Kirjoitin runon keväälle ihan tuosta vaan, vauhdikkaasti ja tunteella.
Poistin turhat sanat. Poistin itsestäänselvyydet. Jäi yksi kelvollinen ilmaisu, ei sitä kannata esille panna. Tehkää itse! Keväällä kuuluu runoilla, laulaa ja tanssahdella.
Parina viime päivänä olen pitänyt pientä taukoa kirjoittamisessa ja lukenut paitsi faktaa, joka liittyy tulevaan aikuistenkirjaani, myös Leena Parkkisen Sinun jälkeesi Maxia. Jostain oudosta syystä luulin sen jo lukeneeni, vaikka en muistanut mitään sisällöstä. Paljon lukevalle, ainakin minulle, käy usein niin, että en muista luetusta kirjasta vaikkapa vuoden jälkeen paljoakaan. Ne tietysti muistan, jotka ovat onnistuneet koskettamaan jollain tavalla ja niitäkin on. Monia. Tämä kirja jää onneksi mieleen. Olen iloinen, että huomasin lukemattomuuteni.
Tässäkin kirjailijat ovat ilmeisesti aika erilaisia: toiset lukevat paljonkin oman kirjan kirjoittamisen aikoihin, toiset eivät. En edes tiedä pelkäänkö vaikutteita, siis lähinnä sitä, että huomaamattani matkisin toisen tyyliä, vai hajottaako lukeminen vain omaa keskittymistäni. Vai molempia?
Minulla on muuten yhdessä parikymmentä vuotta sitten ilmestyneessä kirjassani jokseenkin samanlainen alku kuin yhdellä saksalaisella kirjassa, jota en ollut nähnyt ennen omaani. Ne ilmestyivät jokseenkin samaan aikaan, ja olin vähän aikaa huolissani asiasta. Kuinkahan paljon tämmöisiä sattumuksia on, ja miten paljon taas on sellaisia, että itse sitä tajuamatta käyttää jotain kauan sitten lukemaansa ideaa, jonka on ominut. Olen aivan varma, että osa syytetyistä plagioinneista on tämmöisiä tahattomuuksia.
Mutta toisaalta, eikö väitetä, että kaikki, aivan kaikki on kirjoitettu jo ainakin kertaalleen. Mitään todella omaperäistä ei sen mukaan edes voi kirjoittaa. Onko tosiaan näin?
Heh!
VastaaPoistaLuin että "poistin tuhmat sanat". Miten muka kevääseen tuhmia sanoja...
Lohdullista, jos muisti pätkii muillakin. Minä en ikinä pysty osallistumaan mihinkään kirjallisuuskeskusteluun, kun en muista mitään, vaikka lukuelämys olisi ollut kuinka huikea. Nolottaa semmoinen. Sitten joskus esim. junamatkalla, kun olen kaapannut omasta hyllystä muka lukemattomat matkalukemiseksi, huomaankin, että luettu on. Voi voi sentään.
Minun keskittymistäni (mitä keskittymistä?) ei lukeminen hajota. Luen silloin kun kirjoitan ja silloin kun en kirjoita.
Tuo huolestuminen siitä, että jollakulla on jotain samankaltaista, alku, loppu, mikä tahansa, saa kyllä aika ajoin huolestumaan ja tarkistamaan, kuka kirjoitti ensin. Mutta totuudeksi on osoittautunut, että "ajan henki" ajaa välillä koneet ja kynät suihkimaan eri tahoilla ihan samoja ratoja. Ei sitä minusta tarvitse pahana pitää. Ideathan ovat vapaata riistaa, ja tyylistä jokainen kuitenkin tunnetaan. Plagiointi on sitten eri asia. Hyväuskoisena en taida helpolla uskoa, että itseään kunnioittava kirjailija sellaiseen edes tahtoisi alentua.
Uskokaamme, että kyse on vain sielunkumppanuudesta.
Ja toki toki. Jokainen voi kirjoittaa todella omaperäistä, vaikka kaikki olisi kuinka monestikin jo sanottu.
Kevättä rinnassa
tunteet pinnassa
pursuaa ilo
(ja muutama kilo)
Mutta onneksi kesään on aikaa
kokeilla ihmedieettien taikaa.
Juupa-juu,
pian on taas
täysikuu.
T von Lorukuja
T, kuka niitä tuhmia nyt vallankaan keväällä.
VastaaPoistaKiitos tuosta keväisen herkästä runosta, T von, siinä on paljon oleellista tästä ajasta. Kuten kilot. Niitä pursuavat myös kaikki lehdet, tai pikemminkin niiden häätämistä.
Samaa mieltä: Ei varmaan kukaan ammattikirjoittaja tahallaan plagioi, itsensähän siinä vain mokaisi. Ja jokaisen muistiin lähtemättömästi jääviä teoksia tässä tietysti kirjoitamme. Vähempään ei kannata pyrkiä.
Vaikka, tarkistin juuri, viimeisimmän vuoden 2009 tilaston mukaan lasten- ja nuortenkirjojen uutuusnimikkeitä julkaistiin 1008 ja aikuisten kaunoa 722. Lisäksi tulevat tietokirjat. Kaiken kaikkiaan kirjoja julkaistaan vuosittain noin 10 000 (sanoo tietokirjailijoiden tietolappunen). Että pinnistele siinä sitten lähtemättömästi lukijan muistiin. Huoh! - Ei pitäisi masentaa itseään näin kauniina päivänä!