina paljon kävijöitä, vaikka epäilen, etteivät he täältä saa kovin paljon irti. Ilmeisesti sekä Gabriel Garcia Marquezin että Boteron mainitseminen ohjaavat hakuna tänne. - No niin, tein sen siis taas. Kolumbialaislukijat senkun lisääntyvät. Onko jonkun suomalaisen kirjoja muuten julkaistu koskaan Kolumbiassa?

Sain juuri äsken Laulu punaisesta huoneesta -kirjani taiton luettua. Enää kuukausi ja kirja on jokaisen käsissä. No jaa, ehkä jokaisen on aivan pikkuisen liioiteltua, mutta ainakin jokaisen halukkaan käsissä. Vaikka olo on tietysti hurjan helpottunut, on se aika huolestunutkin. Tämän jälkeen en voi tosiaankaan tehdä sille enää mitään, en ainakaan ensimmäiselle painokselle. Aika monesta aiemmasta on sentään päästy toiseen painokseen, jossa hiukset nostattavat painovirheet on saatu peratuksi. Sillä niin se vain on, että vaikka kuinka tarkkaan lukisi, aina valmiista kirjasta jotain löytyy. Ja aina se on yhtä masentava hetki. Miten tuo saattoi jäädä huomaamatta?!!!

Luin nyt ensimmäisen kerran taiton vain tästä koneelta. Olen aina ennen tulostanut sivut, mutta nyt en tehnyt sitä. Jos lopputulos ei ole toiveiden mukainen, lupaan tämän olevan myös viimeinen kerta. Mielestäni kyllä havaitsin virheet aivan yhtä hyvin kuin tulosteestakin, joten toistaiseksi odotan vain niitä muutamaa pakollista.

Ja hei! sormet jo syyhyävät seuraavan kimppuun. Tekeillä on täyttä päätä nuorten tietokirja, hurjan kiva aihe, mutta myös aikuisille tuleva Suomen historiaan liittyvä jo kihelmöittää. Aihe on lupaava ja merkitsee taas Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistojen penkomista. Viihdyn siellä, pidän arkiston ihmisistä, olen jo suorastaan ikävöinyt takaisin pääsyä, sillä muutamaan vuoteen en ole käynyt talossa. Toivottavasti kukaan ei ole jo aloittanut työtä tämän aiheen parissa. Se pelko on aina ensimmäisenä, kun saan uuden idean.

Yksi harras toivekin tässä vielä on: Kunpa tuo lumi pysyisi. Saa olla vaikka miten ohut kerros, kunhan valaisee. Syksy on ottanut ensimmäisen kerran minulla tosi koville pimeyden vuoksi. Nyt on vuosi vaihtunut, tulkoon sen mukana valkeus!