Olen päässyt viime viikolla kertomaan kirjastani niin television Aamun kirjaan kuin radion Viikon kirjaankin. Seppo Puttosen ja Nadja Novakin haastateltavaksi on helppo mennä, sillä he ovat lukeneet ja analysoineet lukemansa. Tiedän puhuvani heidän kanssaan samasta kirjasta, iloitsen tapaamisesta.
Niinkin on nimittäin käynyt, että jossain esiintymistilaisuudessa olen jäänyt miettimään, onko haastattelija ehtinyt tutustua kirjaan ollenkaan, puhuuko hän edes minun kirjoittamastani kirjasta. Tätä pelkoa ei Aamun kirjan haastattelijoiden kanssa ole. He ovat kirjan ja varmasti myös kirjailijan puolella.
Minulle televisio on opiskeluaikojen tuttu työympäristö, ja pystyn keskittymään siellä täysin asiaan. En ajattele hetkeäkään sitä, miten moni mahtaa katsella esiintymistäni, tai miltä nyt näytän, vaikka Aamun kirja on suora lähetys, eikä siinä tehtyjä mokia pysty korjaamaan kuin juuri sillä hetkellä. Aina siellä jotain änkytänkin, mutta tuskin se ketään hätkähdyttää sen kummemmin.
Vaikeaa omasta kirjasta puhuminen on silti sen vuoksi, että kirjailijalle tämä kirja on jo ainakin yhden kirjan verran takana päin. Tuleva on tietysti vasta tekeillä, mutta siihen etsitty ja etsittävä tieto on silti mielessä päällimmäisenä ja ajatukset vahvasti uudessa. Nyt pitääkin taas muistaa - ja muistaa varmasti, sillä haastattelussa ei ole lupa tehdä virheitä - paljonkin käsiteltävänä olevan kirjan aikaan liittyviä yksityiskohtia. Ne ovat tietysti hyvinkin tuttuja, mutta mielessä kalvaa silti koko ajan pieni epäilys: entä jos sanon jotain väärin.
Itse olen onneksi kirjoittanut kaikki viimeaikaiset aikuisille suunnatut kirjani lähes samasta ajasta, vaikka tapahtumat ovat olleet aika erilaisia. Aikakausi alkaa olla jollain lailla hyppysissä. Siihen liittyy kuitenkin niin valtavasti erilaisia tapahtumia ja suuria historiallisia käänteitä, että en usko sen koskaan tyhjenevän. Aina löytyy uutta ja siksi luulen, että kirjani sijoittuvat tähän samaan aikaan jatkossakin. Seuraava ainakin.
Ja loppujen lopuksi, kun tässä nyt asiaa oikein mietin, tunnustan lähteväni haastateltavaksi sittenkin aika pienin epäilyin. Oikeastaan lähden nykyisin suorastaan innostuneena, vaikka joskus oli pitkään aika, jolloin se tuntui hirttosilmukan pujottamiselta kaulaan. Näin sitä ihminen muuttuu, jopa kirjailija.
Kuulin ohjelman radiosta ja sitä tosiaan kuunteli mielikseen. Täytyypä ottaa tämä uusin kirjakin luvun alle, sillä olen pitänyt kovasti Unelmien varjoista ja Meren ja ikävän kiertolaisista! Juuri nuo ajat ja paikat kiehtovat erityisesti, mm. sukutaustan vuoksi, saa uutta valistausta sukutarinoihin.
VastaaPoistaLinnoituksia rakentaviin kiinalaisiinkin liittyy yksi lapsuuden muisto. Selasin joskus 50-luvulla isän serkun luona valokuva-albumia. Siellä oli erilaisia suku- ja tuttavaposeerauksia. Yhdessä muutoin aivan suomalaisenoloisessa perhekuvassa oli pieni kiinalaisen näköinen tyttö. Ryhdyin heti kyselemään asiasta, mutta serkun vaimo vaikutti kiusaantuneelta. Ymmärsin, että Suomessa oli joskus aikoinaan ollut kiinalaisia, joiden jälkeläinen tyttö oli – mutta ymmärsin, että siihen liittyi jotain ei-sopivaa.
Millaistahan tosiaan mahtoi olla kiinalaisen näköinen niihin aikoihin!
Kiitos, Sokea kana!
VastaaPoistaOlipa hauska muisto. Löysin tosiaan tietoa, että kiinalaisten jälkeläisiä syntyi jonkin verran. Voi vain kuvitella, miten heihin on suhtauduttu. Kaikkiin "muun rotuisiin" suhtauduttiin epäillen, mutta kirjassa kerrottujen tapahtumien jälkeen kiinlaisten jälkeläisiin varmasti erityisen ikävästi.
Eikä noista ajoista ole ratkaisevaa kehitystä parempaan tapahtunut, vaikka asioista onneksi jo puhutaan niiden oikeilla nimillä.