Kahden käsikirjoituksen loukussa

Kaksi aloitettua käsikirjoitusta taisteli monta kuukautta huomiostani. Nyt toinen on alkanut ohjata ajatuksiani, ja alan päästä siinä vauhtiin. Taustatietojen lukeminen tosin vähän hidastuttaa, mutta sama olisi ollut toisenkin kohdalla. Tiedä sitten, miten kauan tämä vie, sillä taustalla tykyttää yhä se toinenkin.

Suuret lumihiutaleet tanssivat äsken ikkunani takana. Ne vaihtoivat sivusuuntaa milloin minnekin, nousivat välillä takaisin ylös ja syöksyivät taas alas. Näyttivät keveiltä ja iloisilta. Nyt sade on jo muuttunut vetiseksi ja omenapuun oksilla kimmeltävät pisarat. Sää vaihtelee kuin mieli kirjoitustyössä. Välillä kaikki sujuu kuin hiutaleiden tanssi, ja olo on onnellinen. Välillä melkein pyrkii kyynel silmäkulmaan. Tiedän, mitä haluan, mutta miten saan sen muotoiltua oikein. Kuka minua tähän pakottaa? Antaisin olla ja keskittyisin lukemaan, sillä maailma on täynnä ihania minulle lukemattomia kirjoja.

Oikeastaan kysymyksen kai pitäisikin kuulua, mikä minua tähän pakottaa. Ikuinen ja toivon, että ikuisesti vastaamattomaksi jääväkin kysymys. Sillä vaikka sairauksien kannalta olisi hyvä tietää aivoista mahdollisimman paljon, yksilön kannalta ei ehkä sittenkään. Kuka haluaa, että häntä "luetaan kuin avointa kirjaa"? Aivojen salat ovat mielestäni ihmisessä kaikkein jännittävintä, ja toivon niiden myös sellaisiksi jäävän.

Vaikka olen tutkinut jo käsikirjoitukseni taustoja, en ole vielä päättänyt tarkkaa ajankohtaa. Itselleni on selvää, ettei juttuni voi kovin hyvin juosta, jos en ole sitonut sitä omaan aikaansa ja todellisiin historiallisiin tapahtumiin. Toinen kirjailija taas haluaa tekstistään mahdollisimman ajattoman.

Siispä nyt: ensin muutama yöllä valmiiksi muotoutunut rivi käsikirjoitukseen ja sen jälkeen taustojen kimppuun. On korkea aika päättää niistä. Juuri nyt voin päättää ainakin sen, että tämän viikon aikana tapahtuma-ajan on oltava selvillä. Muuten jatkan sitä toista, joka alunperin lähti ajasta. Sekin nimittäin houkuttelee aika tavalla.