Pelkäämäni Katri Vala -ilta oli maanantaina. Olin tietysti valmistautunut huolellisesti, mutta pelkäsin silti, että en muista jotain oleellista asiaa. Puhuin Runokirje-kirjani mukaisesti Katrin nuoruudesta, neljästä vuodesta, jolloin hän löysi oman runoilijanäänensä ja sai ensimmäiset runonsa ja viimein myös ensimmäisen oman runokokoelmansa julkisuuteen. Kaikesta siitä epävarmuudesta ja varmuudesta, mikä tuohon aikaan liittyi. Näyttelijä Eila Pyhältö lausui hienosti Valan runoja ja Merja Minkkinen kertoi todella kiinnostavasti hänestä pakinoitsijana.
Olin itse kiihkeästi runoja kirjoittavana koulutyttönä hurmaantunut Katrin runojen väreistä ja intohimosta. Kai suurin osa nuorista ajattelee elämästä:
Tahdon loimuta!
Tahdon palaa korkeana!
Vain päivän ja yön!
Loppukoon kaikki sen jälkeen,
kunhan ruumiini on ollut tuli,
jonka lieskat ovat taivasta hiponeet
suurina, kauhistuttavina, ihanina!
Palaa tahdon, palaa, palaa!
Tuhlata vuosien voiman
silmänräpäyksessä!
Vain päivän ja yön, Jumala!
En vuosia, joita kahleina hautaan laahataan
en tasaista pitkää elämää rukoile,
vain yötä ja päivää
korkeana tulipatsaana!
Kopioin tuon sinisestä kierrelehtiöstä, johon 15-16-vuotiaana keräsin parhaat lukemistani runoista. Piti oikein tarkistaa kirjasta, oliko runossa tosiaan kaikki nuo huutomerkit. Olivathan ne! Kukapa sitä nyt kuiskailisi noin isoja asioita. En aio ryhtyä pohtimaan väkisinkin mieleen nousevaa epäilyä siitä, miten moni meistä lopulta olisi halunnut elää vain päivän ja yön korkeana tulipatsaana, vaikka ajatuksena se tietysti viehättää edelleen.
Tavallaan noista ajoista puhuminen on helppoa, sillä lähes jokainen kirjailija on käynyt läpi samat vaiheet. Ensimmäisen käsikirjoituksen lähettämisen kustantajalle, toivon ja epätoivon vastausta odotellessa sekä viimein suunnattoman riemun, kun ensimmäinen kirja on kädessä. Ensimmäinen suuri rakkauskin Yrjö Jylhään tuohon aikaan mahtuu. Ja vaikka meistä jokainen on elänyt ainutlaatuisina kaikki nuo hetket, jälkeenpäin kirjeistä tai päiväkirjoista luettuina ne ovat niin tuttuja ja ikiaikaisia, että hymy nousee suupieliin. Ne ovat yhtäläisiä nyt ja viime vuosisadan alkupuolella.
Siinä kai Katri Valan salaisuus onkin. Vaalien jälkeisenä iltana en odottanut moniakaan kuulijoita. Mutta miten kävi! Kuulijoita oli useita kymmeniä, myös nuoria joukossa ja miehiäkin yllättävän monia. Tunnelma oli mahtava. Aivan kuin jotain Katrin palosta olisi ollut mukana tilaisuudessa.
Eilen saatoinkin sitten lähteä hyvillä mielin oikein ulkomaanmatkalle, Tallinnaan ja takaisin. Pikkuisen pettynyt kieltämättä olin siitä, ettei kukaan tiukka univormupukuinen henkilö enää kysellyt edes henkilöllisyystodistusta missään vaiheessa, ja valuutta oli euro, kuten hyvin tiedämme. Mikä ulkomaanmatka se sellainen on? Kaiken lisäksi Kumu oli tiistainakin kiinni eikä kaupungissa ollut minkäänlaista pääsiäistunnelmaa. No, kaikkine noine puutteineenkin Tallinna on hieno kaupunki, joten ei edes Kumu tuolla meistä vielä eroon päässyt. Pitää siellä nyt pari kertaa vuodessa ainakin käydä. Kaikkein tärkeintä matkassa oli sittenkin avoimena säteillyt meri.
Katri Vala on guruni ja Runokirje lumoava teos!
VastaaPoista"Mitä siitä, että kuolema tulee!/ Mitä siitä, että monivärinen ihanuus/ varisee kuihtuneena maahan./ Onhan kukittu kerta!"
On kukittu, on.
Olisinpa tiennyt maanantai-illan tilaisuudesta.
Ai niin, Kirsti, kun sinä et ole FB:ssä. Siellä kerroin. Tilaisuus oli Uudenmaan kirjoittajien ja Töväenliikkeen kirjaston yhteinen. Vm. on saanut upeat uudet tilat ja päässyt oman alueensa erikoiskirjastona mukaan Helka-kirjastoihin sekä tietysti myös hakuihin, joita niiden kautta tehdään. Kävijämäärä on lisääntynyt huomattavasti. Negatiivinen ilmiö on ollut, että vallankin vaihdellen esillä olleet bibliofiiliset harvinaisuudet alkoivat kadota. Nyt ne ovat vitriinissä lukkojen takana. Olin aika tyrmistynyt tuosta tiedosta!
VastaaPoistaSKS:n arkistossa on Katri Valan kirjeenvaihtoa, jota lukiessa riemastuin monet kerrat. Hän oli hauskan kriittinen jo varsin nuorena. Muutakin hauskaa sieltä löytyi. Esimerkiksi koulutyttönä hän oli kirjoittanut Porvoon Suomalaisen yhteiskoulun järjestyssääntöjen perään: "Huom! Porvoon Suomalaisen Yhteiskoulun perustuslait eivät ole asianosaisten, nimnittäin oppilaiden, hyväksymät, joten ei ole katsottu tarpeelliseksi noudattaa niitä." Melko kapinallista noihin aikoihin.
Tahdoinko minäkin loimuta?
VastaaPoistaPiti oikein kaivaa esiin vanha runovihko, johon olin koonnut niitä tärkeitä ja innoittavia. Olin varma, että Katri Valaa minultakin löytyy.
Vaan eipä löytynyt.
Löytyi Aale Tynniä:
"He nukkuivat portaikossa
päät kynnysmattoa vasten.
Me käänsimme kasvomme pois,
sillä onnettomuuden löyhkä
on mieltä etovaa."
Löytyi Jevtusenkoa:
"Minua himottavat ompelijat
ministerit
siivoojat
heidän kyynelensä,
heidän naurunsa,
heidän suuruutensa,
heidän kurjuutensa."
Löytyi monta Södergrania.
Löytyi Diktoniusta:
"Ei kukaan lepää luottavammin maassa
kuin kuollut."
ja
"Hyvä Jumala
korkealla kivitalossa!
Kuuntele minua
vaikka minulla onkin hinkuyskä."
Löytyi Rabbe Enckelliä, Henry Parlandia, Bo Carpelania,
Solveig von Schoultzia:
"Suuri valta oli rakastavaisilla
tuottaa kipua toisilleen."
Löytyi Koskennientä, Paavolaista, Kojoa...
Löytyi ystävien runoja ja omia.
Koulun kirjoituskilpailussa palkinnoksi saatu, itse valittu Yrjö Jylhän runokirja on yhä hyllyssä. Yrjö Jyrinkosken jyrisevä ääni kuuluu heti, kun kirjaan tarttuu. Varmaan sen ajan ainoa "kirjailijavierailu" koulussamme oli Jyrinkosken runoesitys Yrjö Jylhän runoista.
Kun olin sulkenut vihkon, oli päällimmäiseksi jäänyt tunne pelästys.
Vaikka runojen joukossa oli kevätauringon hymyä ja iloa, keveitä askeleita ja hurmostakin, kulki punaisena, tai pikemminkin mustana lankana ahdistus, pelko ja suru tyyliin:
"Osaanko elää?" (Hilja Haahti)
Raili, avasit aika ison ja painavan portin, jonka takana seisoo teinityttö kauhu silmissään.
Yllättävintä on, että äkkiä, kuusikymppisenä isoäitinä tunnistan yhä tytön. Tahtoisin tarttua hänen käteensä ja rohkaista astumaan portista. Vakuuttaa, että kaikki se, mitä hän pelkää, tulee kyllä tapahtumaan. Mutta että silti, siltikin kannatti se kaikki kokea.
Lukisin hänelle Hilja Haahden runosta:
"Olen iloinen kuin olisin nuori,
aivan nuori.
Sininen on taivas,
vehmaat tammet ja lehmukset,
maan ruoho silmissä kasvaa
ja ilman linnut visertävät, lentävät.
Mikä ikäni onkaan?
Mun riemuni lentää lintujen siivin
kuin olisin nuori, aivan nuori."
Lämmöllä ja hyvää pääsiäistä kaikille toivottaen
Tuula von Lorukuja
Voi, ihana Tuula.
VastaaPoistaSama huomio oli minullakin ja monia samoja runoilijoita siinä sinisessä kierrekansiossani. Varsinkin Aale Tynniä oli paljon. Kuolemaa, kaipuuta, rakkauden nälkää.
Voi kaikkia nuoria ihmisiä! En suotta aina sano, että nuoruus on vaikenta aikaa ihmisen elämässä.
Oli siellä sentään mukana huumoriakin, tai olisiko varoitus itselle tämä Kullervo Rainion Nuori mies:
Tuhansien linnunratojen joukossa
on yksi tavallinen linnunrata
- ei suurempi eikä pienempi muita.
Sen linnunradan miljoonien tähtien keskellä
on yksi tavallinen tähti.
Ja sen kieppuvan kiertolaisen pinnalla
niinkuin pisteitä
kummallisia kaupunkeja...
Pienen kadun
viidennen talon
kolmannen ikkunarivin
kuudennesta ikkunasta
katselee kauas vakavaotsainen nuori mies.
Hän keskustelee Luojansa kanssa
asiantuntevasti,
miten tämän maailman järjestäisi.
Entä sitten Timo Töyrylän Vanha turisti:
- Matkani varrella paljon
syntiä tehdä taisin.
Ja tekisin, alusta jälleen,
jos minä alkaa saisin,
sillä näköalapaikka hyvä
oli jokainen kuoppa syvä.
Runot kertovat paljon niitä lukeneesta nuoresta minästä. Ja kuten sanoit, yllättävän lähellä se tyttö edelleen on ja hyvä hänet on aina välillä kaivaa esiin. Ja muistaa.
Raili,
VastaaPoistaNuori mies
on minullakin. Siis vihkossani. Siis Kullervo Rainion.=)))
Ja kaikille vielä, vaikka neljä kassillista muonaa eivät ihan keveitä olleetkaan, kun raahasin ne juuri marketista:
"Askelin,
aavistuksen kevein
olen vaeltanut tänään
kevään valohunnun kietomana.
Kaipaamatta mitään:
Olemassaolo,
päivänudunkevyt
kantoi minua.
Ja äkkiä sen löytämänä,
keksimänä olin
jota en koskaan ollut etsinyt." (Eva Wichman)
T von L
Kiitos, Tuula. Otan tuon lisäiloksi näille kevätpäiville.
VastaaPoistaRaili, Katri sytyttää aina! Siksi sinä sait kuulijoita, jopa vaalien jälkeisenä iltana;-)
VastaaPoistaOlen kolunnut omia teiniaikaisia vihkojani ja sieltä löytyy Aila Meriluotoa, Sirkka Seljaa (erityisesti Taman laulut), Pablo Nerudaa, Katri Valaa, Edith Södergrania ja Kaarlo Sarkiaa.
Katri käytteli huutomerkkejä reippaasti. Minulla on Katri Valan Kootut runot ja kyllä ne merkit on sielläkin säilytetty.
Satu Koskimies on kirjoittanut kirjan Katri Valasta ja Elina Vaarasta. Kirjablogissani se oli edellisvuonna kolmen parhaan joukossa 140 luetun kirjan otannasta. Se on hurmaava kirja Tulenkantajien henkeen ja sekoittaa nautittavasti faktaa ja fiktiota.
Jos kollaat Lumikarpalossa enemmänkin löydät muutakin Valaa kuin se huhtikuun viimeinen ilta. Vaikka Lumipisara ja Jääsilta.
Jep, Leena. Löysin Lumikarpalon vasta tänään, mutta kirjauduin heti mukaan. Varmasti luen menneitä ja odotan tulevia. Hauskaa!
VastaaPoista