Siellä ja täällä

Tällä viikolla on ollut kaksi kohokohtaa, täysin erilaisia.

Päiväkoti Histamiinin kummitäti, siis minä, vieraili kummilastensa luona ja sai melkein kyyneliä silmiinsä heitä katsellessaan. Näin se meni:
Kummitäti istutettiin nojatuoliin kunniapaikalle ja lapset esittivät monenlaisia lauluja ja leikkejä. Jokseenkin kaikki olivat minulle uusia ja lähes kaikissa oli aiheena ystävyys. Liikuttavinta oli katsoa, miten isommat lapset, aika pieniä hekin, auttoivat ja ohjailivat kaikkein pienimpiä. Kummitäti nautti, ja niin näyttivät tekevän lapsetkin. Lopuksi minulle esitettiin ovelia kysymyksiä, kuten: Missä Histamiini on syntynyt? Ja kun vastasin nuken syntyneen Prahassa mutta sen elävän Histamiinin minun päässäni, seuraavaksi kysyttiin: Miten päässä voi syntyä?

Nii-in. Vastatkaapa tähän, te minua viisaammat.

Kun tilaisuus loppui, pieni tyttö tuli aivan eteeni, katsoi minua kauniisti silmiin ja sanoi: "Kummitäti, sinä voit tulla meidän luo vierailemaan aina milloin haluat." Eikä tämä ollut harjoiteltu juttu, vaan tytön spontaani toivomus. Että tuntui kivalta!

Seuraavan päivän tilaisuus oli Tanner-säätiön juhlaseminaari, jossa viisaat historioitsijat puhuivat Tannerin merkityksestä Suomelle. Minulle asia on ollut aika hämärä, joten oli todella kiinnostavaa kuunnella erilaisia mielipiteitä asiasta. Sali oli täynnä mustapukuisia miehiä, jopa pari presidenttiä vaimoineen ja yksi presidentin mies istuivat kuuntelemassa hyvin tarkkaavaisina. En tuntenut aivan sulautuvani joukkoon, mutta olin hyvin tyytyväinen, että sain osallistua tilaisuuteen.

Vanha historioitsija Hannu Soikkanen otti esiin historian tutkimisen kannalta tärkeän asian, jota olen paljon itsekin miettinyt: Me katsomme aina menneisyyttä tämän päivän tiedon pohjalta.
Usein minusta tuntuu, että asioita myös tulkitaan ja tuomitaankin tämän päivän todellisuudesta, jolla ei välttämättä ole paljonkaan tekemistä sen aikakauden tilanteen, tapojen ja moraalin kanssa, josta puhutaan.

Historiallisia romaaneja kirjoittaessani tiedostan asian kyllä selvästi, mutta eihän minulla tietenkään ole mitään mahdollisuutta yrittää asettua aivan oikealla tavalla vaikkapa 1600-luvulla eläneen ihmisen nahkoihin. Sellaista en kuvittele. Yritän vain kuvata aikaa niin hyvin ja todesti kuin pystyn ja sitä varten teen paljon pohjatyötä. Kun tullaan aikaan, jolloin on jo saatavissa kuvattavien kirjoittamia kirjeitä, tilanne helpottuu merkittävästi.

Olen tietysti lukenut useammin kuin kerran Le Roy Ladurien: Montaillon ranskalainen kylä 1294 - 1324. Vatikaanin arkistoissa on inkvisition kuulustelupöytäkirjoja, joissa kyläläiset kertovat yksityiskohtaisesti elämästään. Niistä on kirjaan kerätty kylän ja kyläläisten tarinaa. Niitä lukiessa pääsee sentään aika lähelle myös tuon ajan ihmisten ajattelua, vaikka kuulustelutilanne ei totisesti taida olla paras mahdollinen paikka kertoa elämästään.

Historiallisten kirjojen kirjoittaminen on juuri tänään mielessäni siitäkin syystä, että uusi Onnimanni tuli juuri. Maria Loikkanen kirjoittaa siinä niin kauniisti Hopearenkaan taika -kirjastani, että sain nieleskellä vähän aikaa. Kiitos!