Tämä, tuo, se

Kyllä. Sen verran on ollut tekemistä kirjoittamiseni seurauksena, että en vain ole ehtinyt kertomaan, miten meni Ähtärissä. Siellä meni. Juuri niin mahtavasti kuin olin uneksinut, mutta en sentään ihan uskonut.

Sain eläinpuistoon oppaakseni Tiinan, eikä parempaa olisi voinut olla. Hän tunsi ahmat, oli hauska, ja käytti jopa osan vapaapäivästään opastamiseeni. Nöyrä ja iloinen kiitos, Tiinalle!

Pandat, joista jokainen tuttu muisti huomauttaa, olivat vastassa heti reitin alussa. Olivathan ne tietysti söpöjä, vaikka makasivatkin vain selällään ja mutustelivat bambua. Hyvä, että ne vetävät vierailijoita eläinpuistoon, jolloin kävijät näkevät näitä ihan omia eläimiämmekin, kuten vaikkapa ahmat, Julian ja Matin.

Pääsin niille tutun Tiinan kanssa aitaukseen sisälle. Hoitajan ei yleensä tarvitse pelätä ahmaa, vaikka  toisaalta aina on muistettava, etteivät ne mitään kesyeläimiä ole. Mutta leikkisiä ne ovat ja diplomaattisia hoitajaansa kohtaan sekä hyvin uteliaita. Matti, vaikka isompi onkin, oli varovaisempi minun suhteeni. Se tuli sentään muutaman kerran aika lähelle.

Julia sen sijaan uskaltautui lähemmäs. Kyllä niiden tapaaminen vain tuntui mahtavalta. Kaksitoista vuotta olen miettinyt ahmojen uudelleen tapaamista, ja nyt se tapahtui. Vieläpä paljon läheisemmin kuin olin edes uskaltanut toivoa.                                                                                                                          

                                                                                                                          

Pyyhin käteni rinteen sammaliin, ja sekös kiinnosti Juliaa. Hajujälkeni oli nuuskittava muutamaan kertaan ja huolellisesti. Tiinalla oli mukanaan jotain kivaa hajua, jota hän tiputti maahan pari pisaraa. Mutta voi, mitä pisaroita ne ahmojen mielestä olivat. Niissä piti kieriä, hangata mahaansa, melkein heittää kuperkeikkaa. Yllättävää kyllä, myös hajuvedet ovat niiden mielestä tenhoavia.         

Nyt on päässäni käynnissä jatkuva raksutus. Minkälaisen kirjan niistä teen, minkä ikäisille? Aivan varmasti kuitenkin teen. Ahmat eivät luonnossa ole mitään karvaleluja, petoja ne ovat. Mutta niiden maine on huonompi, kuin mitä ne ansaitsevat. Ne tappavat syödäkseen, aivan kuin ne meistä ihmisistä, jotka syövät lihaa. Meidän tappamisemme on vain etäännytetty sen verran, ettei omia käsiä tarvitse liata. Ne ovat kaiken lisäksi olleet täällä ennen meitä. Ja leikkisiä ja hauskoja ne ovat luonnossakin, sen verran olen niiden elämästä jo nuuskinut tietoa.

Nämä kuvat ovat tietenkin Tiinan, eli Tiina Sarkkisen ottamia. 

Kiitos myös Ähtärin eläinpuistolle, että sain toteuttaa tämän vierailun. Seuraavana päivänä kävin vielä kiertämässä koko puiston ja juttelemassa kolmeen kertaan Julian ja Matin kanssa. Niillä kerroilla aitauksen reunalta.

Se toinen ihana juttu, uuden kirjani ilmestyminen jää tässä nyt vielä kertomatta, Palaan siihen pian. Julia ja Matti olivat ensin ja niiden tapaaminen kuuluu nyt niihin harvinaisiin eläinmuistoihini, joita ajattelen yllättävänkin usein. Kun on kasvanut kodissa, jossa molemmat vanhemmat rakastivat eläimiä ja kirjoja, tällainen on tulos.