tiistai 15. toukokuuta 2018

Kirja pelastaa

Kyllä vain. On se pelastanut monet kerrat ennenkin, mutta taas niin tuntuvasti, että vallan riemastuttaa.

Oma työ alkoi tökkiä pahasti viime viikolla. Tuntui melkein, että tässä se nyt oli. En pysty enää mihinkään. Tartuin kirjaan.

Tällä kertaa se on Torgny Lindgrenin Akvaviitti, jonka olen lukenut jo ainakin kerran aikaisemminkin. Lindgrenin huumori iskee minuun, nauran lukiessani harvoin ääneen, mutta hykertelen lähes koko ajan. Samalla oikein tunnen, miten solmut mielessäni aukeavat ja ajatukset alkavat pulppuilla. Sormet jo syyhyvät jatkamaan kirjoittamista.

Eläköön kirjallisuus! Eläköön huumori!

Voihan olla, että osasyynä lukkoon on ollut liikaa huomiota vaativa luonto. Se on pulpahtanut kukkaan, vihreyteen ja linnunlauluun sellaisella vauhdilla, että pakkohan sitä on seurailla tiiviisti. Satakielet, liejukanat, ketut ja takapihan kanit, jotka ilmeisesti ovat tuoneet ketut taas maisemaan. Siilit vain ovat olleet kadoksissa jo parina viime kesänä, mikä surettaa. Jossain vaiheessa oli talvipesäkin portaamme alla.

Ikkunani edessä olevan Petteri-omenapuun nuppupaljous suo kohta ryöpyten kauneutta aivan silmieni edessä. Sadettakin on luvassa, sillä juuri sitä pian tarvitaan. Sadetanssin taitajat, alkaisi olla jo aika!

Emme ole vielä päässeet mökille asti, mutta pakkohan sinne on mennä. Ensi viikolla, kyllä, lupaan itselleni. Kaipaan niin kuikkia. Tiedän, että ne siellä jo huutelevat.

Ja nyt! Työhön taas. Jos tulee jumi, ymmärrän syöksyä kirjan kimppuun.

Sanokaahan, mitä olisi elämä ilman kirjoja?

Tänne siis kaipaan, sielunmaisemaani, sielunlintujeni luokse.