maanantai 1. heinäkuuta 2019

Hups, heinäkuu

Vuosi puolessa, kesää sentään kulunut vasta kolmannes. Paljaat varpaat veisaavat kiitosta siitä, että saavat vielä kipristellä vapaina. Ei hiekkateillä sentään eikä metsäpoluilla. Minulla ei ole häivääkään itsensäkiduttamistaipumusta (Wau! en kestä näitä yhdyssanojamme. Ihania!).

En siis ole kuin Uuno Kailas:

Niin mä kerran 
tieni aloin,
avojaloin,
niin mä kuljen:
paljain jaloin.

Avohaavat
syvät näissä
ammottavat
kantapäissä:

rystysihin
joka kiven
jäänyt niist' on
verta hiven.

 Mutta niin kuin
matkan aloin,
päätän myös sen:
paljain jaloin.

Silloinkin, kun
tuska syvin
viiltää, virkan:
 Näin on hyvin.

 Tapahtukoon
tahtos sinun,
kohtaloni, 
eikä minun.


Heinolassa on juuri alkanut Runo kantaa -viikko. Täällä syntynyt Uuno Kailas edustakoon täällä vahvana elävää runon henkeä. Ylipäänsä kulttuuriharrastus on Heinolassa yllättävänkin vilkasta näin pieneen kaupunkiin. Siitäkin iloitsen, samoin ikkunamaisemaani puhjenneesta korkealle suoraan Jyrängön virrasta kohoavasta suihkulähteestä.

Mökillä kokko jäi taas juhannuksena polttamatta. Se on edessä sateisen kauden jälkeen, sillä kokossa palavat tietysti aina kesän mittaan niemeltä kerätyt katkenneet ja katkaistut oksat ja pensaat. Kivaa oli, että harmaasieppo tottui jo meihin ja hautoi kaikessa rauhassa. Sen sijaan minä en aina ihan rauhassa haudo. Se vaihe on menossa kummankin kässärin kanssa. Kirjoitan välillä vähän, minkä jälkeen taas haudon.

Sain juuri tänään postin mukana kaksi käsikirjoituksiini liittyvää kirjaa. Toinen on jo 1880 ilmestynyt Pietari Päivärinnan kirja Puutteen Matti y.m. Elämän hawainnoita. Oma painokseni on tosin vasta kolmas painos vuodelta 1914. Tuommoiset yli sata vuotta vanhat kirjat liikuttavat aina. Jään miettimään, ketkä niitä ovat lukeneet, missä ympäristöissä, mitä he ovat niitä lukiessaan tunteneet. Vai eikö kirjaa ole lukenut kukaan, sillä sain kerran kirjan vuodelta 1888, eikä sen sivuja ollut edes leikattu auki. Toisen nyt saamani kirjan toinen painos onkin sitten ilmestynyt tänä vuonna, sataviisi vuotta edellistä myöhemmin.

Oikeastaan minun ei pitäisi ostaa yhtään painettua kirjaa enää koskaan. Kuolen kirjastoni järjestämiseen. Kirjoja on turhan paljon, ja olen pölyallergikko. Tosin ilahdun edelleen päivittäin vanhojen kirjaystävien osuessa käteen. Muutamia on tietysti myös kahtena kappaleena. Runokirjojakin on paljon, mutta ne ovat onneksi lähes aina sopivan lituskoita. Niitä saa olla. Niitä annan itselleni luvan ostaa vaikka lisääkin.

Minua häiritsee myös omien kirjojeni määrä. Pitäisi varmaan hankkia torilta pöytä ja mennä myymään niitä muutamalla eurolla kappale, vaikka aika monista olen itse maksanut moninkertaisen määrän, ja sitten ne ovatkin jääneet vaivoikseni. Osa sentään on seurausta siitä, että kirjasta on otettu enemmän kuin yksi painos. Pystynkö kuitenkaan seisomaan torilla iloinen ja ostajaa rohkaiseva hymy huulillani? Epäilen. Siispä jos joku haluaa ostaa jonkun tai joitakin kirjoja tuotannostani, ja niitä on tallella, postimaksun lisäksi ei tule suuria kuluja. Ota yhteys.

Ja nyt: kirjastoon palauttamaan Kuopion kirjaston kaukolaina ja torille ostamaan mansikoita. En muista milloin ne viimeksi olisivat olleet näin makoisia. Nauttikaamme!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti