Viheltelyä

Totta. Aina kun olen tyytyväinen, löydän itseni laulamasta tai viheltelemästä. Pitkästä aikaa olen nyt löytänyt. Olen löytänyt itseni jopa Kuopion kirjastosta hoilaamasta asianmukaisella reteydellä Isontalon Anttia ja Rannanjärveä. Ihan vain siksi, että painoon ehtineessä  Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää -kirjassa tarinan kertoja, Elli, hoilaa sitä kavareittensa kanssa lukiolaispojille. Ja saa tietysti riemastuneen vastaanoton. Ei nuo pahastuneet kuopiolaiset koululaisetkaan. Tai jos niin tekivät, eivät sitä ainakaan näyttäneet.

Olen siis sanonut itselleni: Häntä pystyyn! Kyllä se tästä.

Kävin pari kertaa Kuopiossa jo kirjaa tehdessäni. Silloin ja nyt huomasin selvän eron  käyntiini joskus kauan sitten. Murretta puhutaan vahvasti kaikissa liikkeissäkin, torista puhumattakaan, ei enää vain tylsää yleiskieltä. Murteet on muuallakin nostettu kunniaan, ja se on tosi kiva juttu. Olen asunut ympäri Suomea ja oppinut lapsena montakin murretta, mutta tietysti ne ovat paljolti unohtuneet. Nautin nyt niitä taas kuullessani.

Seuraavaksi täytyy käydä vihellellen kirjasto/vierashuoneeni kimppuun. Olen asunut täällä Heinolassa jo neljä kuukautta, eikä huone ole vielä läheskään järjestyksessä. Jos kirjoittamaan ryhtyminen vaatii joskus vaikka minkälaisia muita puuhia, ennen kuin siihen pääsee kiinni, kyllä sen tekee huoneen siivoaminenkin. Parissa laatikossa on vielä kaikenlaista sälää, joiden tuleva sijoituspaikka vaatii monta mökki-, koiruus-, sieni- ja ties mitävielä retkeä, ennen kuin paikat löytyvät. Onneksi kukaan muu kuin minä itse ei odotakaan niiden löytyvän mahdollisimman pian.

Niin sienet. Sunnuntaista maaanantaihin mökillä ei vielä tuottanut kuin yhden herkkutatin, mutta aamun lenkki Fritin kanssa tänään soi niitä seitsemän. Tammen alla oli yksi niin valtava herkkutatti, että en ole sellaista ikinä nähnyt enkä kuvitellut. En yrittänytkään poimia sitä, eiköhän sillä ole herkuteltu jo melkoisesti, mutta oli se komea katsella.

Hylkykirja odottaa vielä muutamaa kuvaa, taittomalli onvalmis, joten seuraavaksi siitä tulee eteen taittoluku. Sitä odotellessa aion ensin lukea Olli Jalosen uusimman, sen jälkeen valmis taitto saattaa jo tullakin. Tämä vaihe on aina yhtä ihana. Kohta, kohta, kohta alkaa olla valmista ja lopputulos näkyvillä. Kuvakirjojen kanssa se tietysti on aina erityisen jännittävää. Mutta, hei! tässä jo ollaan.
Viheltelyä!

Asuntoni hyviin puoliin kuuluu myös tämä ikkunanäkymä. Jos sattuisi tuntumaan epävarmalta, missä oikein mahdan olla, riittää kun kurkistan ulos päätyikkunasta. Siellä se kerrotaan.