Aah! Käsikirjoitus ensimmäiseen kertaan loppupisteessä. Mikä ei suinkaan tarkoita, että työ olisi läheskään valmis, mutta aika pitkällä se tässä vaiheessa jo sentään on. Voin huokaista hetken, ennen kuin käyn sen kimppuun uudelleen.
Oikeastaan pitäisi malttaa huokaista niin pitkään, että vähän etääntyisin jo tehdystä. Silloin tekstiä pystyy tarkastelemaan pikkuisen viileämmin, ja se taas on ainoa tie osata parantaa sitä. Minun täytyisi siis alkaa tehdä jotain aivan muuta välillä ja sen jälkeen tutustua kässäriin kuin se olisi jonkun muun kirjoittama.
No, hah! Tuo ei tietenkään onnistu, vaikka teoriassa se tosiaan olisi hyvä lähestymistapa. Ei muisti ihan noin lyhyt ole. Toisentyyppisen työn tekeminen välillä auttaa kuitenkin pieneen etäännyttämiseen, kunhan sitä toista tekee riittävän pitkän ajan. Paha tapani on kuitenkin työntää työ hyllylle, päättää lujasti jättää se sinne pariksi kuukaudeksi - ja rynnätä sen kimppuun viimeistään viikon päästä. Kun niitä uusia ajatuksia ja korjauksia putkahtelee päähän kaiken aikaa, pakkohan niitä on välillä viedä käsikirjoitukseen.
Tiedän, että parina seuravana viikkona syntyvät uudet ajatukset ja korjaukset ovat kuitenkin vielä tiukasti vanhassa kiinni, joten pitäisi tosiaan pystyä unohtamaan vähäksi aikaa koko juttu. Vasta sen jälkeen voisi työhön olla jotain tuoretta vietävää .
Nyt seuraa siis lupaus: En koske tähän käsikirjoitukseen enää tässä kuussa, vaan aloitan yhtä uutta ideaa. Uusi on luultavasti tuhoon tuomittu jo lähtötilanteessa, mutta ei se mitään. Ensin se on tutkittava, kun kerran on aivoistani sopivankokoisen kolon löytänyt. Kitkemisen aika voi hyvinkin tulla, mutta sen teen sitten aikanaan.
Siispä punarinnat, satakielet, peipot ja muut laulelijat. Juuri nyt kirmaan luoksenne ja haastan teidän kilpalaulantaan. Aina kevät ja kirjan ekan etapin saavuttaminen yksien laulukilpailujen väärtti on!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti