Edellinen kirjoitukseni unelmista sai ihanan kollegani lähettämään ihka oikeaa postia. Se lähes hätkähdyttää nykyisin. Ja ilahduttaa tietysti sitäkin enemmän.
MUTTA oikeastaan vasta silloin tulin ajatelleeksi, mitä unelmiani oikein tunnustin. No, niitä pieniä ja hyvin konkreettisia. Sillä suurin unelmani, sekin jo lukiosta asti mukanani kulkenut, on niin iso, että se onkin utopia. Ja sanonpa sen ääneen missä seurassa hyvänsä, järjen äänet yhtyvät oikein kuoroksi. Hyvin selväksi tulee aina, että on naiivia edes puhua ääneen moisesta.
Senpä takia en siitä usein enää puhukaan. Kaiken uhallakin teen sen kuitenkin nyt. Ja vakuutan samalla, että on turha kertoa minulle unelmani älyttömyydestä oikeastaan mitään, ei ainakaan mitään uutta, sillä kaiken olen kuullut jo moneen kertaan. Itselleni tässä on silti kyse hyvin yksinkertaisesta asiasta. Jokaisen yksilön omasta tahdosta ja omastatunnosta. Siitä, että on olemassa asioita, joissa ei ole ehtoa: paitsi silloin kun.
Uneksin maailmasta, jossa kenellekään missään koskaan ei opeteta toisen ihmisen tappamista.
Raili, minulla on aivan sama unelma, mutta hieman laajennettuna: Uneksin maailmasta, jossa kenellekään missään koskaan ei opeteta minkään elollisen tappamista.
VastaaPoistaIhminen on oudosti asettanut itsensä eläimen yläpuoelle ja onkin itse tullut pedoista pahimmaksi. Lopetimme maakuntalehtemme tilaamisen, koska siinä oli oikein rintarottingilla kirjoitettu juttu siitä, miten tärkeää on jo koulussa opettaa lapset murhaamaan metsän eläimiä. Ja tätä tapahtuu joissakin Suomen koulussa, joiden ylläpitoon käytetään meidän kaikkien verorahoja. Kunpa verot voisi korvamerkitä!
Miten älytöntä on opettaa lapsi tappamaan, antaa ase käteen ja tehdä asiasta kuin rehvakasta luonnollisuutta. Onhan se rehvakasta painua aseen kanssa aseetonta villieläintä vastaan. Voi kun on reilua urheilua tuo eläinten murhaamisharrastus!
Syön lihaa, mutta pääasiassa kalaa. Toivon, että kun joskus harvoin syön lihaa, se eläin on saanut elää lajityypillistä elämää ja on saanut nopean lopun, eikä toivottavasti lapsen murhaamana. Heti kun ajattelen eläinten kärsimyksiä, haluan itse eutanasian!
Tuo ei ole yhtään hävettävä unelma. Minäkin tahtoisin tuollaisen maailman, ja kuten Leenakin, myös eläimille onnellisen elämän ennen kuolemaa.
VastaaPoistaKiitos, Leena ja kiitos, Helmi-Maaria!
VastaaPoistaSyön lihaa, mutta tosiaan juuri niin kuin sanotte, toivon eläimelle nopean ja kivuttoman lopun, kuten itsellenikin.
Kalaa syön, mutta onkimista kammoksun eläinrääkkäyksenä. Aina kun näen tai kuulen sanan onkiminen, tunnen koukun sisälläni. Näin pikkutyttönä naapurin pystykorvanpennun lopputuskat ongenkoukku sisuksissa. Se osasi vinkua, kala ei pysty huutamaan tuskaansa.
Miksi monet mielellään syövät onnellisten eläinten lihaan, mutta eivät onnettomien. Eikö ole parempi syödä pois onnettomat siat, lehmät, kanat ja antaa niiden onnellisten elää? Olen ollut kasvissyöjä koko aikuisen elämäni siitä lähtien kun muutin kotoa joten ehkä en ole oikea ihminen sanomaan tästä mitään, kun en syö lihaa. Miksi voi paremmalla omallatunnolla syödä onnellista sikaa kuin onnetonta, en koskaan ole ymmärtänyt tätä logiikkaa.
VastaaPoistaOk. Koska onnellinenkin saa elämän vain joutuakseen ruokapöytään. Jos se elämä on hyvä, ehkä se sitten jotenkin kannattaa. Onnettomia syötäviä taas tuotetaan vain ja ainoastaan rahan vuoksi ajattelematta yhtään eläintä.
VastaaPoistaSiksi.
Mieheni on myös kasvissyöjä, joten perheessämme syödään paljon kasviksia. Kokeilin itse samaa, mutta kuukausien ajan olin nälkäinen lähes koko ajan, sillä elimistöni on kai kehittynyt ottamaan sekasyönnistä energiansa. Voi tosin olla vain kuvittelua sekin. - Olen myös näitä ihmisiä, joille liian moni suussa hyvin maistuva vihannes tuottaa vaikeita ruuansulatusvaivoja, jopa kipuja. Elämä tuli vaikeaksi ja yksipuoliseksi.
Aika henkilökohtaisia juttujahan nämä ovat, ja vähän samantapaista keskustelua syntyy kuin tuosta unelmista suurimmasta. Tässä nostan käteni ja tunnustan olevani väärällä puolella. Näin se vain silti menee.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaRaili, eihän tuo unelmasi ole lainkaan kummallinen, siihen vain on vielä HYVIN pitkä matka. Anteeksi, kun mainitsen näin kauhean asian kuin sota, mutta, jos sota syttyisi emme me - ei yksikään mies, nainen tai lapsi- jättäisi puolustautumatta kaikilla mahdollisilla tavoilla, tappamallakin. Sanoisinkin, että meidän jokaisen elämän pituisen tehtävän pitäisi olla rakentaa maailmaa, jossa ihmiset eläisivät niin sovussa, ettei tappaminen olisi mikään ratkaisu, eikä mikään vaihtoehto missään tilanteessa. Se on kuitenkin elämän pituinen tehtävä, eikä yksi ihmiselämä välttämättä riitä edes sen alkuun saattamiseen, vaikka paljon onkin jo tehty.
VastaaPoistaSelda, pitkälti oikeassa olet. Aina on sentään niitäkin, jotka jättävät tarttumatta aseisiin. Ja onneksi saamme sentään unelmoida, emmekä unelmistamme luovu!
VastaaPoista