Pari viikkoa on humahtanut, niin kuin ne nyt silmät pyöreinä ihmetellessä humahtavat. Kaksi väsynyttä laahusti kotiin ja miettii nyt näkemäänsä. Intia on minulle liian suuri pala purtavaksi millään ajalla, saati sitten parissa viikossa. Olen käynyt kerran aikaisemmin, mutta tähän saavat käynnit nyt jäädä.
Ihmisiä, ihmisiä ja ääntä, joka vain heikkenee hetkeksi sydänyöllä, mutta ei lopu koskaan. Nyt oli vielä hääjuhlien kuukausi, ja niistä vasta ääntä lähteekin. Komeutta toki myös, kuten vaikkapa valkoisella kultasatuloin koristetulla hevosella ratsastava valkoisiin puettu kaunis sulhanen matkalla tapaamaan morsiantaan. Harmittaa, että takana oli kokonaisen päivän matkustaminen siinä vaiheessa, kun saimme kadun varressa kutsun lähteä yhden kulkueen mukaan. Juhlista ei olisi kuitenkaan malttanut lähteä pois pikapikaa, ja seuraavana päivänä oli taas luvassa tiivis ohjelma. Korvatulpatkin puuttuivat taskusta, vaikka öisin olivat aina tiiviisti käytössä.
Olemme matkustelleet paljon, mutta Intia tyrmää. Vaikka ihmiset ovat tietysti ystävällisiä sielläkin, kaikki ne likavuoret masentavat. Juu, tiedän, tiedän, ettei turistin pitäisi mennä minnekään nenäänsä nyrpistelemään, mutta kun mies halusi vielä välttämättä nähdä Taj Mahalin. Ja upeahan se on. Kaikki retkemme antimet liittyivät vain menneeseen, hallitsijoiden ja orjien aikakausiin, taisteluihin ja verenvuodatuksiin. Sikäläinen oppaamme ei pyynnöistä huolimatta kertonut juuri mitään tämän päivän Intiasta.
Poikani mukaan kohtuullisesti elävä keskiluokkakin maassa on, mutta se vain ei näy katukuvassa. Meille näkyi köyhyys, mytyt aamuisin katujen vierellä, äidit pienine lapsineen koko omaisuus vierellään, pienet likaiset lapset taputtamassa käsivarteen: Money. Temppelialueilla ja muistomerkeillä näkyivät sentään myös kauniit vaatteet ja värit, puhtaat koulutytöt ja -pojat, mutta kun heitä oli niin vähän. Ja kaaosmaisessa liikenteessä on toki paljon kalliitakin autoja.
Haluaisin puolueettoman näkemyksen siitä, mitkä Intian todelliset tulevaisuuden näkymät ovat. Tiedän huippukorkeakoulujen tähtityöntekijät, ohjelmoijat vallankin, mutta riittävätkö he? Miten saastevuoret ja lieteojat ikinä voidaan saada puhtaaksi? Päässäni pyörii kysymyksiä, mutta löydän niihin varsin vähän vastauksia.
Onneksi minulla on kirjoitustyöni. Olen taas löytänyt lisää taustamateriaalia ja kunhan tästä kunnolla tokenen, työ jatkuu. Tai jatkuu se tietysti jo nyt, mutta pikkuisen puoliteholla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti