Oikeammin olen juuri nyt sellainen kynä, jonka toinen pää pyyhkii ja toinen kirjoittaa. Aioin ensin sanoa sellainen vanhanaikainen kynä, mutta onhan minulla upouusikin, jonka toinen pää kirjoittaa huopakynämäisesti ja toisen pään kumilla voin antaa katumukselle vallan.
Anneli kirjoitti Grafomaniassa ensimmäisen ja toisen kirjoittamiskerran eroista. Huomasin niiden itselläni olevan aivan päinvastaisia. Minulla ensimmäinen kerta on yleensä vauhdikas. Odotan itsekin uteliaana, mitä seuraavaksi tapahtuu. Suunnitelma on, mutta käsikirjoitus alkaa usein elää omaa elämäänsä.
En kuitenkaan ole vuolas kirjoittaja, joten vaikka tietysti joudun kumittamaan paljonkin toisella kierroksella, lisään tekstiä vielä enemmän. Ensimmäisellä olen luonut tarinan, toisella eläydyn kunnolla monien vauhdikkaasti kirjoitettujen kohtausten maisemiin, tuoksuihin, tunnelmiin. Jo kouluaineissa olin aika niukkasanainen ja se tuntuu olevan tyyppini edelleen. Pidän toisen vaiheen eläytymisestä, mutta vielä enemmän pidän ensimmäisen vaiheen tarinan synnystä.
Itsestään selvää lienee, että kirjoittaessani näen tapahtumat edessäni, olen jollain kummallisella tavalla joukossa mukana, tuntemassa ja näkemässä heidän silmillään. En siis voisi kuvitella kirjoittavani raakaa dekkaria, huumenuorista kertova Koukussa-kirjakin oli melkein liikaa. Kirjoitin aikoinaan paljonkin televisiolle. Siinäkin elin tapahtumien mukana, mutta näin niiden aina tapahtuvan ruudussa. Aikamoinen ero kirjoittamisella, miten se lopputulokseen vaikuttaa, en osaa itse sanoa.
Tällä hetkellä minulla on meneillään syksyllä ilmestyvä aikuisten kirjani. Siispä muuntaudun tästä taas pyyhekumiksi.
Mulle taas on tapahtunut ihan uutta: ennen suunnittelin napakasti ja sitten vain kirjoitin kaiken, minkä olin jo paperille ranskalaisilla ja muilla viivoilla ladellut. Sitten hioin ja hioin ja lisäilin ja vähensin ja vaihtelin paikkoja. Mutta nytpä on käynyt niin, että en oikein tiedä, mitä huomenna tapahtuu. Tämä on hyvin outoa. Kirsti on kertonut, että hän ei ikinä tiedä etukäteen, mitä seuraavaksi tapahtuu. Minusta se oli kummallista, mutta ilmeisesti tarttuvaa.
VastaaPoistaAavistelen lopputuloksen, mutta miten siihen päädyn, on juuri nyt arvoitus.
Mulla ei ole pyyhekumia. Suttaan sormella.
Tuula
Joo, suunnittelen hävettävän vähän etukäteen, välillä se paistaa lopputuloksesta. Tungen tilanteisiin mukaan ja katson, mitä alkaa tapahtua, olen vuorotellen jokaisen henkilön nahoissa. Kirjoittaminen on minulle kokemuksena samanlainen kuin lukeminen: lukiessa ei tiedä, mitä seuraavalla sivulla tapahtuu - minä en tiedä kirjoittaessakaan. Ihanaa, kutkuttavaa!
VastaaPoistaRaili sanoi, että televisiolle kirjoittaessaan hän näki tapahtumat ruudulla. Tutulta kuulostaa. Minä näen kaiken kuvina ja kohtauksina, vaikka en kirjoitakaan televisiolle. Ehkä se on perua 17 vuoden kameratyöstä. Intensiivisinä kuvausjaksoina aloin vapaa-ajallakin rajata tilanteita tai vastapäätä istuvia ihmisiä. Hieman häiritsevää.
Kirsti, minua viehättää suuresti ajatus vastapäätä istuvasta ihmisestä, joka rajailee minua. Mitä ne taas olivatkaan, LK, ELK jne vai ovatko nimitykset vaihtuneet jo aikoja sitten? Parasta ehkä sittenkin olisi tässä ulkonäkövaiheessa etäännyttäminen :).
VastaaPoistaTuula, pieni jännitys elämässä on aina paikallaan. Voisiko olla niin, että uteliaana on hauskempi kirjoittaa. Vai saako tämä edes olla hauskaa? Työtähän tämä on, eikä ev.lut.työmoraaliin mikään hauskuus kuulu!
Eivät ole kuvakoot muuttuneet. Itsestäni suosin nykyään SPK-kokoa (suuri puolikuva) mieluummin kuin ELK-rajausta (erikoislähikuva).
VastaaPoistaVapaa-ajan rajailussa häiritsi eniten se, että aloin pyytää ihmisiä siirtymään lähemmäksi toisiaan tai katsomaan tiettyyn suuntaan, jotta saisin paremman komposition. Tai sitten olin hiljaa ja kärsin.
Leikittelin kuvakokolyhenteillä sydämeni kyllyydestä kirjassa Vili Voipio zoomaa tähtiin, ilman etukäteissuunnitelmaa.
"uteliaana on hauskempi kirjoittaa" Hyvin sanottu, Raili! Ei vaiskaan: ankaraa on oltava tämä työ, otsa rypyssä kukin tykönään tekstiä pusertakoon.
Minä olen luonteeltani utelias (vähän liikaakin, sanoo joku), ja ehdottomasti utelias kirjoittaminen on hauskinta! :) Alkuaikoina en "pahimmillaan" tiennyt koko tarinasta muuta kuin otsikon, ja siitä sitten lähdettiin katsomaan minne polku vie.
VastaaPoistaNykyään suunnittelen pääpiirteitä vähän enemmän, mutta en tee mitään kiveen hakattua suunnitelmaa. Lähes väistämättä tarina tekee omia oiko- ja kiertopolkujaan, enkä yritä niitä väistellä. Lisäksi jos mielessä on tietyt päätapahtumat, sen loogisimman "sillan" tapahtumasta toiseen osaan rakentaa vasta kun olen tarinassa sisällä ja näen tarkemmin yksityiskohtia.
Ensimmäinen kirjoituskierros on mulla siis aina enempi vähempi mielikuvituksen vapaaliitoa, toisen version kimpussa otetaan sitten aivotkin käyttöön ;) Niin ja se pyyhekumi.