"..kulutamme aikamme lähinnä siihen, että yritämme säilyttää reviirimme ja pitää sen kunnossa, jotta se soisi suojaa ja mielihyvää, yritämme yletä heimomme arvoasteikossa tai ainakin olla luisumatta alemmas.." Muriel Barberry: Siilin eleganssi.
Tätäkö tässä siis olen tekemässä, heimo hyvä, kaikki me kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta kiinnostuneet? Kieltämättä varmasti ainakin osittain tätä. Toisaalta, jos kirjoittaminen itsessään on aina tuottanut mielihyvää, missä määrin julkisuus mahtaa lisätä sen mielihyvän määrää? Olen lukenut ja kirjoittanutkin niin pienestä kuin muistan, ja varmasti suurin osa kirjoittamisesta on ollut hyvin yksityistä, ehkä parhaan kaverin kanssa jaettua, jos sitäkään. Silti se on aina ollut hurjan tärkeää.
Mutta tärkeää on tietysti myös saada tekstinsä julkisuuteen, varsinkin kun siitä on muodostunut ammatti monella tavalla. Olen elänyt kirjoittamalla. Kiireiset toimittajan työt eivät aina tyydyttäneet itseäni, mutta tuskin lukija useinkaan huomasi olla tyytymätön. Hänelle asia oli luultavasti tärkeämpi kuin tyyli. Nykyisin julkisuuteen tuleva tekstini on enimmäkseen kirjoissa, joskus harvoin pyydetyssä kolumnissa tai muussa tekstissä.
Kirjoissa pääsen hiomaan tekstiä jokseenkin siihen pisteeseen, mihin kyvyt riittävät, vaikka aina siinä tietysti jää lievästi tyytymätön olo. Ainakin jos erehdyn pian ilmestymisen jälkeen lukemaan tekstin uudelleen. AINA löytyy kohtia, jotka haluaisin vielä päästä korjaamaan. Ja aina se tieto harmittaa jo etukäteen viimeisellä lukukerralla. Mutta onneksi joskus tapahtuu myös niin, että vuosia myöhemmin omaa tekstiä lukiessani olen ilahtunut: Olenko minä tosiaan osannut sanoa tuon noin kivasti? Tai joskus jopa: noin kauniisti. Ne ovat kirjoittajan tähtihetkiä. Sillä luulen ja uskonkin, että oman tekstin ankarin kriitikko on useimmiten kirjoittaja itse.
Hah, tämä retriitti näyttää hankalasti panevan miettimään omia tekemisiä, mikä luultavasti on täysin turhaa. En kuitenkaan jätä kirjoittamista, vaikka tiedän hyvin, ettei kirjallisuushistoria itkisi, vaikka niin tekisinkin. Tässä siis nousee taas esiin ikuinen kysymys: Kenelle me oikein kirjoitamme, jos emme vakavissamme usko, että joku ehdottomasti tarvitsee kirjojamme? Heimolleko siis tosiaan, säilyttääksemme asemamme? Vai tuottaaksemme itsellemme mielihyvää?
On tuossa varmasti jotain perää, mutta taas herää kysymys: Minkä ihmeen aseman? Missä ihmeessä minun reviirini on?
Ei, nyt on pakko lähteä ulos aurinkoon. Tämä alkaa jo mennä liian hankalaksi :)
Niin, minä ainakin uskon, että joku oikeasti tarvitsee kirjojani. Käänteisesti tämä tarkoittaa myös sitä, että haluan kirjoittaa sellaisia teoksia, joilla on oikeasti merkitystä. Jotka maailmasta ovat puuttuneet. Hah, kuulostaapa egoistiselta.
VastaaPoistaEräässä romaanissa jonka kirjoitin 18-vuotiaana on sellaisia asioita, joita nykyään vähän vanhempana en enää osaa kirjoittaa! Siinä on paljon puutteita ja ongelmia, mutta aivan uskomattoman hyvin luotu jännite ja konflikti, en tajua miten silloin sain sen niin kohdalleen.
Maija, oikeassa olet, niin pitääkin.
VastaaPoistaPaljonhan on keskusteltu siitä, saako tai pitääkö kirjalla olla jokin "sanoma". Sanoma-sanan panin lainausmerkkeihin, koska se monelle tuntuu olevan suorastaan kirosana. Olkoon sana nyt siis sanoma tai sisältö tai mikä hyvänsä, täytyyhän kirjailijalla olla jotain tärkeää asiaa, mistä haluaa puhua. Ettei kirjoittamisen syy ole vain saada kirjansa markkinoille ja siitä vähän rahaa ja ehkä juuri tuota asemaa heimossa.
Itse haluan useimmiten kertoa unohdetuista mutta ainakin itseäni kiinnostavista asioista, aikakausista tai tapahtumista. Erityisesti haluaisin käsitellä asioita, jotka huomaan itse koulussa oppineeni tarkoituksenmukaisina totuuksina.
Kohta ilmestyvässä kirjassani kerron yli 3000 kiinalaisen tupsahtamisesta Helsingin ympäristöön vuonna 1916, jolloin suurin osa suomalaisista ei ollut koskaan edes nähnyt kiinalaista. Oliko silloin rasismia?
Toinen asia sitten on, tarvitsevatko ja haluavatko ihmiset tietää. Mitä tietysti aina toivon.