Olin eilen Uudenmaan kirjoittajien Kirjakahvilassa Työväenliikkeen kirjastossa puhumassa historiallisten kirjojen kirjoittamisesta. Haastattelijana oli toimittaja Jorma Hyvönen. Monenlaista pohdintaa siellä kumpusikin, sillä moni kuulijoista kirjoittaa itse. Toiset ensimmäistään, toiset ovat jo julkaisseet.
Tällaiset keskustelut ovat itsellekin antavia, sillä jouduin miettimään uudelleen, miksi oikeastaan olin tässä kirjassa valinnut tämän tavan esittää asioita ja tässä taas toisen. Onhan niille tietysti perustelut olemassa, vaikka kaikkiin en osannut vastata muuta kuin: Tämä vain tuntui parhaalta ratkaisulta. Keskustelun aikana taisi myös auetua yksi solmu tekeillä olevasta käsikirjoituksesta.
Minkälaisia kysymyksiä sitten esitettiin? Ainakin seuraavat ovat jääneet mieleeni:
Miten valitset tapahtumia pitkältä aikajanalta? Miksi jossain on minä-muoto, toisessa taas ei? Miten murre menee perille, vähän vai paljon sitä? Entä sen aikainen kieli, pitääkö sellaiseen pyrkiä? Mistä tiedot löytyvät? Miten samaistuminen kuvattavaan tapahtuu? Onko vaarana monen kirjan jälkeen, että kaikki päähenkilöt alkavat olla toistensa kaltaisia? Miten helppoa oli ylittää julkaisukynnys?
Kaikkiin näihin kysymyksiin taitaa olla yhtä monta vastausta kuin on kirjoittajaakin. Monenlaisia päätöksiähän kirjoittaessaan aina joutuu tekemään. Esimerkiksi murretta omasta mielestäni pitää varoa, varsinkin jos repliikkejä on paljon, mutta toisaalta murrebuumi on viime aikoina ollut melkoinen. Toiset siis pitävät. Murteet ovat ehdottomasti kielen rikkautta, joten hyvä niitä on käyttää. Vanhat sanonnat kuuluvat samaan sarjaan, maltillisesti niitä, ja ne tuovat kuvattavaa aikaa hyvin esille. Itse en kuitenkaan jaksaisi lukea kokonaista kirjaa vieraalla murteella, joita juuri minulle tosiasiassa on aika vähän, sillä olen asunut lähes joka puolella Suomea.
Tapahtumien valintakin on täysin kirjoittajasta kiinni. Jos kirjoitan oikeista, aiemmin eläneistä ihmisistä, omaan kirjailijantyyliini kuuluu valita oikeista tapahtumista sellaisia, joista muodostuu kirjaan jännite. Minulle on tosiaan tärkeää, että lukija voi uskoa tapahtumien, jos ei nyt kaikkien olevan täysin tosia, ainakin hyvin mahdollisia. Oma juttunsa ovat sitten kirjailijat ja kirjat, joissa kirjailija luo aivan toisen henkilön löyhästi oikeiden tapahtumien ja nimien pohjalta. Kai siihen liittyy itselläni jonkinlainen kunnioitus kuvattavaani kohtaan. En tohtisi lähteä tekemään hänestä täysin omaa luomustani. Päinvastoin, etsin aina aika pitkään ja perusteellisesti hänen tyyppiään, missä kirjeet ovat parasta pohjamateriaalia.
Entä samaistuminen sitten. Se on vain löydettävä, tai kirjoittamisesta ei tule mitään. Olen jo vuosia miettinyt yhtä aihetta, joka kiinnostaisi tavattomasti, mutta pelkään, että en millään pääse niihin nahkoihin. Luultavasti se kirja jää tekemättä.
Kysymys siitä, miten saa päähenkilöt pysymään omanlaisinaan nostatti melkoisen epävarmuuden mieleeni. Mistä minä tiedän, vaikka he olisivatkin muuttuneet kynsissäni samanlaisiksi? Lohdutan itseäni, että kun suurin osa heistä tosiaan on oikeita ihmisiä, kuvittelen löytäneeni heidän omaa persoonaansa riittävästi. Tosin sekin mahdollisuus on, että kirjailija valitsee itselleen mieleisiä henkilöitä, ja sen vuoksi kuvattavat ovat samankaltaisia. He siis ovat sitä jo alunperin.
En tiedä, mitä muut lopulta eilen saivat, mutta itse viihdyin ja nautin illasta. On aina antoisaa, kun syntyy vilkasta keskustelua, jossa uskalletaan välillä vaatia lisää perusteluja tai olla eri mieltä.
Kaiken lisäksi ennen tätä ohjelmaamme kirjastossa avattiin hieno, jouluna 90 vuotta täyttävän Heikki Kiljanderin kokoama Exlibris-näyttely, jossa on lähinnä kirjailijoiden ja kustannusalan ihmisten exlibriksiä. Ilokseni omanikin oli siellä, sattumalta ymmärtääkseni. Nämä Heikki Kiljander on valinnut yli 20 000 kirjanomistajamerkkiä käsittävästä kokoelmastaan. Hatunnostoni tälle palkitulle kerääjälle!
Kiehtova aihe! Pidän kovasti historiallisista (nuorten)romaaneista, etenkin sellaisista, joissa on päähenkilönä joku oikeasti elänyt kulttuurihenkilö, kuten sinun kirjasi Katri Valasta tai Aino Krohnista. On ihana eläytyä kiinnostavaan aikakauteen ja henkilöihin fiktion maailmassa. (Ns. historiallinen viihde sen sijaan ei ole minun genreni).
VastaaPoistaOlen samoilla linjoilla kanssasi siitä, että historiallisen henkilön persoonaa, ajatusmaailmaa ja tekoja ei pitäsi mennä fiktiossakaan muuttamaan (tästä on toki poikkeuksia, mutta puhun nyt historiallisista romaaneista/elämäkertaromaaneista). Miksi käyttää todellisen henkilön nimeä ja identiteettiä, jos ei voi pysytellä niissä raameissa, jotka kirjeiden, päiväkirjojen ja historiankirjoituksen kautta piirtyvät? Toki saa ja pitääkin tulkita, kuvitella ja täyttää aukkoja, eihän muuten synny tarinaa.
Maria, sama näkemys minulla. Se tuli jo kouluaikana, kun historianopettajani lainasi pari kirjaansa Napoleonin ajasta, ja äkkiä tajusin, että Napoleon on aivan oikeasti elänyt eikä ole vain kuolleita vuosilukuja ja aina uudestaan ja uudestaan toistuvia sotia.
VastaaPoistaTotta kai romaani voi olla myös täysin kirjailijan tuote historiaansa myöten, mutta silloin lukijan pitää se selvästi tietää. Hauskaa sellaistakin on lukea, mutta niistähän me emme nyt puhuneet.