keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Jännitin taas niin

Olin eilen Lahden kirjastossa vierailemassa. Aihe oli niin vaativa, että jännitin monta päivää etukäteen. Vuodet 1916-1922 Suomessa. Onko niistä vieläkään selvitty? Ilmoitin tosin, että aion puhua aiheesta kirjojeni kautta, sillä oikea historioitsijahan minä en suinkaan ole. Olen vain tyydyttänyt omaa tiedonhaluani penkomalla noihin aikoihin liittyviä tapahtumia ja tietoa niistä ja yrittänyt välittää sitä muillekin kirjojeni kautta.

Pelkäsin unohtavani kesken kaiken jotain erityisen tärkeää, sillä tapahtumia noille vuosille totisesti riittää, eikä niistä aivan kiihkottomasti puhuta aina vieläkään.  Onneksi en unohtanut, ja onneksi auditoriossa oli ilahduttavan monta muutakin kuulijaa mieheni ja kolmen serkkuni lisäksi. Kaiken lisäksi alustukseni jälkeen otettiin monta puheenvuoroa. Näimme jopa kopioita aidosta ja varsin järkyttävästäkin päiväkirjasta, jota yleisön joukossa ollut nainen meille luki. Muutamia pieniä pätkiä tosin vain, mutta ne toivat ajan elävästi paikalle. En ehtinyt kiittää häntä henkilökohtaisesti, joten toivottavasti kiitokseni löytää hänet tätä kautta.

Ennen kirjastoa olin Ylen Lahden paikallisradiossa lyhyessä haastattelussa. Hurjan kiva juontaja Vihtori Koskinen kysyi lopuksi, onko jokin asia, joka on hämmästyttänyt minua noihin aikoihin tutustuessani. Mieleeni nousi ensimmäiseksi meidän vaalijärjestelmämme. Mehän tapaamme kovasti röyhistellä rintaamme sillä, että olemme maailman ensimmäisiä yleisen ja yhtäläisen ääniokeuden toteuttajia. Niinhän me olemmekin eduskuntavaaleissa. Kuntavaaleissa sen sijaan olimme suorastaan jälkijunassa, sillä vasta itsenäistymisen mukana uudistui kunnallislaki. Sitä ennen äänet ansaittiin veroäyreillä, eli noin kymmenesosa asukkaista, siis ne varakkaimmat, saivat päättää kunnan asioista.

Asiaa oli yritetty korjata jo toistakymmentä vuotta siinä onnistumatta. Ne, joilla oli päätösvalta kunnissa eivät olleet kovin auliita luopumaan siitä. Jostain syystä kukaan ei yleensä muistele tätä puolta vaalihistoriastamme. Käsi ylös, jos olit kirkkaasti selvillä siitä.

Seuraavaksi onkin sitten jo vuorossa Turun kirjamessut. Vedän siellä sunnuntaina 7.10. klo 12 keskustelua Ihan perheestä Perhekuvioita lasten- ja nuortenkirjoissa. Onko ydinperheen aika ohi? Odotan keskustelua innokkaasti, sillä mukana ovat Paula Havaste, Tuula Kallioniemi ja Jukka Laajarinne, kaikki hyviä keskustelijoita ja ajattelevia ihmisiä.

tiistai 11. syyskuuta 2012

Mitä niitä vanhoja kaivelemaan

Voi, että tämän oman maamme historia on kiinnostavaa! Olisi tietysti monen muunkin maan, mutta kunpa nyt ehtisi tutustua edes osaan omasta. Luen taas tapahtumista, joista tosin voisin tietää, ne eivät ole olleet kätkössä, vaan pikemminkin paljon puhuttuja, mutta joista en silti tiedä mitään. Olen sentään itse jo elänyt noita aikoja.

En ollut kovin kiinnostunut historiasta kouluaikana. Jos puhun luokka-asteista tämän päivän mukaan, yhdeksännellä keksin opettajani ansiosta, että historiassa puhutaan oikeasti eläneistä ihmisistä ja omaankin elämääni vaikuttaneista tapahtumista. Silloin ovi jo vähän raottui. Lukion kahdella viimeisellä Mikkelissä meillä oli ihana historian opettaja. Hän, nainen, käytti kaksi numeroa liian suuria kenkiä, koska "ne ovat niin mukavat jalassa". Historiasta hän kertoi elävästi ja innostavasti. Silloin ovi aukeni jo puoleen väliin. Aloin lukea historiallisia romaaneja aikaisempaa enemmän.

Mikkelissä tosin oli pieniä hankaluuksia kirjojen lainaamisessa. Äidin luokkatoveri kouluajoilta Lappeenrannasta, kirjastonhoitaja neiti Saima Kananen katsoi velvollisuudekseen valvoa lukemisiani. Jos pinossa oli hänen mielestään arveluttava kirja, hän nappasi sen armotta syrjään. Onneksi hän ei ollut aina vuorossa, joten niitä lievästi arveluttaviakin onnistuin aina välillä lainaamaan.

Ilahduin kerran lukiessani Heikki Hietamiehen haastattelua ja kertomusta lapsuuden pelottavasta kirjastonhoitajasta, joka vahti, mitä sai lukea, mitä ei. Sama Saima Kananen oli varjostanut hänenkin lapsuuttaan. Näin aikuisena tietysti ymmärrän, ettei Saimamme suinkaan tehnyt sitä ilkeyttään vaan velvollisuudentunnostaan. Minkälaisia me Heikin kanssa mahtaisimme ollakaan ilman Saima-kirjastotädin huolehtivaisuutta?

Aika moni aine koulussa avautuu tai sulkeutuu oppilaille opettajan myötä. Huh, mikä vastuu heillä tosiaan on! Historia on ehdottomasti yksi näistä. Mutta voisi kai sitä joku muukin innostaa nuorta tutustumaan menneisiin. Riittävän hurjia tarinoita vain kehiin, niin eivätköhän ne pärjää puhtaasti kuvitteellisille kertomuksille. Ja niitä hurjia tarinoita historiassa ainakin riittää.

Kyllä vain, vanhoja kannattaa kaivella. On se vaan niin innostavaa puuhaa!

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Yhteiskunnallisuutta nuorten kirjoissa ja itsekritiikkiä

Olin eilen Tampereella Työväen kirjallisuuden päivien paneelissa. Kolmannen kerran järjestettävillä päivillä oli ensimmäisen kerran mukana myös lasten- ja nuortenkirjallisuus. Otsikon Anarkiaa, aatteita ja arjen haasteita alla luvattiin keskustelua lasten- ja nuortenkirjojen yhteiskunnallisuudesta. Puhetta johti Päivi Heikkilä-Halttunen ja me: Siri Kolu, Kari Levola ja minä, keskustelimme. Teltta ei aivan täyttynyt kuten Tarja Halosen avatessa päivät, mutta melkoisesta viileydestä piittaamattomia kuulijoita oli sentään enemmän kuin olin uskaltanut toivoa.

Aihe on vallan monipuolinen ja aika monipuoliseksi muodostui sen käsitteleminenkin. Vaikka ei olisi täysin samaa mieltä Sirin kanssa siitä, että kaikki lastenkirjallisuus on yhteiskunnallista, paljon sitä siinä tietysti aina on. Kirjaperheen rakenteen, aseman ja sijainnin valinta on jo yhteiskunnallisuutta. Lasten kirjoissa se on vielä aika erilaista kuin nuorten kirjoissa.

Tai voisi olla. Aika vähän selkeää yhteiskunnallisuutta mielestäni nuortenkirjoissa juuri nyt esiintyy. Jäin oikein miettimään omalta osaltanikin sitä, mitä kirjoitan nuorille, mitä aikuisille. Aikuisten kirjoissani olen pysytellyt maamme vaikeissa vuosissa 1900-luvun taitteessa ja alkupuolella, ja kun halusin puhua noista ajoista, minulle luonteva valinta oli kirjoittaa aikuisille. Miksi ihmeessä?

Esimerkiksi itsenäistymisemme aikoja ei ole juurikaan nuortenkirjoissa taidettu suoraan kuvata. Sanokaa jos on, haluan heti lukea sen kirjan. Enkä nyt tarkoita, että pitäisi kuvata sisällissodan julmuuksia raaimmillaan, mutta tuonaikainen aatemaailma oli hurjan mielenkiintoista. Sitä oli kiihkeästi puolin ja toisin. Eikä siitä ole annettu oikeaa, mahdollisimman puolueetonta ja lait tuntevaa todistusta, ennen kuin aivan viime aikoina, eikä kovin paljon nytkään.

Juuri muutama päivä sitten Ulkoasiainministeriön ulkoasiainneuvos hyökkäsi Mervi Kantokorven kirjoitusta vastaan, kun Kantokorpi oli pannut "vapaussodan" lainausmerkkeihin puhuessaan Teuvo Pakkalasta. Oikein hätkähdytti se, miten tuollaisessa asemassa oleva Pekka Säilä on historiansa lukenut. Onneksi hän sai jo parin päivän kuluttua kolme erittäin maltillista ja järkevää vastausta. Varsinkin vaikeista ajoista maamme historiassa pitäisi nuorillekin puhua mahdollisimman selvästi ja ilman kovin väritettyjä silmälaseja.

Kasvoin itse perheessä, jonka sukutarinoihin kuuluivat äidin isä ja monet veljet sekä hänen valkoisten tukipisteenä toiminut lapsuudenkotinsa Lappeenrannan vieressä. Vasta opiskellessani valtiotieteellisessä kuulin luennoitsijani puhuvan ensimmäisen kerran siitä, että punaisetkin olivat isänmaallisia ja halusivat kotimaansa parasta. Se oli minulle ällistyttävä ja herättävä huomautus. Mutta olisi se ajatus voinut jo vähän aikaisemminkin nousta esille. Kun joku edes jossain olisi niin kertonut!