Ruman esineen viehätys

Istun ja ihmettelen posliinista pientä kastelukannua. Ostin sen joskus vuosia sitten Hietaniemen torilta vain siksi, että se oli niin kauhean värinen. Myyjien, äidin ja tyttären, myyntitavarat olivat muuten tyylikkäitä, joskin aika kalliita. Jompikumpi, en vain muista kumpi, loi toiseen voitonriemuisen silmäyksen, kun aloin kaivaa kolmea euroa esiin.

Epäilen, että he olivat ainakin keskustelleet tai ehkä jopa lyöneet vetoa siitä, että sitä ei varmasti kukaan osta. He olivat saattaneet saada sen lahjaksi, ja se oli kauhistuttanut heitä aivan yhtä paljon kuin sen värit kauhistuttavat nyt minua.

Miksi sitten ostin sen?

Luulen melkein, että vain ihmetelläkseni. Aina kun silmäni osuvat siihen, ihmettelen. Mietin, että onko joku maalannut sen vakavissaan vai valinnut tahallaan keskenään sotivia värejä. Jos tekijä on pitänyt sitä kauniina, onko se sittenkin sitä jonkun silmissä? Millä taivaallisella määräyksellä minulla muka on varmuus oman makuni osuvuudesta?

Jos lähden ajatuksesta, että joku on tehnyt tahallaan ruman esineen, voisiko joku kirjoittaa kokonaisen kirjan samalla periaatteella? Onko kukaan kirjoittanut sellaista? Jaksaisiko viedä kokeilunsa niin pitkälle, että tosiaan kirjoittaisi kirjan, vaikka sitten pienenkin, jossa tekisi kaiken päinvastoin kuin itse lukijana haluaisi? En oikein usko enkä ikinä moiseen ryhtyisi, mutta jos joku tietää sellaisen kirjan, tahtoisin lukea sen. Ja ihmetellä.

Tietysti kirjan kirjoittaminen on vähän toista kuin pienen posliinisen kastelukannun maalaaminen. Sen lukeminen olisi myös yhtä turhaa kuin tuon kannun ihmetteleminen. Ja silti se on juuri sellaista turhaa ajankäyttöä, johon on hyvä aina silloin tällöin syyllistyä. Ihmetteleminen yleensäkin on ehdottomasti antoisaa.

Enköhän tuijottele sitä taas tovin.