torstai 11. heinäkuuta 2019

Sinne meni

NYT! Ellin, Minna Canthin toiseksi vanhimman tyttären kautta kerrottu perheen tarina Kunhan ei nukkuvaa, puolikuollutta elämää  lähti eilen käsikirjoituksena viimeistä kertaa. Niin tosin luulin sen lähteneen jo edellisellä kerralla. Hyvä, osaava, kannustava kustannustoimittajani oli sittenkin keksinyt muutaman kysymyksen, jotka rikastuttaisivat tarinaa.

Kyllä, sen ne varmasti tekevät. Niinpä kilttinä tyttönä etsin vastaukset ja tein lisäykset. Vahvasti oli silti jo tunne, että vaikka toive on hyvä, ja ymmärrän sen, en jaksa lisätä enää mitään. Nyt olen jo aivan tosissani sitä mieltä! Uudetkin lisäykset varmasti parantaisivat lopputulosta, mutta minun evääni on  jo käytetty, jaksuni loppui. Silti hei! en kaipaa yhtään jaksuhalia!

Tämmöistä kirjoittaminen vain on. Jossain vaiheessa tulee raja.

Nyt teen töitä toisen syksyn kirjani Suomen lasten aarrekirjan kanssa. Sekin on aivan  ihana, innostava aihe. Monikymmenvuotinen purjehtiminen on tuonut valmiudet nähdä alue silmissään, usein paikkakin, jossa hylky joko lepää, tai josta sitä yhä etsitään. Vedenalainen historia on säilynyt fyysisesti ällistyttävän tuoreena ja tiedollisesti rikkaana. Olen nauttinut tietojen löytämisestä ja toivon vilpittömästi pystyväni välittämään sitä myös eteenpäin.

Nyt olen mökillä, missä siskoni  tytär miehineen, kaksine lapsineen from Main USA ja veljeni poika vaimoineen ja kolmine lapsineen Espoosta, Suomi sekä neljine vinttikoirineen on tänään ollut ilahduttamassa. Hulinaa, kyllä! Harmaasiepon pesä oli erityisessä suojeluksessani, ja emo on helpotuksekseni näkynyt jopa kaiken sen hulinan jälkeen. Neljä pientä leveänokkaa kasvanee lentokykyisiksi.

Tulin äsken vilkaisseeksi ikkunasta, harmaahaikara tuossa aika lähellä ilahdutti. Ennen en olisi voinut kuvitella näkeväni niitä täällä. Ensin ällistytti harmaahaikara, kohta sen jälkeen kaulushaikara outoine äänineen ja pari kesää sitten jalohaikara. Kaulushaikaraa en ole onnistunut näkemään kertaakaan, nyt näin harmaahaikaran ensimmäistä kertaa tänä kesänä, mikä on edelleen valpastuttava näky näillä korkeuksilla. Mitähän vahnempani olisivat sanoneet, jos olisin väittänyt heille haikaroiden muuttavan tänne pian heidän lähtönsä jälkeen. Isäni harrasti ja tunsi lintuja jopa enemmän kuin äitini, biologian opettaja. Kortteita taas tunsi äitini, niin kuin tietysti muitakin kasveja. Lintuja tunnen varmaan vähän keskimääräistä enemmän, mutta kortteita tuskin ensimmäistäkään.

Amerikan joukkue on ollut erityisen ihastunut hiljaisuudesta, ulkoilman ja veden puhtaudesta ja luonnon tuoksuista. Ensimmäistäkään kertaa en ole kuullut valitusta viileästä säästä. Meillä on aika monta hyvää syytä olla onnellisia maamme sijainnista ja kaikesta, mitä meillä on. Siispä olkaamme!




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti