Taivas putosi niskaani

Gallialaiset eivät suotta pelänneet taivaan voivan pudota niskaansa, sillä niin tosiaan voi tapahtua. Tai jos ei nyt ihan taivas, auton katto kuitenkin.

Naiskirjailijoita kokoontui eilen, lauantai-iltana yhteiseen tapaamiseen Meilahteen. Sinne olin minäkin matkalla kaikessa rauhassa Itäväylän yli menevän sillan alla, kun se tapahtui. Kova pamaus tukki korvat ja teräväreunaiset eri kokoiset lasinsirpaleet täyttivät sylin ja viereisen penkin. Oletan sillalta joko pudotetun tai pudonneen jään osuneen sopivasti autoni kattoikkunaan. Pystyin sentään ajamaan pois Itäväylältä sivukadun bussipysäkille, jossa säikähdys laukesi kokovartalotärinäksi.

Takanani ajanut autoilija seurasi autoani, pysähtyi perääni ja kiiruhti kysymään, miten minun oli käynyt. Peter Lindströmiksi esittäynyt nuorehko mies rauhoitti minuakin rauhallisuudellaan ja soitti hätäkeskukseen. Kaikkien viha- ja itsekkyyspuheiden lomassa voin siis kertoa, että edelleen löytyy ihmisiä, jotka auttavat ja välittävät. Hän lähti jatkamaan matkaansa vasta varmistuttuaan, että mieheni oli kiitämässä taksilla apuun. Vieläkin hänelle lämmin kiitos!

Näin jälkeenpäin voin vain olla kiitollinen myös siitä, ettei yksikään teräväkulmainen kämmenenkokoinen lasinpala osunut päähäni, jota ei suojellut edes villamyssy. Pikkusiruja sen sijaan löysin tukastani vielä iltapesulla, samoin sirun poskestani.

Ihminen on aika tarkoituksenmukaiseksi rakennettu, sillä tapahtunut nousi tajunnan asteelle yllättävän hitaasti. Ensimmäiseksi tuli vain suunnaton ällistys: Mitä tapahtui? Vasta senjälkeen säikähdin. Se antoi aikaa toimia. Ajoin sentään vilkasta Itäväylää aika pian valojen vaihtumisen jälkeen, joten autoja oli kaistoilla jonoiksi asti, oman kaistani nopeus noin 80 km/h. Ei siinä kovin suurta ratin heilautusta olisi tarvittu, että seuraukset olisivat olleet paljon pahemmat. Nyt selvisin muutamilla pienillä verinaarmuilla, vaikka niitä teräviä laseja oli kaikkialla ympärilläni.

Vielä yöllä jälkishokki piti unta loitolla ja mitä-olisi-voinut-tapahtua -ajatukset risteilivät päässäni. Kun viimein nukahdin, heräsin kohta painajaiseen, jossa korvani taakse painettiin revolverin piippua. Sitä ei onneksi ehditty laukaista, olisi ollut varmasti ikävän kova ääni sekin.

Taksikuski lohdutti, että tuollaisen tapahtuman osuminen kohdalle on harvinaisempi kuin lottovoitto. Olisin mieluummin silti ottanut sen lottovoiton. Mutta siis, uskokaa minua, jonain päivänä taivas voi hyvinkin pudota niskaanne!