lauantai 10. lokakuuta 2020

Valmiina jouluun?

 Mepä ollaan. Jouluinen Into-tontun ilmalento, neljäs kirjani tänä vuonna, on ilmestynyt. Jihuu!


Aina nuo kirjapaketit pystyvät yllttämään. Puhelin kilahti eilen ja siellä oli ilmoitus noudettavasta paketista. Ensimmäinen ajatukseni oli, että en varmasti ole tilannut mitään viime aikoina. Seuraavaksi heräsikin jo utelias odotus. Entä jos se onkin Into. Ja sehän se oli. Eihän siinä sitten auttanut muu kuin lähteä hakemaan sekä pakettia että sampanjapulloa. Ystävätkin ehtivät illaksi iloitsemaan kanssani. 

Kirjan kuvittaja on Harri Tarkka, ja minä sitten pidän hänen aivan omanlaisesta tyylistään. Siinä on mukana vauhtia ja hauskaa rentoutta. En ole nähnyt Harria työnsä ääressä, mutta tuskin hänellä kovin syvää ryppyä otsassa on voinut olla kirjan kuvia tehdessään. 

Harrin kanssa meillä on muutakin yhteistä. Hän on tyttärenpoikani kummi, ja sitä kautta häneen tutustuinkin. Aikani toivoin mielessäni, että tekisimme kirjan yhdessä ja lopulta ehdotin sitä hänelle. Kaksi Intoa on siitä jo tuloksena. Meidän pitäisi oikeastaan yhdessä ojentaa kirja Artulle, vaikka hän ei enää lastenkirjaiässä olekaan. 

Alla olevan kuvan otin koiruuslenkillä. Siitä on hauskaa tarkastella, mikä kaisloista on kuvajaista ja mikä itse kaislaa. Tänä syksynä on ollut niin paljon ihania ilmoja, että lenkkimme alkavat olla jo melkein huolestuttavan pitkiä. Ne vievät melkoisesti aikaa, vallankin kun toisen meistä on nuuskittava kaikkea kaiken aikaa. On se onneksi jo oppinut vähän tottelemaan ja saatamme joskus päästä muutamia satoja metrejä aivan reipasta vauhtia, kunnes tulee melkein käden irti repäisevä pysähdys.


Yksi lenkkisuunta on minulle erityisen mieleinen. Jonkin matkaa tiestä on omakotitalo  ja niiden välissä pieni metsikkö. Puiden kätköön on rakennettu reilun kokoinen maja puuhun. Maja on hyvin tehty, siinä on jopa sievät verhot ikkunoissa. Majan alle on kiinnitetty hevonen. Hevosen runko on korkeahko puupukki, jonka päällä on tumma vaate ja sillä satula. Hevonen riemastuttaa aina sen nähdessäni. Joku on nähnyt vaivaa, sillä melkoisella varmuudella avuksi on tarvittu aikuinen tai ainakin melkein aikuinen, ennen kuin niin hienoon tulokseen on päästy. Valitettavasti en voi hiipparoida ottamaan kuvaa, sillä tunkeutuisin silloin toisten tontille.

Pian tuon näkymän jälkeen toisen omakotitalon pihalla on Muumien torni, jonka toisesta kerroksesta pääsee alas laskettelemalla liukumäkeä. Hieno on sekin.

Poikani kertoi mukavan jutun, jonka haluan jakaa. Hänen ystävänsä ottaa hoivatakseen löytökissoja. Ei kovin monia kerralla, mutta useampia kuitenkin. Nyt hänelle oli tullut kantava narttu, joka  synnytti pian seitsemän pentua. Viimeisenä syntynyt oli hyvin pieni ja pieneksi se on jäänytkin, kehittyykin vähän muita hitaammin.

Nyt pennut ovat jo sen kokoisia, että tuovat ylpeinä saalista näytettäväksi, hiiriä tietenkin. Pikkuinen ei ollut tuonut vielä mitään, kunnes vähän aikaa sitten kantoi ylpeänä kotiin ensimmäisen saaliinsa, kastemadon. Tietenkin se sai aivan yhtä suuret kehut kuin muutkin ja tuntee varmaan olevansa jo melko iso kissa. 

Nyt takaisin työn kimppuun. Olen lukenut taas niin upeita saaritapahtumia ja tarinoita, että iloitsen tästä työstäni joka päivä.  Meneillään on Jurmo, missä olen Histamiini-purjeveneellämme käynyt lukuisia kertoja. Sen historiasta en ole tiennyt juuri mitään, vaikka sitä löytyy paljon ja hyvin mielenkiintoista. Alan tietää. Ainakin jotain.

Nautitaan tästä lämpimästä syksystä!




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti