Kiurut ja kuvat

Kevään on täytynyt olla oikein kahlehdittuna talven vangiksi. Nyt se vihdoin on saanut kiemurreltua itsensä vapaaksi, ja voi sitä vauhtia, millä se nyt etenee. Sillä on suorastaan hätä näyttää koko taitonsa kuin nopeutetussa filmissä. Olisi hirmuinen virhe olla juuri nyt jossain ulkomailla, menettäisi liian paljon.

Juuri äsken koiran kanssa lenkillä kuulin kuuden kiurun konsertin. Ne olivat vuoroin maassa ja vuoroin vasten sinistä, valkoisilla pilvillä täplitettyä taivasta, ja voi sitä laulun riemua! Olen asunut tällä alueella jo ennen kaikkien peltojen rakentamista umpeen, ja silloin kiuruja vielä kuuli. Meni monta hiljaista vuotta, kunnes ne löysivät kaatopaikan tilalle tulleen golf-kentän. Muutaman vuoden ajan olen niitä taas kuullut, mutta näin riemukkaan ja moniäänisen konsertin kuulin nyt ensimmäisen kerran elämässäni. Sen se teki, että oma sydänkin on laulua täynnä.

Olen kirjoittanut aikuisten kirjan käsikirjoituksen kertaalleen läpi, tyypit ovat nyt selvät ja faktat  kasassa. Pidän vähän taukoa, ennen kuin aloitan varsinaisen kaunokirjoittamisen, joka ehkä kaikin paikoin ei ole aivan helppoa. Mutta koskas kirjoittaminen on. Monenlaista tekemistä on kertynyt jo pieneksi kiireelliseksi vuoreksi, jota on aika alkaa lapioida matalammaksi.

Sen sijaan hyvinkin riemukasta oli nähdä Laura Valojärven kuvat syksyllä tulevaan Iivari-tonttu karkuteillä -kirjaamme. Ne ovat aivan mahdottomia! sanan positiivisessa merkityksessä. En yksinkertaisesti ymmärrä, miten Laura osaa. Olet varmasti samaa mieltä, kun näet ne.

Eli, kuten näkyy, vaikka jalat osin tuntuvat niin kevyiltä sen vuoksi, että olen voinut siirtyä kevätkenkiin, on siihen vahvasti muitakin syitä. Niin kuin esimerkiksi kiurut ja Laura!