sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Lukuviikko ja Koiran päivä

Lukuviikko on lopuillaan. Vaikka kaikki viikot ovat yhtäläisiä lukuviikkoja, on tietysti hyvä nostaa lukeminen aina välillä kunnolla esille.

Kävin kouluvierailulla Helsingin Mustakiven ala-asteella ja kieltämättä taas yllätyin.

Opettajat sanoivat, että osui nyt vähän häsläpäivä, kun telkkarin uutisryhmä on täällä haastattelemassa. Selvisi, että haastateltavina oli kolmasluokkalaisia, joille jo opetetaan ohjelmointia. Haastattelu on tulossa englanninkielisiin uutisiin huomenna, 26.4. "Saitteko siis vastata suomeksi?" kysyin. Ei suinkaan. Kolme kolmasluokkalaista haastateltavaa kertoo ohjelmointikoulutuksestaan englanniksi. Kannattaa katsoa ja kuunnella. Jos sattuisi vielä ymmärtämäänkin jotain.

Tällä hetkellä aikani on käytettävä tarkkaan. Teen viimeisiä korjauksia käsikirjoitukseen ja kiittelen tarkkaa kustannustoimittajaani. Niin se vain on, että kun toinen vähän tökkää, vaikka vain viivalla sivun laitaan, virheen huomaa heti. Teksti napakoituu turhien täytesanojen pudotessa pois.

Jännää muuten, miten käsikirjoitukset ruokkivat toinen toisiaan. En ole vähään aikaan koskenut jo aloittamaani seuraavaan työhön, en liioin ajatellut sitä tähän keskittyessäni, mutta pari asiaa on napsahtanut paikalleen pyytämättä ja yllättäen. Odotan jo taas seuraavan kimppuun pääsemistä.

Pelkkä käsikirjoituksen korjaaminen on tuttua puuhaa, mutta nyt on lisänä kymmenviikkoinen Frit. Meillä on Koiran päiväkin taas joka päivä, sellainenkin nimittäin osui tähän viikkoon.

Frit osaa kyllä vaatia, joskus kiljuu ja raapii oveakin, sillä en voi päästää sitä tähän liian monilla sähköjohdoilla somistettuun työhuoneeseeni. En tosin ole koskaan kuullut sähköiskuun kuolleesta koiranpennusta, mutta ihmeesti tuo rykelmä sitä kiinnostaa. Ennen pitkää se tietysti pääsee tänne. Vieressä nukkuva koira antaa parhaan mahdollisen kirjoitusvireen, vakuuttaa nimimerkki "Kokemusta on". Ovi aukeaa kuitenkin vasta kun hampaat ovat vaihtuneet. Ja muuten: lisääntyneestä työstä viis! Niin paljon naurua ja onnea Fritin mukana meille on tullut, että vaaka on vahvasti ilon puolella.

Kevät hiiviskelee lähemmäs, tekee välillä yllätyshyökkäyksiä ja välillä peruuttaa. Se muistuttaa innokasta koiranpentua, tätä tässä:




Miehen parsintataito ihmetyttää Fritiä yhtä paljon kun minua!

Iloista kevääntuloa!

tiistai 14. huhtikuuta 2015

Ihastuttaa ja jännittää

Hupsista! Aika tuntuu melko kiireisen kiiteleväiseltä näinä aikoina. Sairaalasta kotiutunut mies ja viikon meillä ollut koiranpentu takaavat riittävän liikunnan, vaikka lenkeille ehtiminen on ollut heikohkoa. Voisi ajatella, että on parempiakin hetkiä pennun hankintaan, mutta niin ei silti ole. Miten paljon iloa tuollainen nyrkin kokoinen tirviäinen onkaan tuonut taloon! Ei ole kaduttanut hetkeäkään.

Tässä kohdassa kirjainten pitäisi kuitenkin muuttua vähän väriseviksi. Postissa on tulossa viimeiset korjaukset ja huomautukset syksyllä kirjaksi ehtivään käsikirjoitukseen. Ei kuulu olevan paljon korjattavaa, mutta jännittää se silti. Vallankin kun yhteistyökumppani kustantajan puolella on minulle uusi. Toivon ja uskonkin, että yhteistyöstämme muodostuu hyvä. Ainakin Kustannus Robustokselle jo tehneet ovat niin vakuuttaneet, ja sähköpostittelu on ollut lupaavaa. Ei se taida tulla vielä tänään, mutta viimeistään huomenna...

Miten lyhyt ihmisen muisti oikein on, kun kevät pystyy yllättämään joka vuosi. Periaatteessa tietää kuulevansa taas linnunlaulua, mutta ei silti muista, että sitä on niin paljon, niin helisevänä ja niin riemukkaana. Talomme takana on pieni puistikko, ja joskus ihmettelen, miten paljon lintuja niin pieneen oikein mahtuu.

Puistikon reunaa on vaellellut myös pari niin valtavan isoa ja lihavaa cityrusakkoa, että ne tuntuvat pikemminkin jonkun hurjistuneen mielikuvituksen tuotteilta kuin oikeilta. Jos ne olisivat lihansyöjiä, ne tekisivät nopeasti selvää pikku Fritistämme. Mistä voi muuten olla varma, etteivät ne ole jo kehittyneet siihenkin suuntaan? 



Mutta siis: SE on jo postissa. Väriskää kanssani, oi ystävät!

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Blondipassi

 

Olen hosuli, joka jättää pakkaamisen viime tinkaan. Aina. Vaan sittenpä se jonain päivänä kostautuu. Näin kävi:

Pari viikkoa sitten oli edessä lähtö Albaniaan puolen päivän maissa, joten aamulla ei matkalaukussa ollut vielä yhtään tavaraa. Yksi matkakumppaneista soitti huomanneensa miehensä passin vanhentuneen ja miehen syöksyneen Seutulaan pikapassia hakemaan. Passin pitäisi kaiken lisäksi olla voimassa matkan jälkeen kuusi kuukautta, sillä meillä oli välilasku ja muutamia tunteja Istanbulissa. Tämä oli täysin uusi tieto minullekin. "Olipa hyvä, että huomasit ajoissa", kehuin soittajaa.

Puhelun jälkeen iski mieleen epäilys. Ja kyllä, passini ei olisi voimassa edes Albanian vaatimaa kolmea kuukautta, uutta määräystä, jota en ollut huomannut. Vähän kiire siinä tuli minullekin. Pakkaaminen kesti ehkä viisitoista minuuttia, varmuus siitä, että jotain puuttuu aika paljon pitempään.

Yllättävän pian passin saaminen poliisiasemalla kuitenkin onnistui, sillä olin ainoa asiakas. Ja niin minulla sitten oli kädessäni herkän vaaleanpunainen passi, voisi sitä kai blondipassiksikin kutsua. Ja kutsuttiin. Minä sain omani kanssa olla rauhassa, mutta miespuolinen matkakumppani oli jatkuvan ystävällismielisen naljailun kohde. Jokainen vaaleanpunainen vaate ja tietysti huiman korkeakorkoiset vaaleanpunaiset bling-bling-kengät hänen olisi pitänyt piipahtaa ostamaan.

Loppujen lopuksi selvisin pakkauksillani aivan hyvin, mitään lisää ei tarvinnut ostaa. En taida kuitenkaan suositella pakkaamistavaksi. Ihan vain hermojen säästämiseksi. Sen sijaan kaunista, ystävällistä, erittäin edullista, historiantäyteistä ja monin tavoin yllättävää Albaniaa suosittelen
lämpimästi.                                                                                                                                                                                                             


Sinisen silmän lähde on niin häikäisevän sininen, ettei kuva pysty sitä toistamaan. Sinensä se saa syvyyksistä, joihin sukeltajat eivät ole yrityksistään huolimatta päässeet. Luonto ympärillä puolestaan on kosteuden ansiosta monenvihreää ja kukkaloistoa täynnä.
 


Tässä sen sijaan ollaan Gjirokastërissa, josta Ismail Kadare on kirjoittanut Kivisen kaupungin kronikan. Suosittelen, vaikka ei Albanian-matka olisikaan suunnitelmissa. Kadarella on muitakin lukemisen arvoisia kirjoja. Ja kuten kuvasta näkyy, vanha kaupunki on todella kivinen. Sen valtava linna on hyvin säilynyt.







 

Matkan varrella saatoimme ihailla myös pienen ravintolan ali syöksyvää putousta, joka alkoi vuoren seinämästä.


Huomaan aina jälkikäteen, että kuvaan harmillisen vähän ihmisiä. Tässä lähes ainoa tien varrelta kuvattu suurta lammaslaumaansa kaitseva paimen lempeine hymyineen.
 
Jostain syystä en onnistu tällä kerralla kuvien liittämisessä niin, että kokonaisuus näyttäisi edes jotenkin järkevältä. Ei voi mitään, ehkä kohta on aika vaihtaa blogipohjaa.