Joulu meni rauhallisesti, mutta sen jälkeinen vilkkaus on ylittänyt minunkin, varsin seurallisen ihmisen, kyvyt. Huominen vielä ja sen jälkeen vetäydyn tänne työhuoneeseeni, murahtelen silloin tällöin miehelle ja koiralle, jos sitäkään, ja lupaan olla täydellisen asosiaalinen. Muuten ei käsikirjoitus edisty. Polte on jo kova.
Eilen istuin pitkään Valtionarkistossa ja sain kahlattua loppuun paksun repaleisen mapin korkeimman ja hovioikeuden pöytäkirjoja. Löysin käyttökelpoista ja kiinnostavaa tietoa paljon. Lisäksi pöydälläni on tällä hetkellä lähdekirjoja lähes metrin pino, joten eiköhän tietopuoli tässä asiassa ala kohta olla hanskassa. Onneksi olen kuitenkin kirjoittamassa fiktiivistä romaania, joten kaiken luettuani voin alkaa sopivasti unohtaa, vaikka se vaikeaa onkin. Kirjaa tekisi mieli lastata miljoonalla kivalla yksityiskohdalla, mutta juuri sitä pitää yrittää välttää. Kunhan tapahtumien totuuspohja on riittävä ja henki oikea, ei tarvitse enää kuin kirjoittaa. Kaiken lisäksi alan jo tuntea tyypit. Pian on aika, jolloin ne alkavat viedä minua, vaikka pitkään luulen itse määrääväni, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Ihan kuin tuossa vuoden lopussa olisi erityinen Hyvien Tarinoiden Haltijatar havistellut vierelläni, sillä sain kaksi loistavaa uutta ideaa, joista jo tiedän, kumpi pääsee seuraavaksi. Välillä hätkähdän sitä, miten monia innostavia tarinoita mahtuu tähän meidän pieneen Suomeemmekin. Pysähdy hetkeksi ja mieti vaikka omaa sukuasi. Veikkaan, että sieltäkin löytyisi monen kirjan aiheet. Niin löytyisi myös minun suvustani, mutta jostain syystä en vain ole saanut tarttuneeksi niin läheisiin aiheisiin. Ehkä jonain päivänä pitäisi.
Mikä ihmisiä tosiaan varsin usein pitelee kirjoittamasta omasta suvusta? Omasta perheestä ymmärrän, siinä voi joutua monenlaisiin vaikeuksiin, mutta suvun kaukaiset tapahtumat, mitä niissä on ujostelemista? Minulla ei ole tähän vastausta, onko sinulla?
Luithan tänään Hesarista, miten Gösta S., oli yrittänyt ostaa Petjäveden vanhan kirkon ja aikoi rahdata sen Mänttään;-)
VastaaPoistaSe vastaus on siinä, että jos suvun jossain haarassa on tiettyä kirjoittamisen arvoista, jotain hurjaa, niin juuri sen suvun jälkipolvi verivihaa kirjoittajaa hautaan asti häpäisyn takia. Näin olisi ainakin meillä...katsos, lupsakat karjalaiset, lue vaikka Marja-Leenan kirja;-) Olin aivan kuin kotonani Kirjeitä kiven alle -kirjassa, mutta jos minä olisin sen kirjoittanut, niin...
Hyvä keino on tietty muuttaa riittävästi nimiä, paikkoja, aikoja etc.
Huomasitko, miten leikin tulella? Istuin eilen 13 tuntia koneella vastaamassa kommentteihin ja kun aamu alkoi oli tarkoitus kirjoittaa joku ruokajuttu. Kykenin nukkumaan vain lihasrelaksantilla, sillä selkä...Muista sinäkin kävellä aina tunnin kirjoitusrupeaman jälkeen.
Mitä ihmettä mahdatkaan nyt kirjoittaa...;-)
Leena, soitin kirjailijaliiton lakinaiselle ja hän vahvisti ajatustani. Viisainta on vaihtaa nimet, että lukija heti tajuaa kirjan fiktiivisyyden. Niin myös teen. Asiasta jotain tietävät tunnistavat tietysti ihmiset, mutta sillähän ei ole väliä kun kirjoitan todella tapahtuneista asioista. Petäjävedestä en silti luovu! Muutan vain ihmisten nimet. - Älköönkä kukaan koskeko siihen kirkkoon, tai kirous iskeköön hänen päälleen. Ai mikä kirous? No vaikka minun pikkuinen perkeleeni.
VastaaPoistaHuh, huomasin, että en ole ehtinyt vielä tarttua Hesariin. Olisko korkea aika? Ja tottahan minä Marja-Leenan kirjan olen lukenut!
Ovatko muuten sukulaisuussuhteet vielä niin läheisiä, että verivihat pitelevät kirjoittajia?