Tai sitten se vaan on hurjan ujo mansikkainen, kuten alemmasta kuvasta voisi päätellä. Riippuu tarkastelukulmasta, niin kuin vähän kaikki tässä maailmassa. Ja tarkastelukulmiahan riittää. Niin kuin riittää makujakin,
Onneksi niitä erilaisia makuja riittää. Mitä tästä elämisestä tulisi, jos kaikki haluaisivat aina samaa.
Juhlan aiheesthan otsikko lupaa minun puhuvan eikä mansikoista. Kyllä vain. Olen saanut suuren huolen pois harteiltani, sillä pitkän etsiskelyn jälkeen löysin miehen kaatamaan kesämökkitontin vaaralliset puut. Yksi niistä oli valtavan korkea ja jo laho. Sen kaatosuunta hänen oli valittava tarkkaan. Jos se kaatuisi yhteen suuntaan, vanha mökki olisi vaarassa, jos toiseen, uusi mökki. Jos kolmanteen, se kaatuisi sähköjohtojen päälle ja neljännessa rysähtäisi laiturille.
Niin vain pieni kolo sentään löytyi ja minulle kohosi hiki pintaan, kun odotin puun kaatumista. Tietysti se meni tarkalleen ssuunniteltuun paikkaan. Eihän kaataja muuten olisi moninkertainen Suomen ja maailmanmestari työssään. Huh-huh! Vilpitön ihailuni sellaiselle taidolle.
Toinen juhlan aihe on se, että huomasin tämänvuotisen selkokirjani osuneen 25 vuoden päähän ensimmäisestäni Onni on Omenatiellä. Ja siinä yhteydessä mietin taas, miten hienoa on, että meillä on nykyisin kustantajia kuten Avain, joka on ottanut ohjelmaansa enemmänkin selkoa. Sen tarve on kasvanut monesta syystä. Lasten kohdalla huomataan tarve jo ajoissa, ja sitä osataan nykyisin käyttää myös ikääntyvän väestön lukemisongelmiin. Pelkästään näön heikkeneminen voi viedä lukuilon, mutta selkokirjojen iso kirjainkoko ja selkeät rivivälit auttavat. Lisäksi niiden määrä, joiden kotikieli on muu kuin suomi on myös koko ajan lisääntynyt.
Onni on Omenatiellä -kirjan julkaisi Kirjastopalvelu ja se oli ensimmäisiä, ehkä ensimmäinen selkokirja, josta oli kritiikki Hesarissa. Kritiikkejä ei ole viime aikoinakaan paljon näkynyt, mutta jonkin verran on sentään käyty keskustelu selkokirjojen merkityksestä. Sillä totta se on: Jokaisella täytyy olla oikeus lukemisen onneen. Omenatiellä tai aivan missä vain.
Tänä vuonna minulta on siis tullut neljä kirjaa, ja olen uskonut, ettei sellaista ole aiemmin tapahtunut. Onpa sittenkin. Vuoteen 2008 osui sama määrä. Silloin tuli Kummisisko, Pähkinäpuinen lipas, Suomalaisia suurnaisia, selkokirja sekin ja Unelmien varjot. Romaani Viipurin ja Pietarin suomalaiskohtaloista 1905-1928.
Eikö tässä nyt ollutkin pienen juhlan aihetta, varsinkin kun periaatteeni on: Aina on juhlittava, jos siihen suinkin on aihetta! Murheen aiheita riittää aina ainakin jossain määrin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti